Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan, 67, arki saattaa olla tällaista:
Yhtäkkiä hän huomaa seisovansa yöpuvussa kotitalonsa rappukäytävässä. Kädessä on auton avain. Sen sijaan kotiavain ja kännykkä ovat jääneet oven taakse.
”Minulla on samassa rapussa koti ja työhuone, siksi saatan kulkea niiden väliä pyjamassa”, hän selittää.
”On tosi noloa pimputtaa naapurin ovikelloa ja pyytää soittamaan huoltomiehelle.”
Kotona hänellä on siellä täällä pieniä muistilappuja, joissa lukee esimerkiksi: Tilaa auton katsastus. Varaa aika terapiaan. Muista ostaa basilikaa.
Hajamielinen ihminen ei ole parhaimmillaan käytännön asioissa.
Mutta kysypä Hämeen-Anttilalta Egyptin muinaiset hallitsijat, Akira Kurosawan elokuvat tai sanskritin kielen taivutusmuodot – ne tulevat kuin apteekin hyllyltä.
”Olen aina tiennyt olevani kummallinen”, kirjailija sanoo ja työntää suuhunsa riisiä vietnamilaisessa ravintolassa. Pian ruoka jäähtyy, sillä hän puhuu niin paljon, ettei muista syödä.
Asia sai selityksen kolme vuotta sitten. Silloin Hämeen-Anttila päätti mennä psykiatrisiin testeihin.
Hän sai sekä aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriön eli adhd:n että autismikirjon häiriön diagnoosin.
Siitä, että samalla henkilöllä voi olla molemmat, ei puhuta kovin usein.
Tavallaan ne ovat neurokirjon ääripäitä, kuin kissa ja koira, hän kuvailee. Tai vanha aviopari, jonka puolisot elävät yhdessä, vaikka tahtovat eri asioita.
”Autisti minussa tykkää rutiineista ja asioihin syventymisestä, adhd taas sekoittaa pakkaa ja janoaa uusia elämyksiä.”
Epätarkka mustavalkoinen kuva henkilöstä seisomassa vaaleaa taustaa vasten.
”Joskus ajattelen, että minulla pitäisi olla kaulassa lappu: ’Mulla on adhd ja autismi, antakaa anteeksi!’ Puhetapani ja käytökseni voivat kuormittaa toisia. Mutta juuri ne tekevät minusta omanlaiseni.”
Hämeen-Anttila kertoo lisää esimerkkejä.
Hotellihuoneessa hänen autistinen puolensa saa vallan ja kaikki on viivasuorassa järjestyksessä.
Tavaraa täynnä olevassa kodissa sama ei onnistu.
”Kotona autisti iloitsee, jos yksikin nurkka on siisti, koska adhd-tyyppi sotkee kaiken.”
Aistiyliherkkänä Hämeen-Anttila kuormittuu meluisissa paikoissa, kuten juhlissa, joissa on musiikkia ja puheensorinaa. Adhd-puoli kuitenkin janoaa ihmisten ilmoille.
”Ihmisten tapaaminen on minulle tärkeää myös kirjailijana: mistä voin kirjoittaa, jos nyhjään vain kotona?”
Sosiaalisissa taidoissa hänellä on ollut vaikeuksia läpi elämän.
”En osaa lukea tilanteita tai toisten mielialoja. Kun saan suuni auki, pidän luennon. Jos adhd on päällä, täydennän kärsimättömänä toisten lauseet.”
Ystäviin hän ei aina muista pitää yhteyttä. ”Viihdyn mainiosti yksin. Välillä tulee silti tunne, että olisipa kiva jutella jonkun kanssa.”
Ruuan suhteen Hämeen-Anttila on pikkutarkka.
Aamiainen on aina sama: maustamatonta jugurttia, saksanpähkinöitä ja rusinoita. Lounaaksi hän nauttii usein samaa ruokaa koko viikon. Lapsena hän olisi syönyt vain viiliä ja vihanneksia.
Diagnoosit saatuaan Hämeen-Anttila päätti puhua asiasta avoimesti. Hän haluaa hälventää aiheeseen liittyvää stigmaa.
Moni on sittemmin sanonut hänelle, että ethän sinä näytä yhtään autistilta.
”Ei autismi välttämättä näy päälle. Olisitpa nähnyt minut nuorena! Nyt osaan peittää piirteeni. Lisäksi minulla on niin sanottu korkean toimintakyvyn autismi, jossa arki sujuu ilman apua – mutta ei ilman ongelmia.”
Siihenkin Hämeen-Anttila törmää usein, että ihmiset selittävät, että heillä on samankaltaisia piirteitä.
”Mutta kaikki hajamielisyys ei ole autismia, eikä kaikki vilkkaus adhd:ta. Merkittävää on, että piirteet hallitsevat elämää ja niitä on ollut lapsesta asti.”

”Ihminen haluaa sosiaalista hyväksyntää. Oli tuskallista, kun sitä ei tullut.”
Koulussa Hämeen-Anttilalla ei ollut helppoa. Hän oppi kyllä lukemaan 4-vuotiaana ja alkoi pian ahmia kaikenlaista kirjallisuutta. Harrastuksiin kuuluivat pianonsoitto ja piirtäminen.
”Olin hajamielinen haaveilija.”
Hän saattoi istua pitkiä aikoja tuijottamassa ikkunasta ulos omissa ajatuksissaan.
Hän oli usein myös musiikin maailmassa, tanssi ja pyöri kuin hyrrä levysoittimen ympärillä. Päässä syntyi omia lauluja, joita hän lauleskeli itsekseen.
Ystäviä oli vähän. Hänestä tuntui siltä, että muut olivat eri aaltopituudella ja kiinnostuneita eri asioista.
”Ihminen haluaa sosiaalista hyväksyntää. Oli tuskallista, kun sitä ei tullut.”
Koulukavereista oli hauskaa vetää Virpiä nenästä. Hän kun luuli, että kaikki puhuvat vain totta. Hänelle saatettiin sanoa: kulman takana on lehmä, mene katsomaan!
Ja Virpi meni. Sitten kiukutti, kun hän oli ollut niin hyväuskoinen.
Pikkuhiljaa hän oppi maskaamaan eli näyttelemään muuta kuin oli.
”Ymmärsin varhain, että yksitotinen puhetapani ja kirjakieleni ärsyttivät muita. Opettelin puhumaan vivahteikkaammin. Katselin elokuvia ja ajattelin: ai, noin muut ihmiset toimivat. Mutta normaalin esittäminen on raskasta. Se johtaa välillä täydelliseen uupumukseen.”
Teini-iässä paha olo purkautui syömishäiriöiksi.
”Ei silloin puhuttu anoreksiasta tai bulimiasta. Lopulta tajusin olevani sairas ja pakotin itseni syömään normaalisti. Ihme kyllä onnistuin.”
Opinnot menivät silti hyvin. Ylioppilaaksi hän tuli kuudella laudaturilla ja kympin keskiarvolla.
Henkilö nojaa käsiinsä, ja kuva on osittain epätarkka.
”Adhd:n takia päässäni kuuluu usein levoton puheenporina, joka pitää osata hiljentää. Tiedän, että moni adhd-diagnoosin saanut aloittaa innolla kaikenlaista, mutta ei saa mitään valmiiksi. Se masentaa, ja itsesyytökset valtaavat mielen.”
Yliopistossa adhd-puoli alkoi riehua valtoimenaan, Hämeen-Anttila jatkaa.
Valitseminen oli vaikeaa, koska kaikki kiinnosti häntä. Ei ihme, että opinnot venyivät loputtomasti ja pääaine vaihtui monta kertaa.
Kun nuori opiskelija löysi itämaisten kielten laitoksen ja oppiaineen nimeltä sanskrit ja vertaileva indo­eurooppalainen kielentutkimus, etsintä päättyi.
Intian vanhan kielen ja kulttuurin runsaus ja moninaisuus tyydyttivät sekä autistia että adhd-ihmistä. Aiheesta syntyi myöhemmin väitöskirjakin.
Yliopistolla hän tapasi puolisonsa Jaakko Hämeen-Anttilan, tulevan arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorin. Jaakko oli ensimmäinen, joka ei pitänyt Virpiä outona.
”Jaakolla oli itselläänkin vähän neurokirjon piirteitä, mutta ei niin paljon kuin minulla. Hän ymmärsi minua.”
Yhdessä he tekivät tutkimustyötä ja matkustivat. Syntyi kaksi lasta. Puolison äkillinen kuolema pari vuotta sitten oli kova isku.
Nelikymppisenä Hämeen-Anttila opetti yliopistolla. Silloin adhd sai hänessä taas vallan. Hän kaipasi jotain uutta ja jännittävää.
Sitä tarjosi luovan tekstin kirjoittaminen. Ensimmäinen romaani, yliopisto­maailman rakkaussuhteista kertova Suden vuosi ilmestyi vuonna 2003.
Sen jälkeen kirjoja on syntynyt parhaimmillaan kaksi vuodessa.
”Tosin adhd-minäni on mestari lykkäämään asioita. Viivyttelen ensin pitkään ja sitten saatan kirjoittaa parissa kuukaudessa 400 sivua. Sellainen työtahti on kuluttava, ja olen yrittänyt päästä siitä eroon.”
Vuosien varrella Hämeen-Anttila mietti usein, mikä häntä oikein vaivaa.
Yksityiselle psykiatrille hän meni kuitenkin vasta eläkeiän kynnyksellä. Kun nuorempi lapsi sai samat diagnoosit, lääkäri oli vihjannut, että äitikin olisi hyvä tutkia.
”Neuro­epätyypillisyys voi periytyä. Uskon, että omalla isälläni oli adhd. Hän oli lyhyt­jännitteinen ja äkkipikainen.”
Henkilö seisoo valkoista taustaa vasten useilla varjoilla.
”Kirjoittaessa autisti minussa tekee huolellista taustatyötä ja editoi tarkkaan tekstin, adhd-tyyppi kirjoittaa nopeasti ja nauttii lennokkaista kohtauksista. Parhaimmillaan ominaisuudet tasapainottavat toisiaan, pahimmillaan ne riitelevät keskenään”, Virpi Hämeen-Anttila sanoo.
”Suren sitä eksyksissä kulkenutta tyttöä, jolla meni energiaa maskin pitämiseen kasvoilla.”
Diagnoosit olivat Hämeen-Anttilalle suuri helpotus.
”Nyt olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Osaan myös tehdä elämästä helpompaa”, hän kertoo.
Välillä hän on surullinen siitä, että monet asiat saivat selityksen niin myöhään.
”Suren sitä eksyksissä kulkenutta tyttöä, jolla meni energiaa maskin pitämiseen kasvoilla. Mutta on minulla silti ollut tyydyttävä elämä. Löydän iloa monista asioista.”
Hämeen-Anttila ei pysty yliherkkyyden vuoksi syömään adhd-lääkkeitä. Terapia on auttanut.
”Käymme terapiassa läpi tilanteita, jotka ovat minulle ongelmallisia. Olen saanut myös vertaistukea, enkä ole yksin tämän kanssa. Tärkeää on tietää, että en ole vääränlainen, aivoni ovat vain erilaiset.”
Hänellä on monenlaisia keinoja tunteiden säätelyyn. Yksi niistä on musiikin kuuntelu.
”Kuuntelen Bachia ja Mozartia, kun haluan iloa ja energiaa. Beethovenia taas soitan, kun tarvitsen itsevarmuutta.”
Kiipeily­harrastus puolestaan auttaa keskittymään.
Ikänsä puolesta Hämeen-Anttila voisi olla eläkkeellä, mutta hän ei suunnittele lopettavansa työntekoa vielä pitkään aikaan. Kirjoittaminen on niin hauskaa.
Kirjailija oli lopulta minulle se oikea ammatti, hän sanoo.
”Pystyn käyttämään kaikkea sitä tietoa, jota olen kerännyt vuosien varrella. Ja työtä voi tehdä vaikka yöpuvussa. Itsenäinen työ sopii neuro­epätyypilliselle.”
Kotona Hämeen-Anttila antaa outojen piirteiden tulla esiin. Kun hän puhuu puhelimessa, toinen käsivarsi pyörii kuin tuulimylly. Samalla hän kävelee edestakaisin.
”Kohta varmaan parketissa näkyvät siitä jäljet”, hän vitsailee.
Huumorikin on yksi keino selviytyä.
”En enää suhtaudu itseeni ryppyotsaisesti. Ajattelen, että on kiva olla härö.”

KUKA?
Virpi Hämeen-Anttila
Kirjailija, kääntäjä, kuvittaja, Etelä-Aasian kirjallisuuden tutkija. Opetti aiemmin sanskritin kieltä.
On työskennellyt päätoimisena romaanikirjailijana 23 vuotta. On kirjoittanut 35 romaania.
67-vuotias, asuu Vantaalla. Leski, kaksi aikuista lasta.
Harrastaa kiipeilyä, uintia, kävelyä ja klassisen musiikin kuuntelua.
Kirjoittaa parhaillaan kahta historiallista kirjasarjaa, Synnyinmaata ja Björk-dekkareita.
Kira Gronow, teksti
Rio Gandara, kuvat
Terhi Montonen, ulkoasu
Mira Helstelä, tekstin tuottaminen ja editointi