Juttu on julkaistu alun perin Kuukausiliitteessä 7.8.2010. Suviseurat alkaa perjantaina 30.6.2023.

Saarnat on saarnattu ja virret veisattu, kaiuttimet hiljenevät. Suviseurojen ensimmäinen päivä, torstai, on ohi.

On nuorten vuoro.

Nyt vasta näkee, miten paljon täällä on nuoria. Vanhoillislestadiolaisten jokavuotiset Suviseurat on nuorten, nuorten aikuisten ja lasten juttu, vaikka heitä ei näe puhujalavalla ja suurteltan penkeilläkin nuoret ovat olleet koko päivän selvästi vähemmistönä.

Rock-festari, sehän tästä tulee heti mieleen, näin illalla. Tuhansia nuoria on kerääntynyt juhlakentän keskelle pystytetyn patsaan ympärille. Sellainen pystytetään aina Suviseuroihin, ja sen ympärillä kokoonnutaan. Tänä vuonna veistos esittää yhteen liitettyjä käsiä, ja se muistuttaa jokapäiväisestä leivästä.

Joukosta lähtee kuhina, joka on ääntä ja väreilyä, ja se uhkuu energiaa. Mutta mitään uhkaavaa ei tässä valtavassa, hälisevässä joukossa ole.

Koko päivä on ollut tyrmäävä. Harva rock-festivaali yltää Suviseurojen verroille. Noin 75 000 ihmistä matkailuautoineen ja -vaunuineen asettuu asumaan liperiläiselle pellolle, josta tulee muutamaksi päiväksi suurempi kaupunki kuin viereinen Joensuu.

Tämä on vanhoillislestadiolaisen liikkeen voimannäyttö. Heitä on Suomessa arviolta 100 000.

Kun he kokoontuvat suviseuroihinsa, matkailuautoista ja asuntovaunuista tulee Suomessa pula. Siksi Kuukausiliitekin varasi toimittajalle ja kuvaajalle auton jo kuukausia etukäteen.

Kun saavuimme, matkailuautomme ohjattiin muiden samanlaisten joukkoon. Pysyisimme paikalla koko seurojen ajan, viisi päivää.

Ja nyt on ensimmäisen päivän ilta, tai oikeastaan jo yö.

Mitä nämä nuoret tekevät, kauniissa kesäyössä?

Tungos tiivistyy, sen keskellä alkaa olla vaikea liikkua, mutta puheensorina säilyy tasaisena ja ilmeet iloisina - ei väkivallan purskahduksia, ei mölinää eikä räyhäämistä. Ei tyhjiä kaljapulloja, ei kännissä itkeviä pissiksiä, ei julkista kuseskelua. Edes musiikkia ei kuulu, ei kitaran ympärille kokoontuneita ryhmiä eikä yhteislaulua. Vain pulinaa ja naurua.

Aurinko laskee, taivaanranta muuttuu punaiseksi. Rupattelu jatkuu. Ja lyhyen hämärän jälkeen taivas kajastaa jälleen. Aamun valjussa valossa suuri lokkiparvi uskaltautuu maahan etsimään pizzanjämiä. Kesäyö on kohta ohi.

Joukko on harventunut, mutta sessio jatkuu aina vain.

Mistä on kysymys?

Ainakin seksistä.

Ei, tämä ei ole mikään paljastusjuttu. Suviseurojen kesäyö on kaunis ja iloinen tapahtuma. Silloin tavataan tuttuja ja etsitään sitä toista ihmistä - vanhoillislestadiolaisten tapauksessa tulevaa puolisoa.

Koko seuraavan päivän ja lauantainkin, yötä päivää, Liperin pelloille keinahtelee lisää valkoisia muovipullukoita – matkailuautoja ja -vaunuja –, joita liikenteenohjaajat viittovat vapaisiin paikkoihin. 150 hehtaaria peltoa on jo muuttunut matkailuvaunukaupungiksi, ja vara-alueet joudutaan ottamaan käyttöön.

Nuoriso raahaa telttoja ja makuupusseja laajan aukion laidasta toiseen. Telttoja siirretään parempaan paikkaan, lähemmäs kavereita.

Emma Koistinaho Tuusulasta on pesemässä tukkaansa teltan edessä. Hän on kavereineen saapunut Liperiin vasta kolmelta yöllä, ja ehtinyt nukkua vain tovin. Matkaan oli mennyt yhdeksän tuntia, kun oli noudettu kavereita mukaan. Pysähdyksiä tuli monta.

”Joka huoltoasemalla oli tuttuja.”

Niinpä lauantaiyön lähestyessä väkeä on aukiolla kaikkein eniten. Nyt, kolmantena yönä alkaa jo nähdä selvemmin, miten joukko on ryhmittynyt: Aivan keskustassa, patsaan alla, ovat varhaisteinit, jotkut noin 12-vuotiaita. Vähän ulompana riparilaiset, taas vähän ulompana vanhemmat teinit, ja uloimpana näkyy jo lastenvaunuja hyssytteleviä nuoria vanhempia. Näin on kuulemma joka vuosi.

Aukion peltomaa polkeutuu, kiviä kääntyy, roskaa kerääntyy. Seisoskelu on raskasta, ja siksi monella on mukana telttatuoli tai jakkara. Vähän etäämpänä on lankuista ja pukeista tehtyjä penkkejä, ne notkuvat, ja joku niistä katkeaa paukahtaen.

Erityisesti nuorimmat pojat ja tytöt juttelevat kahtena rintamana, jotka lähentyvät toisiaan, pojat röhnöttävät kättä kaulaa, tytöt nojaavat toisiinsa, töniskellään, pilaillaan ja nauretaan. On helppo huomata, ketä vilkuillaan. Sanavalmiit läpänheittäjät ovat joukon keskipisteitä.

Porukka tiivistyy, painautuu yhä lähemmäs patsasta, joku yrittää jo kiivetä siihen. Lisää tuttuja liittyy joukkoon, osa eroaa siitä, jotkut lähtevät perään. Kukaan ei seiso yksin. Vähän väliä soitellaan kännykällä: missä te ootte?

”Jumalan terve."

Lestadiolaiset tervehtivät toisiaan kättelemällä, usein myös nuoret ja lapset. Koska ”Jumalan terve" on aika rytmitön ja jäykkä ilmaus, se kutistuu usein muotoon: ”...malan terve” tai ”mm...terve”. Tekstareissa se on tietenkin JT.

Yritän löytää nykylestadiolaista pukeutumiskoodia, mutta se on vaikeaa. New York -lippiksiä, pipoja, Vans, DG, Volcom, Louis Vuitton. Svea. Jopa H&M:n palestiinalaishuiveja.

Hiphop hallitsee, sen vähän kesympi muoto, ”hubbabubba-eminem”, luonnehtii Helsingin Sanomien valokuvaaja Touko Hujanen. Hän on 24-vuotias ja tuntee nuorisotyylejä. ”Jos se, että hiphoppareitten housut roikkuu, johtuu siitä, että vankilassa ei ollut sopivia housuja, niin 50 Centin pukeutuminen suodattuu täällä Jim&Jillin kautta.”

Kapealierisiä Koop Arponen -hattuja näkyy paljon. Se on kuulemma tämänvuotinen lestadiolainen muoti-ilmiö. Niitä tulee ja menee. Minua valistetaan, että joku vuosi sitten olivat muodissa R-Collectionin hupparit, joiden nyörit piti rullata tietyllä tavalla.

Kaikesta näkee, että ennen kentälle tuloa kampa käy ja pipoa asetellaan huolellisesti.

Meikit, korvakorut, tatuoinnit ja lävistykset puuttuvat, ja eroottisuus on varovaista: tytöt suosivat leggingsejä mutta useimmat eivät rohkene käyttää niukkoja toppeja. Mutta kun helle alkaa päiväsaikaan kunnolla hautoa, vähenevät kaikkien vaatteet. Pojat eivät silti riisu paitaa.

Tärkein ero festarikansaan on raittius ja puheista puuttuvat vitut. Eikä kukaan räyhää. Hyväntuulisuus kestää aamutunneille.

Neljä pitkää yötä, mutta en kuule yhtä ainutta riitaa, ei edes vihaisia sanoja. Ihan totta, ei ainuttakaan kertaa.

Mistä ihmiset sitten puhuivat?

Kavereista, tutuista, työpaikoista, opiskelusta, autoista - pelkkää läppää, ei mitään vakavaa. Vain yhden hengellisen keskustelunpätkän kuulin, aamuyöllä, kun hengelliseltä atleetilta vaikuttava nuorimies puhui hampaidenpesupaikalla Pyhän Hengen työstä. Mutta se jäi ainoaksi.

Tai oli toinenkin tapaus: nuori mies puhui nuorelle naiselle siitä, kuinka hyvin hänen asiansa olivat. Mies kertoi, kuinka Jumala on järjestänyt kaiken niin hyvin: hän on saanut opiskelupaikan, on innostunut alastaan ja menestyy, hänellä on ihana vaimo, joka rakastaa häntä. Ja hyviä kavereita. Kuinka kaikki on hyvin.

Mutta paljon tyypillisempi oli repliikki: ”Kyllä Argentiina on pelannut hienosti.”

Kaljatölkit puuttuivat käsistä, ja kaikki olivat selvin päin, sillä vanhoillislestadiolaisuushan ei hyväksy alkoholia. Mutta pitkä valvominen käy humalatilasta: hölötyttää ja hihityttää.

Tupakanpolton yleisyyttä ei millään voi olla huomaamatta. Tupakka kuuluu yhä lestadiolaishabitukseen. Se kuuluu kaverien kanssa hengailuun kuten kahvinjuonti ja antaa käsille tekemistä.

Ja jos puheenparresta puuttuivatkin nuorisovitut, niin vastaavasti kuulee yllättävän usein sanoja paska ja perse. Ne ovat hyväksyttäviä. Kuulemma myös rutto ja raato ovat yleisiä.

Tärkeintä suvareissa on tavata muita ja tutustua uusiin ihmisiin, kaverien kavereihin. Facebook on tullut lihaksi.

Täällä saa olla omien keskellä, lillua yhdessä, meikäläisten ympäröiminä. Lestadiolaiset eivät nimitä itseään lestadiolaisiksi vaan puhuvat esimerkiksi meikäläisistä . Monet joutuvat arkena peittelemään uskoaan, eivätkä ole ensimmäiseksi tuomassa sitä esille. Silloin kännykästä kuuluvaan tervehdykseen vastataan ”juum...moi”, niin kuin muuan uskova kuvasi.

Maailma on lestadiolaisia kohtaan usein suvaitsematon. Ulkopuoliselle on vaikea selittää, miksi tämä kulttuuri on kaikista ikävistä puheista huolimatta niin rakas.

Suviseuroista puhutaan paljon pahaa. Aina toistuva legenda kertoo, että niiden yhteydessä loppuvat paikallisesta Alkosta viinat ja huoltoasemilta kondomit. Kuinka seuroissa oikeasti ryypätään ja rietastellaan. Mutta Liperin Alkossa ei huomattu myynnissä mitään eroa, vaikka kunnan väkiluku viikonloppuna seitsenkertaistui.

Pareja tietysti syntyy. Seuraavaksi odotetaan soittoa kännykkään, meilaillaan ja nähdään ehkä joissain toisissa seuroissa. Vaikka Reisjärven opistoseuroissa.

Missään ei näy kähmiviä pareja. Ei edes pussailua. Se ei kuulu tapoihin.

Onko se synti?

Taitaa olla.

Ainakin joidenkin mielestä.

Perjantaina päivällä erityisopettaja Jussi Rentola alusti seurateltassa rakkaudesta. Hän oli huolestunut tälle ajalle tyypillisestä ”seksuaalisuuden voimakkaasta ylikorostuksesta ja vääristymisestä” ja muistutti vanhasta, hyvästä neuvosta: katsoa saa, muttei koskea.

Häntä oli kuulemassa paljon nuoria. He ottavat tällaiset puheet vakavasti.

Vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy esiaviollisia suhteita. Se tarkoittaa, että sänkyyn ei mennä. Seurusteleville pareille se on hyvin vaikeaa, ja niinpä monet avioituvat nopeasti, hyvin nuorena. Ja koska Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johto ei hyväksy syntyvyydensäännöstelyä, saadaan heti lapsia.

Siksi sinkkuvaihe on yleensä hyvin lyhyt. Kohta alkaa aikuisuus, kohta työnnetään kaksosrattaita.

Nuoruuteen mahtuvat vain muutamat Suviseurat, vain muutamat kesäyöt. Niistä otetaan kaikki irti.

Seurusteluun suhtaudutaan vakavasti, sillä se tähtää avioliittoon. Mutta epäonnistua saa, kihlauskin voi purkautua, sillä puolison valinta on elämän mittainen ratkaisu, sitä ei tehdä sillä perusteella, että toisella on söpöt hymykuopat.

Lestadiolainen ei hevin eroa, vaikka ei se ihan kiellettyä ole – eihän Jeesuskaan sitä kieltänyt.

Mutta uudelleen ei sovi mennä naimisiin.

Rehtori Risto Göös sanoo sen kiertelemättä.

”Jumalan sanan mukaan: joka hyljätyn nai, se huorin tekkee.”

Tiedotuskeskuksessa vakavat sedät puhuvat rakkaudesta ja perheestä.

”Onni löytyy arjesta.”

”Elävä usko hoitaa parisuhdetta.”

"Koti on yhteiskunnan perusyksikkö, sen kivijalka."

Göös päättää alustuksensa Topeliuksen kertomukseen lapsuuden kodin ihanuudesta. Siellä isäni on työtä tehnyt, siellä äitini on kauneimmat laulunsa laulanut, siellä siskot ja veikot. . .

Mutta tämä on ihan toinen maailma kuin yöllä keskuskentällä. Siellä, missä uudet suurperheet ovat kehkeytymässä.

Lestadiolainen ikäpyramidi on aivan toisen näköinen kuin muun yhteiskunnan. Lapsia on todella paljon.

Kaksikymppinen äiti on Suviseuroissa perin tavallinen näky. Tapaamme vaikka kuinka monta äitiä, joilla on pari lasta rattaissa, pari helmoissa ja yksi vatsassa. Ja ikää muutaman vuoden yli 20.

Johannes ja Tiinaliisa Typpö ovat 24-vuotiaita tukholmalaisia. He tapasivat Suviseuroissa seitsemän vuotta sittem, 17-vuotiaina. Johannes sai silloin Tiinaliisan puhelinnumeron ja soitteli tälle seuraavan vuoden. Kahden vuoden kuluttua mentiin kihloihin ja kohta naimisiin.

Nyt lapsia on kaksi, Eevert ja Aaron, ja kolmas tulossa. Äiti opiskelee Kuninkaallisessa musiikkikorkeakoulussa sellon soittoa.

Oululaiset Mika, 23, ja Elina Mertaniemi, 25, menivät naimisiin, kun Mika oli 18-vuotias. Luukas ja Seela istuvat rattaissa, Isla istuu isän niskassa ja kohta syntyy perheen neljäs lapsi.

”Mutta meitä oli kuusitoista lasta”, Mika Mertaniemi kertoo lapsuudenperheestään.

”Ja meitä neljätoista”, hänen vaimonsa Elina sanoo.

He käyvät pohtimaan isovanhempien lastenlasten määrää. 50 ylittyi jo aikaa sitten. Olisiko kohta 80?

Mertaniemien 12-vuotias sukulaistyttö Sofia kertoo, että hänellä on kahdeksan sisarusta ja hän on heistä vanhin. Veljiäkin on seitsemän.

”Mutta ei kaikilla lestadiolaisilla ole paljon lapsia”, Sofia-tyttö muistuttaa asiallisesti. Hän on oikeassa. Nykyisin on myös pieniä perheitä.

Lapsia vilisee joka puolella: äidit ja isät kantavat pienimpiä, puskevat leveitä kaksosrattaita; pikkujätkäporukoita, pikkulikkalaumoja vaeltelee telttojen välissä, pelaa palloa, suihkuttaa vettä pulloista, kerää roskia. Matkailuvaunukaupunki on heille suuri, riemukas sokkelo, ja kavereita on kaikkialla.

Pienimmillä on vanhempien puhelinnumero ranteessa tai tarralapussa selässä, joillekin se on kirjoitettu tussilla käsivarteen. Suviseuroissa lapset saavat liikkua omin päin, sillä mitään pelättävää ei ole.

Kuulen, kuinka äiti naurahtaa, että lapsi on ollut nyt puolitoista tuntia kadoksissa.

Eikä nukkumaanmenoajalla ole Suviseuroilla niin väliä. Vielä yhden aikaan yöllä näkee vähän toisella kymmenellä olevia, jotka roikkuvat hereillä. Tupakanpolttoakin harjoitellaan.

Ei siis ihme, että lapset odottavat Suviseuroja innokkaasti. Monella kuuluu olleen 24 luukun suviseurakalenteri, joka helpottaa päivien laskemista. Rahaa säästetään jätskin ostoon, isovanhemmat sujauttavat setelin ”suviseurarahaa”.

Lapsille Suviseurat on vuoden kohokohta. Ja sen näkee vaikka siitä, miten Aaron, Jeremia ja Anttoni Heikkilä Yli-Kiimingistä rientävät kohti seuratelttaa. Päivän ensimmäisiä jätskejä syödään jo.

Lapsiin on varauduttu kaikkialla. Kyltit ohjaavat lasten pesupaikkaan, vaunuparkkiin, vaipanvaihtoon; on pottia ja mikroja vauvanruokien lämmitykseen; tuolla lukee ”Eksyneet lapset”, tuolla ”Rintaruokinta”.

Mutta hämmästyttävintä on lasten kunnollisuus. Vasta seurojen toisena päivänä kuulen ensimmäisen kiukutteluitkun, ja sekin on kovin ponneton. Minkä tahansa karkkihyllyn luona kuulee paljon pahempaa.

Perjantaina päivällä seisomme porottavassa helteessä jonottamassa ruokaa. Nyt näkyy paljon Marimekkoa ja lihakeitto tuoksuu, kuten joukkoruokailuun kuuluu. Maksuvälineeksi suositellaan mieluummin muovikorttia kuin käteistä. Lestadiolaiset ovat tunnetusti hyvin teknologiamyönteisiä, heitä kiinnostavat kaikenlaiset tekniset värkit, eikä ihme, sillä joskus tuntuu, että puolet miehistä on insinöörejä.

Ympärillä jonottaa useita lapsiperheitä: kaksi lasta rattaissa, yksi sylissä, pari sinne tänne juoksentelemassa. Järjestelyt on hoidettu hyvin, mutta koska nyt on lounasaika, jono etenee hitaasti. Hiki valuu. Jonotukseen menee kolme varttia.

Kolme makaronilaatikkoa, lohikeitto, kaksi lihakeittoa ja yksi riisipuuro. Mehuja, maitoja, leipiä. Äiti ja isä taiteilevat tarjottimien kanssa tungoksessa, työntävät jollakin ruumiinosalla rattaita. Eikä kukaan hermostu. Lapset käyvät tyynesti availemaan mehupurkkeja, pienempiä autetaan.

Tuliko lapsista mieleen viimekeväinen pedofiilikohu? Muuan puhuja taisi viitata siihen puhuessaan kaunopuheisesti "kevätmyrskystä".

Viime keväänä paljastui hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisältä. Edellisenä vuonna kuusi henkilöä oli saanut raskaat vankeusrangaistukset, mutta näiden tapausten myötä julkisuuteen tuli tietoja paljon useammista tapauksista.

Niitä oli kerännyt sosiaalityön tutkijatohtori Johanna Hurtig Helsingin yliopistosta. Hän on kirjannut lestadiolaisen liikkeen sisältä nyt 59 seksuaalista hyväksikäyttö- ja raiskaustapausta. Uhreja on yhtä tekijää kohden usein monta, paljon pikkutyttöjä ja varhaisessa teini-iässä olevia. Tekijät ovat isoveljiä, tuttavia, siskojen poikaystäviä, isiä, enoja, setiä, jopa isoisiä. Joskus tekijät ovat olleet liikkeessä arvostetussa asemassa olevia puhujia.

Pedofiliakohu on ravistellut yhteisöä. Ihmiset tietävät paljon sellaista, mistä eivät puhu eteenpäin. Kaksi Suviseuroissa tapaamaani ihmistä kertoi tietävänsä pedofiliatapauksen lähipiiristään.

Liike tietysti on tuominnut rikokset, kuinka muutenkaan, mutta on myös pyrkinyt pitämään ne omassa piirissään, vedonnut anteeksiantoon ja rippiin. Se on johtanut uusiin tapauksiin, ja taas on armoa ollut tarjolla.

Ulkopuolisen kannalta ihmeellistä on se, että useat raiskausten ja hyväksikäytön uhrit eivät ole pyrkineet eroon lestadiolaisesta liikkeestä. Se on heille identiteetti ja koti, he ovat siihen lapsesta kasvaneet eivätkä tahdo siitä luopua. Siellä on aina ihmisiä, jotka näkevät sinut, ottavat sinut huomioon, hyvässä ja pahassa. Maailmalla ei ole tarjottavana mitään sellaista.

Hurtig ymmärtää heitä. Hän on itsekin elänyt lestadiolaisessa yhteisössä koko ikänsä.

”Se on kuin onnellisten ihmisten talo, täynnä iloa ja elämää - mutta siellä on takapiha tai joku kellari.”

Ja siellä piilossa on tapahtunut kauheita asioita.

Lähes jokainen nuori kertoo käyneensä Suviseuroissa joka vuosi, vauvasta lähtien.

Myös liikkeen pimeitä puolia penkova Johanna Hurtig kertoo tulevansa melkein joka vuosi. Kesä jäsentyy sen mukaan, aikaan ennen Suviseuroja ja sen jälkeiseen kesään.

Se on helppo ymmärtää. Tunnelma on voimakas, se syntyy rauhoittavasta äänimaisemasta, joka leviää kaiuttimien kautta alueen joka kolkkaan. Se alkaa aamusta, kun helle alkaa hautoa lasikuituista matkailuvaunuamme ja luukut on avattu, ja se jatkuu iltaan, kun vanhempi väki käy nukkumaan.

Tutut virret etenevät huokaillen, ja seurapuheita hallitsee monotoninen ja hidas nuotti, joka toistelee tuttuja sanoja. Niiden sisältö on läpeensä tuttu, ajankohtaisista asioista ei puhuta, retorisia keinoja ei käytetä: puhe ei nouse eikä laske, se ei painota ydinkohtia, ei tiivistä, ei kiteytä pariin sloganiin. Valitut raamatunkohdat ovat varmaan seuraväelle ennestään tuttuja, yllätyksiä ei tule.

Se on eräänlaista ambient-musiikkia, mutta se tehoaa, semminkin kun sitä on vauvasta lähtien kuullut. Se vaikuttaa suoraan jonnekin alitajuntaan, ja siitä tulee turvallinen olo.

Vähän nukuttaa.

”No terve”, kuuluu tuttu ääni. Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen. Hän ihmettelee, ettei minulla ole shortseja. Itse hän on polvihousuissa ja potkaisee sandaalit jaloistaan. Sanomatalossa hänet näkee yleensä tummassa puvussa.

Pentikäinen ei tainnut olla kovin ihastunut kuullessaan meidän tulevan tänne. Juttua pidettäisiin hänen tilaustyönään. Pentikäinen kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, ja hänestä tuli Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja juuri huhtikuun alussa.

Löysiä puheita kuunnellessa on vaikea uskoa, että juuri tämä herätysliike oli aiemmin kuuluisa Lars Levi Laestadiuksen, Pohjolan pasuunan, väkevästä kielenkäytöstä. Laestadius oli kova jätkä sääskensyömien tuntureitten juurelta. Hän saarnasi porovarkaitten kielellä perkeleistä, ihramahapapeista, viinalohikäärmeistä ja syntisen haisevista paiseista.

Eikä ihme, jos hurmostilat eli liikutukset ovat myös kadonneet. Tiedotusosaston Ilpo Laitinen sanoo, että ne olivat yleisiä vielä 1970-luvulla.

Hän muistelee, kuinka he pikkupoikina seurasivat, miten saman kylän Iita joutui aina liikutuksiin samassa kohdassa Siionin virttä 118.

”Siinä, missä laulettiin: Oon muodoltani musta ja päivänpolttama / vaan yljän pukimissa oon aivan ihana.”

”Silloin Iita läks! Aivan kuin ei olisi ollut painovoimaa ollenkaan.”

Laitinen sanoo, että se vetosi Iitan synnintuntoon.

Jaa. Voisi sen tulkita toisinkin.

Enää ei hurmosta näe. Mutta Laitinen kertoo kuulleensa joskus kauniin teorian siitä, mistä liikutusten katoaminen johtuu. Taivaan valtakunta on tullut lähelle:

”Kun muuttolinnut kerääntyvät yhteen ja istuvat langoille, ne ovat hetken aivan hiljaa. Juuri ennen kuin ne lähtevät matkaan.”

Tai sitten koko liike on suuren ratkaisun edessä.

Päivä ja yö Suviseuroissa ovat kuin - yö ja päivä.

Kirkkososiologi Meri-Anna Hintsalan mukaan viimeksi kuluneen vuoden aikana paine oikeaan vuoropuheluun on kasvanut. Internetissä on käyty mittavaa keskustelua, yhä enemmän myös omilla nimillä. Keskeisiä kysymyksiä ovat naisen asema ja hyväksikäyttökohun myötä myös lapsen asema liikkeessä.

”Ylhäältä päin sanomisen aika on ohi.”

”Naiset ovat voineet vaihtaa kokemuksia verkossa, ilman miehiä.”

Nuorten aikuisten sukupolvi ei pelkää, se ei ole elänyt 1970-luvun ”hoitokokousten” aikaa, jolloin pahimmillaan käytettiin henkistä väkivaltaa opista poikenneita kohtaan.

”Nuoret ihmettelevät, miksei asioista voida keskustella rehellisesti.”

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen keskustelukulttuuri on ollut kehittymätöntä. Erimielisyys ei artikuloidu. Epäilykset ja kysymykset nimitetään ”kipuiluksi”, jonka aiheuttaa maailman syntinen kuiske.

Myös lestadiolaisuudesta väitöskirjan tehnyt tutkija Mauri Kinnunen aavistelee, että vanhoillislestadiolaiset eivät voi kauan jatkaa samalla linjalla. Liike on joutumassa ratkaisujen eteen.

”Joskus mietityttää, onko liikkeen johto ajan tasalla siitä, mikä kenttää puhuttaa ja mitä siellä todella ajatellaan.”

Toisinajattelijat tyrmätään.

”Vielä 2000-luvulla virallisesta linjasta hiemankin poikkeava puheenvuoro tai kirjoitus on johtanut painostaviin puhelinsoittoihin ja jopa hoitokokouksiin.”

Ja jo mainitut 1970-luvun tapahtumat ovat Kinnusen mukaan jääneet vaille kunnon käsittelyä.

Onnellisen talon kellaria ei ole vieläkään siivottu.

Internet teki lestadiolaisille tepposet, ja saa nähdä, mihin se vielä heidät vie. Sieltä näkee samat ohjelmat kuin televisiosta ja paljon pahempaakin, ja nyt se yhdistää liikkeen hiljaisia jäseniä.

Eikä televisiokieltoakaan välttämättä noudatettu. Se on vähän samanlainen asia kuin urheilu: huippu-urheilua ei hyväksytä, sillä ”ei saa juosta maailman kunnian perässä”, mutta jalkapallon MM-kisoja tuntui seuraavan varsin moni. Suviseuroissa tapasin ainakin pelipaitojen perusteella Ronaldinhon, Messin, Beckhamin, Ibrahimovicin ja Drogban.

Jalkapallokisoja seurattiin kannettavilla vastaanottimilla ja nettiyhteyksillä.

Suurin ero valtakulttuuriin lienee silti siinä seksissä. Kun muu yhteiskunta keräilee irtosuhteita ja seuraa Sinkkuelämää, on lestadiolaisen nuorenparin seurustelussa ”Päivämies-lehden mahduttava väliin”. Se on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen eli SRK:n oma uutislehti, siis vanhoillislestadiolaisten pää-äänenkannattaja.

Suhde nuorten ihmisten seksuaalisuuteen on omituinen. Rajat vedetään usein vihjaillen ja verhotusti, turvaudutaan Raamatun hämäriin kielikuviin, ja hurskaat nuoret ovat hämmennyksissään.

Seurustelussa ei selviä rajoja voi kaikissa asioissa vetää, sanoo SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen. Hän muistuttaa, että toisin kuin vaikka islamissa, jossa sanotaan selvästi ei, ei ja ei, oikean ja väärän raja on henkilökohtainen, jokaisen itsensä tehtävä. Se juuri tekee asiasta vaikean, ja joskus ahdistavan.

Raamattu ei anna yksityiskohtaisia seurustelusääntöjä.

”Mutta ei pidä herättää itsessä sellaisia voimia, jotka käyvät ylivoimaisiksi. Pyrkimyksenä on uskon ja hyvän omantunnon säilyttäminen.”

Voittonen viittaa Korkeaan veisuun: älkää herätelkö rakkautta, älkää häiritkö rakkautta, ennen kuin se itse haluaa.

Saavatko parit siis itse päättää, missä raja kulkee?

Voittonen myöntää, että tiettyyn rajaan, mutta:

”Se mikä on joillekin sallittua, voi herättää muissa pahennusta.”

Ei ole tavatonta, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen puhujat tuomitsevat myös itsetyydytyksen.

”Toisaalta, jos syyllisyydentuntoa on, voi myös kohdata evankeliumin armon.”

Onko siitä sitten syytä tuntea syyllisyyttä?

”Kyllä niin koetaan meidän liikkeen piirissä - ja myös laajemminkin.”

Voittonen haluaa muistuttaa evankeliumin voimasta.

”Ja toisaalta avioliitossa nämä ongelmat ratkeavat useimmiten itsestään.”

Lestadiolaissinkun elämä vaikuttaa nykynuoresta mahdottomalta, mutta ei se itse asiassa poikkea paljoakaan 50 vuoden takaisesta Suomesta, ajasta ennen e-pilleriä. Sekin perustui pidättyvyyteen ja varhaiseen naimisiinmenoon. Partnereita oli yleensä yksi tai hyvin vähän.

Uskonnolliset liikkeet yrittävät aina puuttua ihmisten sukupuolielämään, sillä siinä pääsee käyttämään valtaa. Niissä vanhat miehet julistavat sukupuolivietin nuorison pääviholliseksi. Synnistä ja seksistä puhutaan samalla hengenvedolla. Niin äärimuslimitkin tekevät.

Mutta pystyykö kukaan oikeasti patoamaan sen valtavan määrän nuorta seksuaalienergiaa, joka tungeksii Suviseurojen keskusaukiolla?

Suviseurojen yössä nuoret tietävät, että aikuisuus alkaa ihan kohta. Valtakulttuurissa taas pitkitetään nuoruutta nelikymppiseksi, naurettavuuteen asti: emmitään vakiintumista, avioliittoa, lasten hankkimista, uravalintoja; halutaan rentoilla pari vuotta Aasiassa ja etsiä juuria, elää suurkaupungissa ja maalla, kokeilla kaikkea ja keskittyä johonkin. Venytetään ja vatkutetaan, kun ei pystytä tekemään päätöksiä.

Mutta samaa halua pitkittää nuoruutta alkaa kuulemma näkyä myös moderneissa lestadiolaisissa, varsinkin suurissa kaupungeissa. Viime vuosina lestadiolaisnuoretkin ovat halunneet matkustella ja asua ulkomailla, ensin au paireina, sitten on lähdetty töihin Australiaan, sitten Indonesiaan surffaamaan. Balilla on kuulemma tavattu kymmeniä lestadiolaisnuoria chillailemassa.

Lähtijät lähestyvät jo kolmeakymppiä. On alettu puhua lestadiolaissinkuista.

Entä pidättyvyys? Ovatko he neitsyitä?

Osa on, arvioi nimetön tietolähde. Ainakin siihen pyritään.

”Mutta se on myös yksi syy jättää porukka. Kynnyskysymys.”

Pariskunta jää istumaan nurmelle aamuyön hämärässä.

Eerika Saarnio, 17, ja Jukka Katajala, 19, ovat seurustelleet vuoden verran. Eerika on Lumijoelta - siellä järjestetään ensi vuoden Suviseurat - ja Jukka Ylivieskasta. Väliä on satakunta kilometriä.

”Kaverin kämpillä Oulussa tavattiin”, Eerika kertoo.

Talvella nuoret näkivät toisensa joka viikonloppu, ja välillä soiteltiin ja viestiteltiin Facebookissa.

”Näin kesällä nähdään melkein joka päivä.”

Ympäristö on suhtautunut seurusteluun mukavasti.

Miten teikäläisten seurustelu sitten eroaa muiden nuorten seurustelusta?

”Otetaan ehkä vähän vakavammin”, Eerika arvelee.

Koulussa asiaa on vertailtu liikkeeseen kuulumattomien kavereitten kanssa.

”Jotkut on sanoneet, että eivät he ole ajatelleet. Että tuo on mun elämäni mies, koko elämäksi.”

Pystytkö itse ajattelemaan niin?

”Joo. Pystyn.”

Sunnuntai-iltana Liperissä on haikea tunnelma, vaikka seuraavana päivänä vielä pidetäänkin päätösseurat. Telttoja puretaan ja matkailuautoja lähtee, pellolle ilmestyy tyhjiä paikkoja.

Yhä jaksetaan seistä pitkälle aamuyöhön. Minulle kerrotaan, että joskus on seisty kurassa ja sateessa. Kumisaappaat ovat haitanneet harkittua asukokonaisuutta.

Mutta vuoden 2010 Suviseurojen viimeisestä yöstä tulee lämmin, voidaan istua maahankin suuriksi ringeiksi. Porukka on selvästi vähentynyt.

Ystävät halaavat. Moni itkee.

Tämä yö ollaan vielä yhdessä. Aurinko laskee hetkeksi ja nousee taas.