Dynamiitti-Laine, oikealta nimeltään Uuno Olavi Laine, 36, oli kuuluisa kassakaappimurtaja. Lempinimi ei viitannut murtoihin, sen Laine oli saanut työskennellessään Kakolan kivilouhimolla panostajana. 

Räjäyttäjän taitojaan Laine oli hyödyntänyt rikosurallaan. Dynamiittia oli helposti saatavilla, ja siksi moni ryöstäjä käytti sitä kassakaappien avaamiseen. Räjähde ei tehonnut paksuun rautaoveen, mutta sillä sai rikki oven ulkopuolella olevat saranat. 

Toinen tapa murtautua kassakaappiin oli porata lukkolevyn viereen reikä ja räjäyttää lukkomekanismi auki. 

Toinen Kakolan karkulainen oli 45-vuotias Heino Hilarius Sorjonen, hänkin aikansa kuuluisimpia suurrikollisia. Pielisjärveltä kotoisin oleva Sorjonen oli aloittanut rikollisen elämänsä jo 15-vuotiaana.

Sorjonen ei räjäytellyt. Hän käytti aseita. 

Viipurissa hän oli naamioituneena ja pistoolilla uhaten ryöstänyt pankin 1930-luvulla. Se ei päättynyt hyvin. Sorjonen tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Mutta pian sen kärsittyään hän alkoi suunnitella uusia ryöstöjä. 

Vuonna 1950 hän oli mukana koplassa, joka ryösti Helsingin Vuorimiehenkadun postikonttorin. Saaliikseen ryöstäjät saivat lähes 1,5 miljoonaa markkaa, nykyrahassa reilut 45 000 euroa. Tästäkin ryöstöstä Sorjonen tuomittiin, tällä kertaa kuudeksi vuodeksi Turun keskusvankilaan, joka tunnettiin paremmin Kakolana. 

Sen enempää Laineella kuin Sorjosellakaan ei ollut varsinaisesti mitään menetettävää.

Laine kärsi Kakolassa 25 vuoden tuomiota. Joulukuuhun 1953 mennessä hän oli istunut siitä 13 vuotta. Jo neljästi hän oli yrittänyt paeta, mutta aina hän oli jäänyt kiinni ja hänet oli passitettu takaisin vankilaan.

Sorjonenkaan ei ollut karkulaisena ensikertalainen. Hän oli yrittänyt paeta Kakolasta vain vuotta aiemmin. Sillä kertaa hän ei ehtinyt edes muurien ulkopuolelle ennen kuin jäi kiinni. 

Mutta joulukuussa 1953 Sorjonen ja Laine yrittävät jälleen pakoon. 

Karkumatka alkaa kellarikerroksesta, jossa Laine ja Sorjonen irrottavat ikkunan kalterit. Viilan avulla ne irtoavat helposti vanhoista karmeistaan. 

Kuuntele tästä, miten pakomatka eteni. 

Suomalaiset vankilat olivat sotien jälkeen viheliäisiä paikkoja. Yhden hengen sellissä saattoi asua viisikin vankia.

Pahamaineisin oli Turun keskusvankila eli Kakola, jonne säilöttiin maan pahimmat pahantekijät ja elinkautisvangit.

Kakolan kuri oli kova. Osa vartijoista käytti vankeja kohtaan raakalaismaisia otteita. Vartijan kimppuun käynyt vanki saattoi saada rangaistukseksi kymmeniä kiloja painavat liiviraudat, joita piti kantaa vuosikaudet.

Piiskaaminen kiellettiin virallisesti vuonna 1944, mutta sen jälkeen Kakolan vankeja rangaistiin esimerkiksi rundilla eli eristämällä. Rundiin ei saanut ottaa mukaan mitään, ei aina edes vaatteita. Eristys oli miltei täydellinen. Päivässä sai ulkoilla pihalla yksin puoli tuntia.

Rundiin saattoi joutua mitättömältäkin kuulostavista asioista, vaikkapa vankilanjohtajan sinuttelusta.

Pahinta oli silti joutuminen Kakolanmäen vankimielisairaalaan. Kerrotaan, että vankimielisairaalan lääkäri Iisakki Rantanen kuljeskeli pitkin sairaalan käytäviä ja myhäili jakavansa vangeille ”Imatran voimaa”. Se viittasi sähköshokkihoitoihin.

Ehkä karujen olosuhteidenkin takia paot olivat yleisiä. Paras hetki pakoyritykselle oli tietysti vankilan muurien ulkopuolella, lääkäri- tai sairaalakäynnillä. 

Sorjonen ja Laine eivät lähde karkuun lääkärikäynnillä vaan selliosastolta. He ovat katkoneet kalterit, Sorjonen on vetänyt vartijan takin ylleen ja he ovat jo vankilan pihalla, kun kaikki on mennä pieleen.

Valtaosa Kakolan vangeista oli 1950-luvulla tuomittu omaisuusrikoksista – niin kuin Sorjonen ja Lainekin. 

Toistuvista omaisuusrikoksista saattoi vielä 1800-luvulla saada elinkautisen tuomion. Myöhemmin elinkautinen jäi väkivaltarikollisten rangaistukseksi. Mutta edelleen omaisuusrikoksista saatettiin tuomita vuosikausiksi vankeuteen.

Niinpä Kakolassakin istui samaan aikaan esimerkiksi seitsemän ihmistä murhannut Karl Malmelin sekä kolmesta varkaudesta yhdeksän vuoden tuomion saanut 82-vuotias Anders Suikki.

Pikkurikolliset siirrettiin Kakolasta vasta sotien jälkeen, kun lyhyitä tuomioita istuvia vankeus- ja sakkovankeja varten kehitettiin työsiirtolajärjestelmä.

Vankilan muurien ulkopuolella Sorjosen ja Laineen tiet eroavat. Alkaa ennen näkemätön ajojahti. 

Vankien kesken Kakolassa oli tiukka hierarkia. Huipulla olivat pomot torpedoineen. Torpedot olivat likaisen työn tekijöitä, jotka hakkasivat ja raiskasivat käskystä. Vankien joukossa Kakolan maine oli hurja. 

HS:n haastattelema entinen vanki muistelee sitä, kun hänet siirrettiin lääninvankilasta Kakolan eli keskustavankilan puolelle 1970-luvulla.

”Mua peloteltiin, että Kakolassa mua pannaan ensin perseeseen ja hakataan kerran viikossa. Kun menin ensimmäiselle ulkoilulle, huomasin, että tunnen lähes puolet vangeista”, entinen vanki kertoo.

Kun vankilaan kiiri tieto siitä, että kolmoismurhaaja Juha Valjakkala (myöhemmältä nimeltään Nikita Bergenström) siirretään Helsingistä Kakolaan, pomot varautuivat saman tien ottamaan julkkikselta luulot pois. 

Myös Valjakkala yritti paeta Kakolasta vuonna 1997, mutta jäi kiinni vankilan katolta pakokumppaninsa kanssa. Hän kuoli helmikuussa 2023. 

Mutta missä on Sorjonen? Hänestä ei kuulu pitkään mitään, kunnes joku koputtaa Vihdin Säästöpankin oveen. 

 

Kakolan pakojen hurja vuosi oli 1988, jonka takia se sai myös uuden lempinimen: Pakola. Vuoden aikana karkasi peräti kuusi vankia. 

Historian hurjin pakovuosi oli vuosi 1947, jonka aikana Suomen vankiloista pakeni peräti 487 vankia. 

Pakojen määrä oli ollut Kakolassa murheenaihe ainakin 1800-luvun lopulta asti. Vankilan johtaja Sven Mustelin oli valittanut kirjeessään Turun läänin kuvernöörille, että alun perin työ- ja ojennuslaitokseksi suunnitellussa rakennuksessa oli mahdotonta säilyttää maan pahimpia pahantekijöitä. 

Pakomatka liittyi usein ahdistukseen, kykenemättömyyteen kärsiä rangaistusta pienessä sellissä.

Ja ahdasta Kakolassa todella oli. Yösellit, joiden asukkaat olivat päivät töissä ja kävivät sellissä vain nukkumassa, tuntuvat suorastaan epäinhimillisiltä. Niiden leveys oli vain puolitoista metriä. Sellaisessa lyhytkin yletti kädet levittämällä seinästä seinään.

Eräs HS:n haastattelema entinen vanki pakeni Turun lääninvankilan puolelta vuonna 1977. Syyksi hän kertoo tylsistymisen. Hän varasti ruokalasta voiveitsen, jonka avulla kaiversi kalterit irti ikkunankarmeista. Sen jälkeen hän irrotti laudat sängystä ja kiinnitti niihin lakanoista tekemänsä köyden. Muurin yli päästyään hän varasti auton.

”Lähdin siitä katselemaan, mitä maailmalla oli annettavaa”, ex-vanki kertoo.

Karkumatka päättyi kahden viikon kuluttua Hämeenlinnassa.

Pako jäi harmittamaan, sillä paon ”rikoshyöty” oli pienempi kuin siitä koituneet seuraukset.

Joskus karkumatka alkoi harmittaa jo kesken paon. Kakolassa vartijana työskennellyt Jukka Lallukka kertoo vangista, joka pakeni ilmanvaihtoventtiilin läpiviennin kautta vankilan katolle. Sieltä vanki laskeutui alas lakanaköydellä. Mies pääsi kotitalolleen Turun Runosmäkeen, mutta vaimo suuttui miehensä typeryydestä.

”Muija oli kuulemma sättinyt niin pahasti, että mies oli joutunut syömään omenoita puutarhassaan viikon verran, kunnes ilmoittautui poliisille.”

Sorjonen on päässyt pakomatkallaan Vihdin Säästöpankkiin. Siellä odottaisi isot rahat, mutta ryöstö ei sujukaan niin kuin hän kuvitteli. 

Kakolan vangeilla oli vartijoille monia nimiä: pamppu, koira, hampuusi, kiiltonappi ja pitkätuppi. Suomalainen vartijakoulutus alkoi Kakolassa 1880-luvulla. Moni vartija oppi ammatin kuitenkin kesätyön aikana.

Maalaisjärjellä varustettu henkilö, jolla oli jalat maassa, pärjäsi vartijana. Äkkipikaiset ja arat eivät.

Aiemmin telakalla työskennellyt Jukka Lallukka aloitti työt Kakolassa kesällä 1977. Työnkuvan muutos oli melkoinen. 

Yksi Lallukan ja muiden vartijoiden tehtävistä liittyi kiljuun. Vaikka huumausaineiden lisääntyminen vähensi kiljun keittoa, sen valmistaminen oli monen vangin harrastus. Vartijoiden tehtävänä oli haistelemalla löytää pahanhajuinen kiljusammio.

HS:n haastattelema vanki kertoi piilottaneensa 25 litran maitopussin seinän sisään 1980-luvulla. Vartijat löysivät sen vasta vuoden bisneksen jälkeen.

”Sä kyllä aistit, että jotain on tekeillä osastolla, kun koko osaston ilmapiiri muuttui. Paljon enemmän liikettä ja yleensä trafiikki oli yhteen selliin”, Lallukka kertoo.

Maaliskuussa 1953 Tornion kaupunginhotelliin kirjautuu mies, jolla on tutut kasvot. Dynamiitti-Laineen pakomatka saa yllättävän käänteen. 

 

Kakolan taru vankilana päättyi lopulta vuonna 2007. 

Vanhat rakennukset eivät vastanneet enää nykypäivän vaatimuksia. Osassa selleistä ei ollut lainkaan viemäröintiä, ja öisin vangit virtsasivat ja ulostivat ämpäriin.

Vangit siirrettiin Saramäen uuteen vankilaan, jossa osastointi on paljon tiukempaa.

”Mieluummin neljä kuukautta Kakolassa kuin kaksi kuukautta Saramäessä”, eräs ex-vanki kuvasi.

Puutteistaan huolimatta Kakola oli vangeille ja vartijoille tuttu, vähän kuin koti. Sen viheriöivä keskuspiha oli suorastaan viihtyisä. Saramäkeä taas pidettiin betonisena ja kolkkona.

Saramäen aikana paot ovat lähestulkoon loppuneet. Sieltä on päässyt vuosien aikana karkuun vain yksi vanki, ja hänetkin saatiin kiinni melkein saman tien.

Pako eteni kuin vanhassa elokuvassa. 

Vanki irrotti vankilan kolmannen kerroksen ikkunan, laskeutui lakanan varassa maahan ja kiipesi muurin yli. Sen ei olisi pitänyt olla Saramäessä mahdollista.

Sorjonen päätyy pakomatkallaan heinäkasaan, jossa hän nyt koira kainalossaan makaa hiirenhiljaa. 

Kakolassa kuolleiden vankien rangaistus jatkui vielä kuoleman jälkeen, sillä seurakunnat kieltäytyivät hautaamassa vankeja siunattuun maahan. 

Ruumiit lähetettiin Helsingin yliopiston anatomian laitokselle. Sinne myös Heino Sorjosen ruumis päätyi.

Dynamiitti-Laineen viimeinen pakomatka kesti vain kuukauden, kunnes hän jäi kiinni. 

Hän jatkoi ryöstelyä vielä 1960-luvulla, mutta ajat muuttuivat. Laine oli jo viisikymppinen, elämää nähnyt mies. 

Hänen kenties viimeinen kassakaappikeikkansa paljastui vuonna 1964. Tällä kertaa hän oli kumppaninsa kanssa ottanut mukaansa koko kassakaapin, mutta saalis jäi heikoksi: kaapissa oli vain sata markkaa.

Kevyet hitsauslaitteet yleistyivät 1970-luvulla – niillä voi polttoleikata metallia.  Dynamiittimiesten aika oli ohi.

Vanhanajan kassakaappimies Dynamiitti-Laine kuoli sairaskohtaukseen vuonna 1983.

Lähteet:

Hakamäki: Kakolan vankila 1953–2007 (Turun yliopisto 2016)

Lahtinen ja Salminen Kakola: Vankilan tarina (Sammakko 2018)

Soukkola: Vanginvartijan oppivuodet (Vankeinhoidon koulutuskeskus 1987)

Karpela: Sudet, lampaat ja paimenet (Sammakko 2008)

Uusi Aura ja Turun Sanomat. (Turun kaupunginkirjaston mikrofilmiarkisto)

Sanoman lehtiarkisto

Juttua varten haastateltu muun muassa Anu Salmista, Pekka Puolitaivalta ja kolmea Kakolan entistä vankia.