A leksi Lysander, 34, ei ollut koskaan ajatellut, että hän esiintyisi kirjassa päähenkilönä ja kertoisi elämästään ammattisotilaana.

Kun ensimmäinen yhteydenotto tuli, hän ei edes tiennyt, kuka Tuomas Kyrö on, mutta suostui tapaamaan tämän videopuhelussa. 

Kirjailija puhui ja selitti. Kukaan ei pakota, mutta jotain pitäisi tehdä, että sota Ukrainassa pysyisi näkyvillä ja aseapu jatkuisi. 

Kyrö tahtoi kertoa sotilaan tarinan.

Lysander epäröi. Hänet oli koodattu toimimaan, ei puhumaan. Videotapaamisen lopuksi hän kuitenkin kutsui Kyrön ”alas”.

Alas, Kyrö ihmetteli mielessään.

Ukrainaan.

Lysander koki, että siellä olisi helpoin puhua. Hän ei ollut ajatellut elävänsä näinkään pitkään, joten kun tilaisuus koitti, hän pohti, että ehkä tarina on hyvä kertoa nyt ennen kuin on myöhäistä.

Hän mietti, että kertoisi kirjan kautta tarinansa äidilleen, joka oli tavallaan veteraani itsekin. Hänhän oli lähettänyt poikansa sotimaan. 

Äiti oli ensimmäinen motiivi.

Toinen oli halu auttaa muita. Antaa jonkinlainen reality check niille, jotka haaveilevat samanlaisesta elämästä ja samanlaisista töistä, joita hän on tehnyt.

”Lapsuudessani oli hankalaa. Olen nähnyt, että muut tulevat ehkä perässä. Jos pystyn jotain sanomaan, niin sanon”, kiusaamisesta yläasteella kärsinyt Lysander sanoo.

Kaksi Volvoa pihassa, padel-maila sohvalla ja ikkunassa järvimaisema. Tuomas Kyrön kesämökki Orimattilassa ei voisi olla kauempana sodan arjesta.

Tännekin sota silti tuli. Runsas vuosi sitten, helmikuun viimeisinä päivinä, Kyrö istui mökillään koronaviruksen kourissa ja pohti, voisiko hän lähteä Ukrainaan sotimaan. 

Viisikymppisyys lähestyi, lapset olivat itsenäistymässä ja elämä oli ollut hyvää – sellaista, jota voi jo katsoa taaksepäin ja sanoa: tulipa nähtyä.

Kyrö koki, että hänen kuuluisi olla Ukrainassa, ei niiden nuorten miesten, joilla on elämä vielä edessään.

Hänelle tilanne oli jopa voimaannuttava, niin selvää kaikki oli: Venäjä täytyi pysäyttää tai sota laajenee.

On puolustettava arvoja, vapautta ja tätä mökkimaata, jonka isovanhemmat alun perin rakensivat.

Mutta olisiko hänestä sotimaan? Joku voisi sanoa, että 48-vuotias kirjailija saattaisi olla rintamalla jopa haitaksi.

Kyrön ystävä oli avustusjärjestössä töissä jossain päin Puolaa ja tämän veli eturintamassa Harkovassa Ukrainassa. Kyrö lähetti viestin ja kysyi, jos heidän kauttaan löytyisi tarina, jonka hän voisi kertoa. 

Se olisi kirjailijamainen tapa ottaa osaa sotaan.

Huhtikuussa Kyrön puhelin kilahti: ”Nyt saattoi löytyä tarina. Toivottavasti pysyy hengissä.”

Ammattisotilaan tarina alkaa Oulusta. Aleksi Lysander oli 18-vuotias ja ahdistunut. Hän oli päättänyt lähteä ja tehdä sen äidiltään ja perheeltään salaa.

Hänellä oli taskussaan junalippu Helsinkiin ja lentolippu Helsingistä Pariisiin. Sieltä matka jatkui Aubagneen rekrytointikeskukseen, jossa muukalaislegioona värväsi joukkoonsa vapaaehtoisia sotilaita. 

Muukalaislegioona on lähes myyttisessä maineessa oleva Ranskan armeijan osasto. Sillä on erilaisia operaatioita esimerkiksi Lähi-Idässä ja Afrikassa, harvat tietävät tarkkaan, millaisia. Eliittiosastosta vain noin neljäsosa on ranskalaisia.

Se on paikka paeta menneisyyttä.

Sinne 18-vuotias Lysander lähti. 

Miksi juuri muukalaislegioonaan? 

”Halusin nousta pelon yläpuolelle ja olla kovempi kuin kukaan.” 

Rekrytointikeskuksessa ensimmäiset testit olivat viivajuoksu ja leuanveto myötäotteella. Ne uimista harrastanut Lysander selvitti helposti. Ja myös seuraavat vaiheet. Hän pääsi sisään. 

Alkoi koulutusvaihe, jota moni legioonaan lähtevä ei kestä.

Eräällä marssilla Lysanderilta irtosivat kynnet varpaista, mutta marssia oli pakko jatkaa. Jalat vuosivat verta kolme viikkoa.

Se oli kovin kipu, mitä hän on kokenut.

Toisella kerralla legioonalaiset olivat ”maastossa” eli jälleen yhdellä kolmen viikon mittaisella talvileirillä, jonka aikana ei nukuttu öisin. Iltaisin sotilaat eivät saaneet ruokaa vaan kompassin ja koordinaatit.

Piti etsiä ruoka. Kätkölle oli matkaa 20 kilometriä. 

”Olin loppuvaiheessa niin väsynyt, että nukahdin kävellessä. Pyysin kavereita ottamaan käsistä kiinni ja menin viisi kilometriä unessa. Jalkani kuitenkin toimivat.”

Lysander vietti muukalaislegioonassa viisi vuotta. Sinä aikana hän vaihtoi nimensä ensin Samuli Jussheikistä Hector Jlumaeksi ja vielä kerran sen jälkeen.

Kotiin palasi mies, jonka nimi oli Aleksi Lysander. 

Oli hän muuttunut muutenkin. 

Muukalaislegioonassa ihmisen sielua muovataan uusiksi. Sotilaan tehtävä on sotia. Pitää keskittyä päämäärään ja sulkea mielestä kaikki muu. Tunteille ei ole tilaa, oleellista on vain päästä pisteestä a pisteeseen b.

Pelkoa hallitaan hallitsemalla tilanne, Lysander sanoo.

Hän ei enää mieti niitä, jotka häntä kiusasivat lapsena Oulussa.

”Nyt jos tulisi hankalia tilanteita, minun ei tarvitse alkaa tapella. Mietin, että jos nähdään taistelukentällä, tiedän, kuka tulee takaisin ja kuka ei.”

”Se rauhoittaa mieltä.”

Elämä muukalaislegioonalaisena tarkoitti elämää ilman niitä normaaleita asioita, joita hänen parikymppiset ikätoverinsa kokivat: ei ollut valmistujaisia, ei ystävien kanssa vietettyjä kesäfestareita, arjen rakkaustarinoita.

Kun muut saman ikäiset jahtasivat valmistumisensa jälkeen ensimmäistä työpaikkaansa, Lysander istui Land Roverissa jossain päin Afrikkaa ja jahtasi salametsästäjiä.

Sellainen elämä jättää sieluun jälkiä. On vaikea löytää ihmisiä, jotka olisivat kokeneet samoja asioita ja joilla olisi elämän hauraudesta sama mittasuhde.

Lysander hiljenee ja pohtii, että legioonan jälkeen sisällä on ollut tietynlainen tyhjyys.

”Sitä on ollut sen jälkeen yksin maailmassa. On tuolla jossain sellainen tyhjä kuoppa.”

Menisitkö silti uudestaan?

”Menisin. En kadu sitä yhtään.”

Toisen kerran äiti joutui lähettämään poikansa sotaan helmikuussa 2022. Lysander soitti ja kysyi, haluaisiko äiti tulla käymään Oulun rautatieasemalla. 

Äiti oli lukenut uutisista Venäjän hyökkäyksestä ja tiesi heti, mihin poika oli jälleen lähdössä.

He näkivät asemalla viisi minuuttia. Äiti itki, mutta poika oli jo ajatuksissaan muualla.

”Äiti oli huolissaan, mutta en saanut miettiä äitiä. Pystyn selkärangasta sulkemaan sellaiset asiat.”

Miten äiti suljetaan pois mielestä?

”Kun game face tulee, niin tunteet heitetään pois, eikä mietitä äitiä. Sitten on päämäärä ja aletaan pohtia varusteita, syömistä ja kavereita.”

Lysander matkusti Tallinnaan ja Latvian kautta Puolaan, sieltä rajan yli Ukrainaan ja kohti Lvivin kaupunkia. Vähän ennen Lviviä, parikymmentä kilometriä Puolan rajalta, on Javorivin koulutuskeskus, jossa Ukrainan armeija otti vastaan vierastaistelijoita. 

Lysander ilmoittautui palvelukseen.

Perusteltu kysymys on, miksi. Miksi joku tahtoo riskeerata henkensä taistelussa vieraalla maalla? 

Lysander on pitkään hiljaa. Selvää vastausta ei ole.

”Jos en minä, niin kuka sitten? Minä olen ammattisotilas. Se on minun työni.”

Ensimmäisinä kuukausina hän ei saanut mitään rahaa Ukrainalta. Sen jälkeen joitain satasia. Raha ei kuulemma ollut mikään motivaatio.

”Minä pystyn uhrautumaan. Minä pystyn menemään. Minulla on vastuu mennä.”

Tuomas Kyrö istuu Orimattilassa järvenrannalla keskellä puukasaa, joka oli joskus laituri. Nyt se on palasina. Pölkyt ja laudanpätkät ovat olleet siinä jo vuosia, koska  siivousurakka etenee vaiheittain.

Ei kovin soturimaista.

Ranskankielinen termi démerde-toi toistuu kirjan sivuilla. Se on muukalaislegioonan viljelemä ranskankielinen termi ja tarkoittaa sitä, että sotilaan on selvittävä omillaan.

Jokainen hallitsee itseään.

Kun Kyrö ensimmäisen kerran matkusti Ukrainaan tapaamaan Lysanderia, Kiovassa oli ilmahälytys.

”Aleksi tuli siihen ja kertoi, että ei hätää. Ei ne ohjukset ole tänne tulossa, vaan jonnekin 500 kilometrin säteelle. Jossain ehkä kuolee joku, mutta meillä ei ole hätää.”

Kirjaa tehdessään hän sanoo oppineensa Lysanderilta paljon pelosta.

Konkreettisesti sotilaan ja ei-sotilaan ero tulee esille matkalla rintamalle, kun bussi kuljettaa ihmislihaa kohti myllyä. Penkeillä pyörii monenlaista ajatusta, kun kaikki tietävät, mikä helvetti hetken päästä koittaa.

Sellaisessa tilanteessa ihmiset reagoivat eri tavoin. Kaikkia pelottaa, mutta he, jotka tietävät, mitä tekevät, valmistelevat varusteitaan ja pysyvät hiljaa.

Kokemattomat purkavat Lysanderin mukaan pelkoaan puhumalla paljon.

”En ole kova puhumaan, mutta en olisi pystynyt olemaan bussissa turpa kiinni”, Kyrö pohtii.

Video on kuvattu kerrostalon portaikossa jossain päin Ukrainaa. Siistit, vaaleanharmaat seinät, ja seinällä punavalkoinen postilokerikko. 

Lokerikon alla seinään nojaa mies, joka vuotaa verta.

Se on Aleksin taistelijatoveri Otto. Häntä on ammuttu keuhkoon.

Pystytkö kävelemään?

Ei vastausta.

Hei Otto, puhu minulle!

Sain sakset, leikkasin Oton paidan auki, katsoin tilanteen ja koitin löytää ulostuloreiän. Kun tulee osuma, tärkeintä on löytää ulostulohaava, se on nykyisin pahin. Luodit menevät sisään, repivät matkalta kaiken, tulevat ulos, mutta tappavat hitaasti, Lysander muistelee kirjassa.

(Videolla kohdassa 9.39 näkyvä lippalakkipäinen ja parrakas mies on Aleksi Lysander.)

Lysander oli Ukrainassa seitsemän kuukautta. Hän kuului ulkomaisten taistelijoiden ryhmään, jossa monet muutkin olivat muukalaislegioonan käyneitä tai sotaa kokeneita.

He olivat etulinjassa muun muassa Irpinissä, Mykolajivissa ja Zaporižžjassa. Lysander oli tunnustelija, hän meni aina ensimmäisenä.

Lysander puhuu sodan arjesta, joka on erilaista kuin varusmiesarki. Sota on sekavaa ja usvaista, ei mitään järjestelmällistä suorittamista.

Asioita tapahtuu nopeasti ja yllättäen.

”Jos ihminen on aina mennyt rivissä, hän tarvitsee johtajan. Sodassa ei kuitenkaan aina ole alikersanttia kertomassa, mitä tehdään. Pitää yksin tietää, mitä tekee.”

Ukrainassa hän huomasi myös, että monet valittivat rintamalla varusteista. Sodan arkeen kuitenkin kuuluu, että varusteet ovat mitä ovat, eikä huoltoreittejä aina ole.

Esimerkiksi yhdysvaltalaistaistelijat olivat tottuneet ilmatukeen ja hyviin huoltoketjuihin, mutta Ukrainan etulinjoilla sellaisia ylellisyyksiä ei ollut.

Lysanderille tärkeimmät varusteet ovat sukat ja kengät. Märillä jaloilla taistelemisesta ei tule mitään. 

Muuten täytyy tyytyä ja osata käyttää niitä tavaroita, mitä tulee eteen.

Turhiakin varusteita on. ”Riippuu tietenkin sodasta, mutta esimerkiksi Ukrainassa ei suojaliiveillä tee oikein mitään. Siellä kuollaan sirpaleisiin.”

Liivi suojaa rintaa ja selkää, mutta sirpaleita voi tulla mistä suunnasta tahansa. Sodassa pitää myös pystyä liikkumaan nopeasti. Liivi painaa vähintään seitsemän kiloa. 

”Jos on 50 kilometrin päässä tehtävä, niin ei sinne liiveillä mennä, kun ne painavat, eikä pysty liikkumaan niin nopeasti. Ei kannata tukeutua huoltoon, vaan kantaa mukana kaikkea, mitä tarvitsee.”

Samaa ammattisotilaan järkeilyä Lysanderin puheessa kuuluu, kun hän kertoo, miten hän matkusti Ukrainassa autolla. 

Aina mieluummin katolla kuin sisällä. Jos ohjus osuu, kuolee heti eikä pala tuskallisesti autoon.

Sellaista on sodan rationalismi.

Pelko kuuluu sotaan. Sitä pitää pystyä hallitsemaan, muuten on muille taakka. Pahimmassa tapauksessa vaarantaa koko muun ryhmän.

Läheltä piti -tilanteita Lysander on kokenut useita. Tarkka-ampuja on osunut muutaman sentin päähän. Kerran Afganistanissa omat ampuivat singolla vahingossa suoraan kohti, mutta ammus oli viallinen.

Sodassa tapahtumat ovat sekavia, ja joskus voi joutua myös omiensa luotien keskelle.

Ensimmäisen tulitaistelunsa Lysander muistaa hyvin.

Hän oli ollut muukalaislegioonassa puolitoista vuotta, kun hän joutui komennukselle Afganistaniin. Lysander oli 19-vuotias vuoristojalkaväkiläinen.

”Olimme kiivenneet muutaman sata metriä vihollisen yläpuolelle. Saimme tiedon, että talebanit ovat siellä, ja sitten tuli käsky open fire.”

Vihollinen luonnollisesti vastasi tuleen. Yhtäkkiä kuolemanpelosta tuli todellista, kun ”alkoi rätistä”.

”Kehossa kanavoitui kaikki koulutus, minkä oli puolentoista vuoden aikana ehtinyt saada. En ole missään toiminut niin hyvin kuin siinä hetkessä. Minut oli tehty siihen hommaan.”

”En tuntenut väsymystä. Aivot menivät tilaan, jossa kaikki onnistuu.”

Lysander naurahtaa, että jos hän tilanteessa koki jotain pelkoa, se liittyi muihin legioonalaisiin.

”Jos olisin kämmännyt, olisin saanut selkääni. Vihollinen ei siinä ollut se pelottavin asia.”

Myös Venäjän armeija on pelottava. Lysander sanoo, että ihmisillä on median kautta väärä käsitys venäläisten suorituskyvystä.

Venäläiset eivät ole yhtenäinen juoppojen joukko, joka pyörii puskissa vailla taktiikkaa. Hän ihmettelee uutisia venäläisten ammusten hupenemisesta, koska ainakin taistelukentällä Venäjän tykistö jauhoi armotonta tulimerta.

Tykistökeskityksessä ihmistä punnitaan. 

Joka sekunti alas tulee noin viisi ”kuulaa” ja yksi keskitys kestää noin 30 sekuntia. Lysander sanoo, että siinä ei voi tehdä oikein muuta kuin painaa pään käsien väliin ja huutaa.

”Kyllä ne läpi tulee. Ne, jotka aliarvioivat Venäjän, ovat väärässä, ja sellainen aliarviointi ei pääty hyvin.”

Sodassa vihollista täytyy myös kunnioittaa, Lysander sanoo. Hän näki Ukrainassa sotilaita, jotka potkivat ruumiita. Sitä hän ei ymmärrä.

Hänelläkin on venäläisiä ystäviä, jotka ovat palvelleet Venäjän armeijassa.

”Ne, jotka sanovat, että nyt lähdetään tappamaan venäläisiä, eivät ymmärrä, mikä sodassa on ideana.” 

”Emme me toisiamme vihaa, vaan aatetta ja politiikkaa. Sota on niiden vika, jotka ovat lähettäneet venäläiset sotilaat sinne. Ymmärrän venäläistä sotilasta. Ihmisiä ei saa vihata.”

Kirjailijan mökin kirjahyllyssä pilkottaa Tuntematon sotilas, mutta se ei ole kirja vaan lautapeli. Kannessa iloiset sotilaat hymyilevät.

Suomalaisten mielikuvat sodasta elävät edelleen vahvasti Väinö Linnan romaanin kautta. Kyrö pohtii, miten kirja edelleen käsikirjoittaa suomalaisten sotilaskäsitystä.

”Kuka on Lehto, kuka on Rokka. Aleksissa on kaikkia näitä Tuntemattoman sotilaan hahmoja. Sinänsä kirja on ihan totta”, Kyrö sanoo.

Lysander sanoo, että hän ei juurikaan välitä sotaelokuvista, niistä ei hänen mielestään opi mitään. Mutta tehdessään kirjaa Kyrön kanssa hän katsoi uuden Tuntemattoman sotilaan. 

Kyrö muistelee, miten Lysander herkistyi yhden kerran elokuvan aikana.

Se oli kohtaus, kun Rokka saapuu kotiin. 

Mie ymmärsin kaiken minkä se sanoo ja miten se siinä tilanteessa on. Mitä sillä on takana ja mitä on vielä edessä. Minulla on ollut se sama tunne monta kertaa, Lysander kertoo kirjassa.

Kyröön teki vaikutuksen se, miten Lysander puhui sodasta. ”Hän ei koskaan brassaillut sodalla. Ei hän leuhki niillä sota-asioilla.”

”Ei se ole mitään viihdettä.”

Videolla haavoittunut Otto sai osuman venäläisen luodista. Ihminen oli tehnyt päätöksen ampua toinen ihminen.

Sota tiivistyy tappamiseen.

Lysander sanoo, että sotilaalta ei kannata kysyä, onko hän tappanut.

Joku ei ole ehkä pystynyt ampumaan, ja sen takia muita ryhmän jäseniä on saattanut kuolla. Joku on ehkä ampunut, mutta osunut väärään kohteeseen, esimerkiksi siviileihin.

”Siinä on variaatioita, että onko tappanut vai ei. Vastaus ei ole helppo”, Lysander sanoo.

Aseitakin on erilaisia. On kasvotonta tykistötulta, tappavia lennokkeja, joita joku ohjaa kaukaa tietokoneen näytöltä, ja henkilökohtaisempaa kivääritulta. 

Miltä tuntuu ampua kohteeseen, joka ei ole maalitaulu?

”Ensin se tuntui kivalta, kun sai ampua. Sitten yhtäkkiä hoksasi, että tässähän on ihmisiä. Ei se ole kivaa”, Lysander sanoo ja vaipuu hiljaisuuteen.

Pieni huokaus. 

”Hävettää.”

Kyrö ei tiedä, voisiko hän ampua toista ihmistä. 

Ehkä, koska sota on primitiivistä, ja lähimmäisiä sekä omaa maataan täytyy suojella.

Ehkä ei, koska toisen ihmisen tappaminen olisi jonkinlainen rajakokemus. Jos sen yli astuu, on vaikea astua takaisin.

”Menisinkö mykkyrään ja hyytyisin? Ampuisinko? Ottaisinko osuman jonkun itseäni tärkeämmän puolesta?” Kyrö pyörittelee.

”Kuolemanpelkoa ei voi simuloida. Ainoa vastaus on, että en tiedä. Puhe ja toiminta ovat niin eri asioita tuossa maailmassa.”

Kyrö on totuttu näkemään hauskana tyyppinä, joka kirjoittaa hauskoja juttuja. Kaikki asiat elämässä eivät kuitenkaan ole hauskoja.

Hän halusi kirjoittaa Aleksin tarinan, koska halusi muistuttaa siitä, että Ukrainan sota on edelleen todellinen asia Euroopan maaperällä.

Kirjassa käydään läpi sotaa ja sen merkitystä. Yhtäkkiä asioille tulee eri painoarvo, kun sen kaiken näkee omin silmin, pommitetun keskiluokkaisen lähiön.

”Minulla piti olla Ukrainassa etäpalaveri elokuvatuottajan kanssa. Huomasin ajattelevani, että mitä väliä elokuvalla on, kun täällä kuolee ihmisiä.”

Toisaalta Kyrökin sanoo, että kaikkien ei tarvitse kerätä harteilleen koko maailman painoa.

Aleksi Lysanderin kaltaiset ihmiset tekevät sen heidän puolestaan.

Syksyllä 2022 Lysander palasi Ukrainasta Suomeen. Mutta vain hetkeksi, pian hän jo lähti Afrikkaan.

Ammattisotilas on kotona aivan muualla kuin kotonaan.

Hän muistelee vuotta 2015, kun hänelle yhtenä ohikiitävänä hetkenä muistui mieleen kaikki, mitä hän oli tehnyt. ”Jokin kilahti.”

”Sama tapahtui nyt, kun tulin Suomeen. Jokin taas kilahti.”

Kyrö muistelee, miten Lysander oli hänen mökillään viime syksynä. Tavarat olivat hujanhajan, eikä miehen elämänhallinta poikennut teinipojasta.

Ukrainassa Kyrö oli ihmetellyt, miten Lysanderin tavarat olivat aina järjestyksessä repussa ja tilanne kuin tilanne tuntui olevan hallinnassa.

Lysander ei osaa tarkentaa, miksi hän on hukassa rintaman ulkopuolella.

”Ei sodan jälki ole mikään yksittäinen asia. Sota yleensä on vain sellaista, että se jättää jäljen. Ihminen ei voi ymmärtää, mitä sota on, ennen kuin on palannut sieltä kotiin.”

Hän sanoo, että sota ei ole sellaista kuin elokuvissa, joissa helikopteri lentää paikalle, pelastaa sankarin, ja sitten lyödään yläfemmat. 

”Oikeassa sodassa katsot, mitä olet tehnyt ja yrität mennä nukkumaan. Se ei ole niin helppoa kuin elokuvassa.”

Ei hän kuitenkaan tekisi mitään toisin. Sellaista on turha enää miettiä.

Aleksi Lysander on nyt 34-vuotias. Hänellä ei ole suunnitelmia pitkälle tulevaisuuteen. Onhan jo sekin osin sattumaa, että hän on pysynyt hengissä tähän asti.

Hän työskentelee edelleen Afrikassa. 

”En voi kertoa tarkkaan, mitä teen, mutta matka jatkuu. Äiti aavistaa, mutta ei yksityiskohtia. En halua sanoakaan.”

Lysanderin on pitänyt elossa se, että hän osaa pysyä toimintavalmiina pelon keskellä. Ehkä myös tuuri, vaikka Lysanderin mielestä jokainen pystyy hallitsemaan tuuriaan omilla teoillaan.

Hänen työssään voi silti kuolla koska tahansa. Se ei tunnu Lysanderia huolettavan. Hän on hyväksynyt asian.

Ammatinvalintakysymys.

Muuta ammattia olisi vaikea enää hankkiakaan, kun mikään ei oikein tunnu miltään tämän nykyisen rinnalla.

”Olen tietyllä tavalla kynnyksen toisella puolella jo. Ei tästä ole enää paluuta normaaliin elämään.”

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta (WSOY) ilmestyy 22. toukokuuta.