Paiskon pyykkejä raivolla pesukoneeseen. Olin ajatellut käyttää viiden minuutin paussin Teams-palavereideni välissä kahvinkeittoon, mutta tänäänkin se jää haaveeksi. Lapsella ei ollut aamulla ainoitakaan puhtaita housuja, ja vaatteet pitää saada huomiseen mennessä kuiviksi.

Samalla takaraivossani kytee morkkis. Ei minun työajalla kuuluisi pyykkiä pestä.

Olen jo vuosia haparoinut parhaani mukaan eteenpäin arjessa, jossa etätyöt, kotityöt, lastenhoito ja oma aika ovat sekoittuneet epämääräiseksi vuorokausirytmiksi. Teen kaikkea koko ajan eikä mistään tule kunnolla valmista.

Välillä tuntuu kuin eläisin absurdissa aikavääristymässä.

Aika ei ole vääristynyt vaan kerrostunut, sanoo Työterveyslaitoksen vanhempi asiantuntija Minna Toivanen. Yksilöllisten aikarakenteiden – niiden, joita palkkaduunit ja pyykkihommat täyttävät – rinnalla on sosiaalisia, biologisia ja yhteiskunnallisia rakenteita.

En esimerkiksi voi yhtäkkiä päättää, että minun vuorokauteeni kuuluu 34 tuntia, vaikka sitä usein toivonkin. En voi myöskään muuttaa sitä, että koululaiseni kesäloma alkaa kesäkuussa tai että useimpien ihmisten työpäivä alkaa aamukahdeksalta.

Ihoni rypistyy ja hedelmällisyyteni romahtaa, vaikka tekisin mitä.

”Olisi tärkeää, että ihmiset hahmottaisivat, miten paljon eri aikatasoilla tapahtuu samaan aikaan ja miten ne vaikuttavat omaan tekemiseen. Aika on rajallinen resurssi ja siksi äärimmäisen arvokasta”, Toivanen sanoo.

Yrittäjänä tiedän tismalleen, miten arvokasta aikani on: näen sen, kun työtehtävälle määritellään aikataulu ja palkkio. Jälkimmäinen on sama riippumatta siitä, kuinka monta tuntia siihen käytän, joten kuukausituloni on suoraan verrannollinen siihen, kuinka tehokas ja tuottava olen ollut.

Tuottavuusajattelun lonkerot ovat jo kietoutuneet niin syvälle sieluuni, että ne vaikuttavat ajatuksiini paitsi itsestäni työntekijänä, myös vanhempana, ystävänä ja ihmisenä – ja saavat minut epäilemään onnistumistani joka roolissa.

Tehokkuutta korostavan ajattelutavan taustalla on 1700–1800-lukujen teollinen vallankumous, joka teki kellosta työn tuottavuuden mittarin.

Aiemmin ihmisten päivää rytmittivät esimerkiksi auringonnousu ja -lasku sekä talouseläinten tarpeet. Työtä ohjasivat luonnon kiertokulku ja vuodesta toiseen toistuvat rutiinit.

Kellot valjastettiin rahantuottajiksi, kun ihmiset lähtivät paremman elintason perässä kaupunkeihin. Uusien teollisten työpaikkojen pomot alkoivat vaatia palkan vastineeksi tiettyä työaikaa. Junat ja laivat alkoivat kulkea kellon mukaan, ja maailma siirtyi globaaliin aikaan, joka on käytössä tänäkin päivänä.

”Ajan mittaaminen oli iso muutos maailmassa ja vuorokausi sai ihan erilaisia merkityksiä kuin maatalousyhteiskunnassa”, sanoo historian tohtori Pertti Grönholm Turun yliopistosta.

Teollistumisen aikakaudella ihmisten mielissä ei siintänyt koneiden mahdollistama vapaa-ajan lisääntyminen vaan vaurastuminen, ja niin päästiin tuottavuusajattelun juurille. Kun tuotetaan enemmän tavaroita lyhyemmässä ajassa, liikevoitto kasvaa.

”Jos joku tuhlaa töissä aikaa, sillä on samanlainen taloudellinen merkitys kuin sillä, että joku rikkoisi koneen tai vaikka polttaisi setelin”, sanoo käytännöllisen filosofian professori Antti Kauppinen Helsingin yliopistosta. 

”Markkinataloudessa pärjäävät ne, jotka tunnustavat, että aika on rahaa. Muut karsiutuvat luonnostaan pois.”

Äärimmillään tehokkuusajattelu johtaa Kauppisen mukaan yksilötasolla esimerkiksi siihen, että ihminen herää bisnesoppaiden ohjeistamana aamuneljältä ja lähtee lenkille jaksaakseen paahtaa töitä iltaan asti. Tällaiset pöhinäkonsultit optimoivat aikansa taloudellisesti tehokkaimmalla tavalla, jolloin työ valtaa vapaa-ajan. Tavoite on tienata niin paljon, että on mahdollista lähteä kerran vuodessa perheen kanssa huvijahdille Kroatiaan.

Raha ja aika eivät kuitenkaan ole keskenään vaihdettavissa, Kauppinen muistuttaa. Rahalla ei voi ostaa takaisin sitä aikaa, jonka käyttää rahan tienaamiseen.

”Se on tämän aika on rahaa -ajattelun luoma harha.”

Kauhistelen voittajan tunnilla treenaavia tehopakkauksia ja tiedostan ajatuksen tasolla, miten nurinkurista tuottavuusajattelumme on. Olen silti niin sen marinoima, että huomaan usein olevani sitä noudattaessani ylpeä itsestäni.

Kukapa olisi parempi esimerkki tuottavasta yhteiskunnan jäsenestä kuin kaltaiseni kahden lapsen äiti, joka hoitaa samaan aikaan työt ja uuden tutkinnon eikä silti roiku viimeisenä päiväkodin portilla?

Jokainen kehuva kommentti jaksamiseni rajoista ja tehokkuuteni poikkeuksellisuudesta hivelee sieluani.

Selviydyn arjestani, koska räjäytän työpäiväni kymmeniin pieniin osiin ja tungen niistä jokaisen täyteen kulloinkin tuottoisimmalla tehtävällä. Olen ollut samaan aikaan kahden erimaalaisen organisaation etäkokouksissa ja tehnyt kirjanpitoa edellispäivän ruuantähteiden äärellä.

En ole silti oppinut huijaamaan aikaa. Se loppuu joka päivä kesken.

Liian usein paikkaan kesken jääneitä töitä iltaisin sohvalla. Kirjoitan iltakymmeneltä sähköposteja luonnoksiksi, jotta voin lähettää ne heti herättyäni. Ajattelen iltatöitä ajan ostamisena: kaikki, mitä teen ennakolta, säästää aikaa seuraavalta päivältä. Samalla työasiat seuraavat minua uniinkin.

Parikymmentä vuotta sitten en olisi voinut tehdä vastaavaa. Minna Toivasen mukaan digitalisaatio on vaikuttanut suuresti tahdin kiristymiseen ja työn hektisyyteen.

Sanotaan, että aika on tihentynyt, sillä eri asioiden välille ei enää jää joutilaita hetkiä. Työtehtävät, paikasta toiseen liikkuminen ja vapaa-ajan suunnitelmat ovat nopeatempoisia, lyhytkestoisia ja menevät usein päällekkäin.

Elämässä pitää olla huokoisuutta, jotta sitä jaksaa, Toivanen sanoo.

Tihentymisen huomaan myös kotona.

Taloudestamme löytyy robotti-imuri, pesukone, kuivausrumpu ja kaksi suht tasa-arvoisesti osallistuvaa aikuista ja silti tuntuu, ettei siivous-, ruuanlaitto- ja pyykkirumba koskaan lopu.

En ole ainoa. Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan miesten ja naisten kotitöihin käyttämä aika ei ole merkittävästi lyhentynyt viimeiseen 40 vuoteen. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi einesaterioita löytyy kaupoista ehkä enemmän kuin koskaan ja ruokakuljetuspalveluiden suosio on kasvanut räjähdysmäisesti.

On siis tavallaan illuusio, että teknologia olisi vapauttanut meidän kotitöistä.

Ajatus siitä, että teknologia tarjoaisi meille mahdollisuuden optimoida vapaa-aikaa, on historian tohtori Pertti Grönholmin mukaan melko uusi – ja ennemmin ihmisten oma toive kuin toteutunut lupaus.

”Siinä on aina ollut vähän sellaista markkinoinnin ja tarpeiden luomisen retoriikkaa.”

En itsekään juo sohvalla kahvia imurin huristellessa ympärilläni. Käytän vapautuneen ajan lapsiin liittyvään viestintään. Puhelin tulvii kutsuja synttäreille ja vanhempainiltoihin, muistuttaa lapsen kotitehtävistä ja lääkäriajoista, ja minusta tuntuu, että niihin on kaikkiin vastattava heti. Tehokkuusajattelu on kiteytynyt vahvasti myös työn ulkopuoliseen aikaan.

Tilastollisesti minulla ja useimmilla suomalaisilla ei edes pitäisi olla kiire. Aiemmin mainittu ajankäyttötilasto osoittaa, että vaikka kotitöihin käytetty aika pysyy melko samana, vähenee ansiotyöhön käytetty aika vuosi vuodelta samalla kun vapaa-ajan määrää lisääntyy.

Lisääntyvä vapaa-aika täyttyy paremman elintason myötä houkutuksista, harrastuksista ja elämyksistä, ja itsensä kiireisiksi kokevat ovatkin yleensä kaltaisiani keskiluokkaisia, joilla houkutuksiin on varaa.

Olen rakentanut itselleni kultaisen häkin, jossa kamppailen aikapulaa vastaan: asuntolainaa pitää lyhentää, auton kulut hoitaa ja harrastukset maksaa. Minulla olisi mahdollisuus karsia perheen menoista ja sen myötä höllentää työtahtia, mutta en tee sitä, koska saavutetusta elintasosta on vaikea luopua. Saavutuksia palvovassa yhteiskunnassa tuntuu mahdottomalta kulkea vastavirtaan – kuten siirtyä kolmen makuuhuoneen omistusasunnosta vuokrakaksioon.

Kiireen tuntuni on luksusongelma, joka ei kaikkia kosketa.

Kaikkia koskettaa kuitenkin se aika, joka meistä jokaiselta on loppumassa.

Ilmastonmuutoksen myötä miljoonat ihmiset kärsivät nälänhädästä, äärimmäiset sääilmiöt kurittavat jo Suomeakin eikä ilmaston lämpenemistä taideta onnistua pysäyttämään Pariisin ilmastosopimuksessa kirjattuun 1,5 asteeseen. Ilmastodystopia on YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Volker Türkin mukaan täyttä todellisuutta, YK:n pääsihteerin António Guterres taas toteaa ilmaston luhistumisen alkaneen. Maapallo maksaa tehokkuusajattelumme laskun.

Puhumattakaan siitä, ettei ole kulunut edes kahta vuotta siitä, kun Venäjän aloittaman hyökkäyssodan seurauksena kokosin vaatehuoneeseen kotivaraa ja googlailin ydinsodan mahdollisuutta.

Pelko ei ole poistunut minnekään. Tammikuussa tuomiopäivän kelloa siirrettiin yhä lähemmäs maailmanloppua. Nyt olemme 90 symbolisen sekunnin päässä ”keskiyöstä”, lähempänä kuin koskaan ennen.

Samaan aikaan kun tulevaisuus vaikuttaa päivä päivältä synkkenevän, tuntuu yhä merkityksellisemmältä keskittyä elämään juuri nyt. Esimerkiksi eläkeiän noustessa, eläkejärjestelmän kestävyyden horjuessa ja jäätikköjen sulamisen kiihtyessä en voi laskea sen varaan, että minulla olisi aikaa, varaa tai mahdollisuutta vaikkapa matkustella parinkymmenen vuoden päästä.

Pyykkikone piippaa. Ripottelen narulle lastenvaatteita, joista osa alkaa auttamattomasti jäädä pieniksi. Söpöt vaaleanpunaiset vakosamettihousut kuuluvat aikaan, joka on takanapäin, enkä saa sitä takaisin. Kuinkakohan ison osan siitä käytin työhön? Ehkä varastinkin multitaskatessa aikaa perheeltä enkä työnantajalta.

Kaikella ajankäytöllä on vaihtoehtoiskustannus, mutta se ei ole aina yhtä ilmeistä kuin rahan kanssa, sanoo Antti Kauppinen. Kun ostaa auton, valitsee käyttää rahansa siihen esimerkiksi lomamatkan sijaan. Kun tekee töitä, voi olla vaikeampi hahmottaa, mikä olisi voinut olla ajalle toinen käyttötarkoitus.

Vuosisatojen ajan ihmiset ovat täyttäneet näennäisesti työstä vapautuvaa aikaa työllä.

Kun jatkossa tekoäly osaa yhä paremmin tehdä asioita puolestamme eikä maapallon kantokyky kestä jatkuvaa uuden tuottamista, on pakkokin alkaa tehdä ajalla jotain muuta kuin töitä. On viimeinen hetki uskaltaa ajatella rajalliselle, arvokkaalle ajalle vaihtoehtoja.

Jos tuottavuusajattelusta kokonaisuudessaan on mahdoton kerralla irtautua, ehkä yksi askel olisi ajatella sen sisältö uusiksi: mahdollisimman tuottavan työntekijän sijaan olisinkin mahdollisimman tuottava löytämään elämäni kaikkiin osa-alueisiin hitusen joutilaisuutta – nyt enkä 30 vuoden päästä.

Lähteenä myös: Ajassa kiinni ja irrallaan. Yhteisölliset rytmit 2000-luvun Suomessa. Tilastokeskus. Toim. Anu-Hanna Anttila, Timo Anttila, Mirja Liikkanen ja Hannu Pääkkönen.