Ensimmäisellä kerralla Tommy Heimdal, 50, ihmetteli, miksi silmistä tulee vettä. Onko tämä itkua?

Heimdal sanoo, että ei muista aikaisemmin itkeneensä. Hän oppi jo lapsena tappamaan tunteensa.

Kun Tommy oli lapsi, alkoholistiäidin tuttavat käyttivät häntä seksuaalisesti hyväkseen.

Heimdalista tuli rikollinen 15-vuotiaana. Kamppailuharrastuksen opit auttoivat etenemään uralla. Vuosikymmenten ajan hän nukkui aamukuudesta iltakuuteen, jolloin alkoi työpäivä huumeverkoston velanperijänä.

Hän sai palkkansa ihmisten hakkaamisesta.

Isokokoinen, kultahampainen ja kauttaaltaan tatuoitu Heimdal oli pahan kätyri, jota kukaan ei halunnut ovensa taakse koputtamaan. Se tarkoitti aina väkivaltaa ilman sääntöjä.

Mutta nyt Heimdal on omalla alallaan vanha mies. Ei jaksa enää. On uusi tyttöystäväkin.

Ja on muutakin.

Tämä saari, Heimdal sanoo kotonaan ja osoittaa sormellaan ympärilleen.

Bastøy.

Norjalaisen pikkukaupungin Hortenin edustalla sijaitseva Bastøyn saari on yksi maailman erikoisimmista vankiloista. Saarella asuu yli 120 vankia.

Bastøy on kuin Turun saaristoa kauppaavan kiinteistönvälittäjän esitteestä: punaisia puutaloja, lampaita, kylätie.

Tosin Bastøyn asukkaat eivät aidosti itse päätä, haluavatko he asua siellä vai eivät.

Lauttamatka saarelle kestää noin 15 minuuttia. Vanginvartija Robert Krane toimii Helsingin Sanomien oppaana. Krane kertoo lautan heiluessa, että hänen ensimmäiset sanansa uudelle vangille ovat aina ”velkommen” – tervetuloa.

Yksi saaren säännöistä kuuluu: toista pitää aina tervehtiä.

Se kuulostaa itsestään selvältä. Mutta monet saaren asukkaista eivät ole elämänsä aikana kohdanneet yhtään positiivista elettä.

Bastøyn tavoitteena on tehdä vapautuvista vangeista muulle yhteiskunnalle naapureita, Krane sanoo. Muutos alkaa tervehtimisestä.

”Kenestä tahansa heistä voi tulla kenen tahansa naapuri. Et sinäkään tiedä, mikä on naapurisi tausta. Eikö olisi hyvä, että naapurisi on tottunut tervehtimään?” Krane kysyy.

Bastøyn vankila on onnistunut vankien sopeuttamisessa paljon paremmin kuin useimmat muut Euroopan vankilat. Vain joka neljäs Bastøystä vapautunut vanki palaa vankilajärjestelmän pariin.

Muualla Euroopalla luku on murheellisempi: yli puolet vapautuneista vangeista palaa vankilaan jossain vaiheessa elämäänsä.

Mitä Bastøyssa tehdään eri tavalla?

Saarella vangit saavat liikkua vapaasti. He voivat hiihtää ja tehdä töitä. Oikeastaan vangit vastaavat kaikesta mahdollisesta itse. 

He pyörittävät jopa Bastøyn paloasemaa ja lauttaliikennettä.

Vartija Robert Krane naurahtaa, että Bastøy on todennäköisesti maailman ainoa vankila, jossa vartijoilla ei ole aseita. Aseet ovat vangeilla.

Se ei ole vitsi. Vangit asuvat tavallisissa omakotitaloissa, joiden keittiöissä on veitsiä. Verstaissa ja talleilla on kirveitä, moottorisahoja ja erilaisia teräaseita.

"Mikäli vangit haluaisivat tehdä jotain, meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia”, Krane sanoo ja hymyilee. 

Hän luottaa vankeihin.

Sana ”vastuu” toistuu vankien ja vartijoiden puheissa. Vankien odotetaan ottavan vastuuta elämästään. He hoitavat saaren askareet ja kotieläimet. Jos vanki haluaa vierailijoita, hänen täytyy itse hoitaa paperityöt.

Vartijoita on työvuorossa vain neljä. Vartijat ovat kuin sosiaalityöntekijöitä: he katsovat vierestä ja ohjaavat tarvittaessa vankeja, jos nämä pyytävät apua. Tuomioita ja taustoja käydään yhdessä läpi. Luodaan suunnitelmia ja tulevaisuutta.

Vartijoilla on myös erityinen tehtävä: he kehuvat vankeja, kun nämä suoriutuvat hyvin.

”Jotkut eivät omista edes vaatteita, kun he tulevat tänne. Monet eivät tiedä, miten pestään pyykkiä, tehdään ruokaa tai hoidetaan oikeastaan mitään tavallisia asioita”, Krane sanoo.

”Heidän täytyy oppia vastuullisuutta.”

Tommy Heimdal sanoo, että Bastøyn vankilassa häntä on kehuttu ensimmäistä kertaa elämässään.

”Olen ollut ihan hämilläni”, Heimdal kertoo kotisohvallaan. Hän ei oikein tiedä, miten kehuihin pitäisi suhtautua.

Heimdal paljastaa valehdelleensa päästäkseen Bastøyhin. Vuosi sitten syksyllä hän oli vielä tavallisessa vankilassa, kun hän haki siirtoa Bastøyhin. Heimdal kirjoitti hakemukseensa rakastavansa luontoa ja eläimiä.

”Oikeasti vihasin niitä”, Heimdal sanoo ja naurahtaa niin, että kultahampaat välähtävät.

”Ensimmäisenä päivänä kysyin vartijoilta, mihin aikaan he panevat minut nukkumaan. He ihmettelivät, mitä minä kyselen. ’Mene kun haluat’, he sanoivat. Se kertoo paljon tästä paikasta.”

Monelle ensimmäistä vankeustuomiotaan suorittavalle vankila voi olla pelottava paikka. Vankilassa on kaikenlaisia ihmisiä. Jotkut haluavat kärsiä tuomionsa ja palata siviiliin mahdollisimman helposti.

Toisille vankila on pakollinen osa ammatinvalintaa.

Heimdal katsoo ikkunasta ulos. Oletko pelännyt vankilassa, kysyn häneltä. 

Kun Heimdal kuulee kysymyksen, hän kääntyy hitaasti minua kohti.

”Minä en ole pelännyt ketään. Minä olen ollut se, jota pelätään”, hän sanoo. Katse vahvistaa viestin.

Bastøyssä ei suvaita minkäänlaista väkivaltaa. Mikäli sellaiseen syyllistyy, joutuu saman tien takaisin suljettuun vankilaan. Sääntö suojelee myös Bastøyssä tuomiotaan suorittavia seksuaalirikollisia, jotka perinteisesti ovat vankilan hierarkiassa alimpina.

Pari viikkoa ennen HS:n vierailua tappelu puhkesi Bastøyn kuntosalilla. Kuusi vankia alkoi riidellä musiikista. Nujakan jälkeen viidellä oli ehjä leukaluu. Kaikki vangit lähetettiin suljettuihin vankiloihin. 

Jotkut Bastøyn asukkaista ovat tehneet poikkeuksellisen pahoja asioita toisille ihmisille. 

Kylätiellä vastaan kävelee tappajia ja lastenraiskaajia.

Tämä herättää monia kysymyksiä. Onko vankilan tehtävä kuntouttaa vai rangaista? Mitä rikosten uhrit ja heidän omaisensa ajattelevat Bastøyn kaltaisesta rangaistusympäristöstä?

Vartijoita kannustetaan vuorovaikutukseen vankien kanssa. He vierailevat vankien kodeissa, juovat yhdessä kahvia, syövät kakkua.

Pohtiiko Robert Krane työpäiviensä aikana näitä ikäviä kysymyksiä, kun hän syö vankien tarjoamaa kakkua?

Ei, Krane sanoo.

”Tätä työtä ei voi tehdä, jos ei näe vankeja vain ihmisinä, jotka suorittavat rangaistustaan.”

Krane on koulutukseltaan alun perin ohjelmointi-insinööri. Hän halusi aikanaan vaihtaa alaa päästäkseen lähemmäs ihmisiä. Ennen alan vaihtoa vangit olivat hänelle pitkälti numeroita tilastoissa. Rikollinen maailma oli kaukana omasta arjesta.

Vuodet vartijana ovat laajentaneet perspektiiviä. 

”Taustoja lukemalla ymmärrän, miksi jotkut heistä ovat päätyneet tähän elämään. He ovat kokeneet kamalia asioita.”

”Se ei tarkoita, että hyväksyn heidän tekonsa. Mutta ymmärrän vähän paremmin, miksi he ovat päätyneet joihinkin valintoihin.”

Krane pitää miettimistauon.

”Se on empatiaa. Mutta kaikki omat tunteet täytyy jättää sivuun, kun teen tätä työtä. Minä en rankaise tai hyväksy, vaan autan tekemään heistä muille naapureita.”

Pyromaanit eivät pääse Bastøyhin, sanoo vankilanjohtaja Knut Are Svenkerud. Hän on entiseltä ammatiltaan upseeri. Svenkerud on ollut Bastoyn väliaikaisena johtajana nyt pari kuukautta.

Saarella on 82 puurakennusta, joten pyromaani olisi liian suuri turvallisuusriski.

Bastøyhin ei oteta myöskään niin sanottuja förvaring-vankeja. Kyseessä on hyvin harvinainen norjalainen rangaistuskategoria, jolle ei ole pätevää suomennosta. Esimerkiksi Norjan kuuluisin vanki Anders Behring Breivik kuuluu förvaring-vankeihin. Tämän kategorian vankeja voidaan pitää vankilassa niin pitkään, kun heidät koetaan yhteiskunnalle vaarallisiksi.

Mutta on Bastøyssä ollut ainakin yksi sarjamurhaaja. Arnfinn Nesset tuomittiin 1980-luvulla 22 ihmisen surmaamisesta yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan. Nesset ei kuulunut förvaring-vankeihin. Hän vietti Bastøyssä vuosia ennen kuin vapautui saarelta vuonna 2004. 

Nesset soittaa saarelle edelleen kerran vuodessa toivottaakseen hyvää joulua ja uuttavuotta.

”Vastaamme hänelle, että hyvää joulua ja juttelemme hetken”, Robert Krane sanoo.

Bastøyn vangit kertovat tuntevansa sellaisia vankeja, joiden ei kuuluisi päästä saarelle. Heistä ei kuulemma saa enää yhteiskuntakelpoisia, joten heihin on turha tuhlata ylimääräisiä resursseja.

Vankilanjohtaja Svenkerud on eri mieltä.

”Emme ehkä onnistu kaikkien kanssa ensimmäisellä kerralla. Mutta jonain päivänä onnistumme.”

Entinen upseeri on muuttanut mieltään vangeista sen jälkeen, kun aloitti työnsä vankeinhoidossa.

”He ovat ihmisiä, kuten minä tai sinä. Ja minä uskon ihmisiin.”

Bastøyn pitkäaikainen vankilanjohtaja Arne Kvernvik Nilsen jäi eläkkeelle vuonna 2013. Nilsen totesi haastattelussa, että jos joku tekisi hänen lapselleen jotain, hän todennäköisesti haluaisi tappaa kyseisen ihmisen.

Mutta vankilanjohtajana hänen täytyi kuitenkin ajatella eri tavalla, koska kosto ei voi olla vankeinhoidon perusta.

Nykyinen johtaja Knut Are Svenkerud sanoo, että vankilan tarkoitus ei ole rangaista, vaan tehdä ihmisestä parempi. Silloin myös yhteiskunta hyötyy enemmän.

Miten rikoksia tehneestä ihmisestä tehdään parempi?

Normalisoidaan elämä, sanoo Svenkerud.

Bastøyssa kukaan ei tee vankien puolesta ruokaa eikä pese heidän pyykkejään. Kukaan ei laita valoja pois tai käske nukkumaan. Osa vangeista käy mantereella päivätöissä.

”Me annamme heille työkalut, jotta he ymmärtävät, mitä normaali elämä tuolla vankilan ulkopuolella on.”

Bastøy ei ole mikään ainoa, ratkaiseva vaihtoehto vankilaksi, Svenkerud muistuttaa.

Bastøy toimii osana nykyistä järjestelmää, jossa on myös erilaisia suljettuja vankiloita. Toimiva vankilajärjestelmä tarvitsee erilaisia vankiloita ja rangaistuksia. 

Poliitikkojen ja kansalaisten puheissa toistuu usein kaksi vaihtoehtoa: kevyemmät tai kovemmat rangaistukset.

Vankeinhoidon näkökulmasta keskustelu on pinnallista. Vankila- ja rangaistusjärjestelmä on paljon monimutkaisempi.

Erilaisiin tilanteisiin tarvitaan erilaisia vaihtoehtoja.

Esimerkiksi Svenkerud sanoo, että kymmenen vuotta huippuvartioidussa vankilassa tekee ihmisen luonteelle ”asioita”.

”Jotta hän ei ole vaaraksi yhteiskunnalle, me tarvitsemme Bastøyn kaltaisia paikkoja ympäri maailman.”

Vangeilla on Bastøyssa paljon vapauksia, mutta joitain asioita on toki rajoitettu. Vangit eivät esimerkiksi voi käyttää internetiä ja sosiaalista mediaa, he eivät saa ajaa autolla eivätkä nauttia alkoholia.

Huumeidenkäytöstä joutuu saman tien pois saarelta. Robert Krane tosin sanoo, että saaressa on paljon metsää. Sen siimeksessä joku vanki saattaa viljellä kannabista vartijoiden näkemättä.

”He voivat karata, jos haluavat. Emme me sitä voi estää. Viime kesänä eräs vanki lähti apurinsa kanssa vesiskootterilla karkuun.”

”Hän on nyt suljetussa vankilassa. Paot ovat kuitenkin hyvin harvinaisia.”

Vankien taloissa on puhelimet, joilla voi soittaa kotiin työpäivien jälkeen kello 14.30. Puhelimia ei kuunnella. Kerran viikossa vangit saavat käyttöönsä Ipadit, joilla voi soittaa videopuheluita.

Viime vuosina Bastøysta vapautuneiden uusiutumisprosentti on noussut. Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten se oli vain 16 prosenttia, mutta nyt se on vankilanjohtajan Svenkerudin mukaan 20–25 prosenttia.

Syynä on kuulemma se, ettei vankila voi enää valita vankejaan samalla tavalla kuin ennen.

Bastøyssä on myös ulkomaalaisia vankeja, jotka ovat saaneet Norjassa tuomion. Parikymmentä nykyisistä vangeista karkotetaan heti tuomionsa jälkeen Norjasta.

Karkotuspäätös vaikuttaa myös elämään saarella. Karkotettava vanki ei saa esimerkiksi käydä mantereella tai hankkia työtodistusta pajoilla, joissa vankeja koulutetaan.

Vartija Robert Kranen mielestä olisi hyvä käydä keskustelua, kannattaako karkotettavia vankeja pitää saarella.

Victor-niminen vanki haluaa tarjota vieraille kakkua vapautumisensa kunniaksi. Muutaman päivän päästä hän astuu lautalle. Mantereella häntä odottaa poliisiauto, joka vie hänet suoraan Oslon lentokentälle. 

Victor karkotetaan Norjasta Hollantiin.

Hän kertoo aikovansa mennä töihin pannukakkukahvilaan Amsterdamissa. Hän kerää rahaa perustaakseen oman parturikampaamon.

Victor kysyy asuinkumppaneiltaan ja vierailta, maistuuko kakku.

Pöydän ympärillä nyökkäillään.

Käy ilmi, että Victor on ostanut ainekset, mutta eräs talousrikoksista tuomittu vanhempi vanki on leiponut kakun.

”Victor on paikan suupaltti ja parturi”, nuori norjalainen vanki sanoo. Hän ei halua kertoa nimeään.

Norjalaisvangilla on yllään Valioliiga-joukkue Manchester Unitedin huppari. Hän vaikuttaa olevan tarkasti perillä siitä, miten Manchester Unitedin kausi on sujunut ja ketkä pelaajat ovat lähdössä seurasta.

Kysyn norjalaisvangilta, tuleeko hänen ikävä Victoria. Nuori mies pudistelee päätään.

”En hanki täällä kavereita. Kun päädyin vankilaan, päätin, että suoritan vain tuomioni. Ystävät minulla on ulkopuolella.”

Victor tarjoaa kakkua myös Robert Kranelle.

”Robert, onko se hyvää?” Victor kysyy vartijaltaan espanjaksi. Se on Victorin äidinkieli.

”Tämä on erinomaista, Victor”, Robert Krane vastaa espanjaksi ja hymyilee. Krane osaa kieltä, koska omistaa Espanjassa lomaosakkeen.

Kakkukestien päätyttyä Krane kertoo, että hän ei pidä yhteyttä vankeihin sen jälkeen, kun nämä vapautuvat.

Vangit ja vartijat eivät ole ystäviä. Krane voi tervehtiä entistä vankia, jos tämä on jäänyt Hortenin alueelle ja tulee kaupassa vastaan.

”Mutta minä en soittele ja kysele, miten heillä menee. Emme ole tekemisissä.”

Lähellä rantaa sijaitsevassa omakotitalossa asuu Carsten, 43-vuotias norjalaismies. Yhdeksän vuotta sitten hän asui vielä Brasiliassa lapsensa äidin kanssa.

Omien sanojensa mukaan Carsten ei ollut aiemmin tehnyt rikoksia. Kunnes eräänä päivänä hänen päässään naksahti ja hän yritti murhata perhetuttavansa.

”Hakkasin, hakkasin ja kuristin. Yritin tappaa hänet”, Carsten myöntää omassa huoneessaan omakotitalon yläkerrassa.

Sinä päivänä Carstenin elämä jakautui kahtia.

”En usko yliluonnolliseen, mutta olimme sellaisessa temppelissä. Tuntui kuin paholainen olisi vallannut minut.”

Brasiliassa tuomiot ovat paljon kovempia kuin Pohjoismaissa. Carsten sai murhayrityksestä kahdenkymmenen vuoden tuomion. Hänet vietiin vankilaan, joka sijaitsee lähellä pääkaupunkia Brasíliaa. Vuodet brasilialaisessa vankilassa olivat kuulemma täyttä helvettiä.

Carsten esittelee arpea, joka ulottuu otsasta takaraivoon. Muut vangit yrittivät tappaa hänet lyömällä kivellä päähän.

Brasilialaisessa vankilassa hän työskenteli siivoojana. Tehtävänä oli viedä myös ruumiit pois.

”Näin kuinka vartijat ampuivat lähietäisyydeltä vankia päähän. Meininki oli välillä todella sekavaa ja sadistista.”

Carstenin huoneen seinillä on kuvia perheenjäsenistä ja Brasiliasta, missä Carstenin tytär asuu äitinsä kanssa.

Muutama vuosi sitten Carsten sai siirron Norjaan. Hänet sijoitettiin ensin huippuvartioituun vankilaan.

Kaikki oli kontrolloitua ja elämä eteni pikkutarkan suunnitelman mukaan. Carstenin mukaan edes omia ajatuksia ei sallittu. Hän alkoi laitostua. Mielenterveys oli lujilla.

Carsten sanoo, että jos hän olisi aikanaan päästetty vapauteen huippuvartioidusta vankilasta, se ei olisi ollut hyvä juttu kenellekään.

”Pääni ei todellakaan olisi ollut yhteiskuntakelpoinen.”

Hän haki siirtoa Bastøyhin. Nyt hän työskentelee Hortenin-lautalla. Carsten ottaa matkustajat vastaan, irrottaa köydet ja tarjoilee kahvia.

Brasiliassa vanki saattaa päästä vapauteen, kun hän on suorittanut 40 prosenttia tuomiostaan. Norjassa tuomiosta täytyy suorittaa vähintään 70 prosenttia. Carsten on Bastøyssa vielä ainakin muutaman vuoden.

Huoneessaan Carstenilla on tietokone. Hän yrittää pysyä mukana teknologian kehityksessä. Koneella ei pääse nettiin, mutta sillä voi harjoitella ohjelmointia ja muita ”tietokonejuttuja”.

Maailma muuttuu niin nopeasti, että Carsten olisi aivan kujalla, jos hänen pitäisi 2010-luvun alkupuolen taidoilla ja tiedoilla hypätä 2020-luvulle.

Carsten sanoo, että Bastøy on opettanut hänelle normaalia elämää. 

Puhutaan kaikenlaisesta asuinkumppaneiden kanssa. Herätään töihin. Voidellaan leipää.

Aivan lauttalaiturin vieressä on vierastalo. Se on samaan aikaan sekä vankilan onnellisin että surullisin talo.

Pihalla on keinuja. Talon kahdessa kerroksessa on asuntoja, joissa vangit voivat viettää aikaa perheensä kanssa.

Seksin äänet kuuluvat seinien läpi vartijan huoneeseen.

”Siihen tottuu”, Robert Krane naurahtaa.

Vierailijoita ei tarkasteta. Kerran eräs nainen toi miehelleen niin paljon huumeita, että mies sammui. Vanki siirrettiin heti pois saarelta.

Lastenhuoneissa on samoja kirjoja ja leluja kuin jokaisessa pohjoismaisessa lapsiperheessä. Sisustus on persoonatonta Ikeaa.

Tarkoituksena on se, että lapset eivät näkisi vierailullaan isäänsä vankina, vaan isänä, vartija Krane sanoo. Lapsella on oikeus tavata isänsä lelujen ja piirroselokuvien äärellä. 

Mutta vierailuasunto on samalla myös paikka, jossa rangaistuksen suorittaminen viimeistään alkaa.

Taloon kävellään nauraen, sieltä poistutaan itkien. Talo on muistutus siitä, että viimeinen merimatka Bastøysta mantereelle on ehkä vuosien päässä.

OSA vangeista tietää tehneensä väärin. He katuvat aidosti ja haluavat muuttaa itseään.

Mutta jotkut valehtelevat yhä itselleen. 

Robert Krane oli ennen vartijana Ilan suljetussa vankilassa. Bærumissa sijaitsevassa laitoksessa pidetään Norjan karmeimpia rikoksia tehneitä ihmisiä. Siellä istuu myös Anders Behring Breivik.

Krane muistaa yhden Ilassa olleen vangin, joka oli raiskannut 12-vuotiaita lapsia. Vangilla oli oma vinksahtanut moraalikäsityksensä, jonka mukaan hän ei ikinä voisi raiskata alle 12-vuotiaita lapsia, koska he eivät ole vielä sukukypsiä.

”Monet vangit oikeuttavat asioita itselleen, jotta he voivat edes elää itsensä kanssa”, Krane sanoo.

Bastøyn vangeista esimerkiksi Tommy Heimdal sanoo, että hän ei sinällään kadu mitään. Hän koki aikanaan tekevänsä oikeita asioita pahoille ihmisille.

Raavaan miehen naama alkaa vähän nykiä.

”Katumuksesta kuitenkin sen verran, että olen elämässäni ollut pettymys monille rakkaille ihmisille.”

”Nyt itken paljon. Täällä olen ymmärtänyt, millaista on olla ihminen. Millaista on tuntea jotain. Nauraa. En ole aikaisemmin tuntenut mitään.”

Puhe kääntyy Breivikiin, joka teki terrori-iskunsa vuonna 2011. Heimdal ei tajua, miten terroristi pystyi tappamaan Utøyan saarella niin paljon lapsia ja nuoria, yhteensä 69. Sellainen on sairasta ja väärin.

”Katsoin dokumentin iskusta, kyyneleet vain virtasivat poskillani.”

Breivik istuu vankilassa eristettynä. Heimdal ei usko, että Breivik eläisi kovin pitkään, jos sellin ovi joskus aukeaisi.

”Hänen elinaikansa olisi noin 20 sekuntia oven avauksesta.”

Sitten entinen ammattirikollinen sanoo jotain yllättävää.

”Mutta olihan hän aivan helvetin tyhmä. Kuka räjäyttää pommin lounastunnin aikana perjantaina hallintorakennuksissa, kun siellä ei ole ketään?”

Vartija oppii näkemään, milloin ihminen puhuu lämpimikseen täyttä sontaa. Yleensä vakuutellakseen lähinnä itselleen, että juuri nyt kaikki on toisin ja juuri nyt elämä on menossa parempaan suuntaan.

Krane sanoo jälkikäteen, että hänen mielestään Tommy Heimdal puhuu totta. Hän uskoo, että Heimdalilla on aito mahdollisuus muuttaa elämänsä suunta.

Tommylla on rakastava ja hyvä puoliso, hänellä on riittävästi ikää, on motivaatiota.

Ja vaikka vanki jatkaisi tekojensa oikeuttamista itselleen, sekään ei välttämättä tarkoita, että hän tekisi rikoksia uudelleen.

Kun vanki vapautuu, Robert Krane saattelee tämän lautalla mantereelle. Lauttamatkan päätteeksi Krane sanoo aina saman lauseen.

”Onnea matkaan.”

Tänään lauseen kuulee puolalainen Wojciech, joka on viettänyt saarella kaksi vuotta.

Wojciech karkotetaan Puolaan. Kysyn Wojciechilta, mitä hän aikoo tehdä ensimmäiseksi kotimaassaan. 

Tapaan lapseni ja vaimoni, hän vastaa.

”Olen todella onnellinen”, mies sanoo ja sytyttää tupakan.

Hortenin lauttarannassa Wojciech siirretään poliisiautoon. Ensin hän kuitenkin kättelee suomalaiset vieraat ja Robert Kranen.