Kun olit lapsi ja lähdössä yökylään, kysyivätkö vanhempasi kerran vai kymmenen kertaa, oletko muistanut pakata mukaan hammasharjan? 

Tai kun lähdit nuorena festareille, saitko litanian varoituksia sen sijaan, että olisi toivotettu hyvää matkaa?

Mikäli ylenpalttinen varmistelu ja varoittelu oli osa arkeasi, olet saattanut kasvaa murehtivan vanhemman lapsena.

”Lapselta voi olla hyvä kysyä kerran, onko kaikki varmasti pakattuna, tai muistuttaa, ettei reppua kannata isossa tapahtumassa jättää minne tahansa. Tämä kertoo välittämisestä”, sanoo sosiaalipsykologi ja vastaava psykoterapeutti Johanna Rauma Mehiläisestä.

Mutta jos varoittelu on jatkuvaa, kyse on todennäköisesti vanhemman omista peloista, joiden hallintaan aikuisella ei ole toimivia keinoja. Tämä voi jättää lapseen elämänmittaiset jäljet.

Kun aikuinen komentaa lasta olemaan kiipeämättä puuhun tai olemaan juoksematta, hänen tarkoituksensa on hyvä. Lasta varoitetaan, jotta hän ei satuttaisi itseään tai joutuisi vaaratilanteeseen. 

Jos vanhempi kuitenkin on ylisuojeleva, hän voi nähdä vaaroja kaikkialla ympärillään ja samalla kaventaa kohtuuttomasti sitä, mitä lapsi saa ja voi tehdä.

”Lasta ei voi eikä pidä suojella kaikelta. Kohtuulliset riskit ja toisinaan pienet pettymykset, unohdukset ja naarmutkin kuuluvat kasvamiseen”, Rauma toteaa.

Liiallinen kontrolli voi aiheuttaa lapsessa riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden kokemuksen. Lapsi voi ajatella, ettei vanhempi luota minuun ollenkaan tai ihmetellä, eikö aikuinen usko, että osaan jo kulkea vaikkapa koulutien. 

Tämä voi näkyä vielä aikuisenakin heikkona itsetuntona, jolloin voi olla esimerkiksi vaikea luottaa omaan selviytymiskykyynsä tai uskoa pystyvänsä suoriutumaan uusista asioista.

”Jatkuva varoittelu voi myös lamauttaa tai johtaa siihen, että itsenäisten päätösten tekeminen on vaikeaa”, Rauma sanoo. 

Aikuisena tämä voi Rauman mukaan näkyä esimerkiksi niin, että yksinkertainen ostospäätös punaisen ja sinisen paidan välillä on ylettömän vaikea. Tai siinä, että jättää hakematta uutta työpaikkaa, koska näkee asiassa enemmän riskejä kuin mahdollisuuksia.

Liiallinen varoittelu voi myös kannustaa lasta tai nuorta valehtelemaan.

”Lapsi voi oppia, että hänen kannattaa pitää aikuinen rauhallisena. Silloin voi olla helpompi valehdella ja kertoa tarina, jossa ei kerrotakaan kaikkea, tai sanat asetellaan niin, etteivät ne herätä aikuisessa huolta.”

Rauma muistuttaa, että jos aikuinen kysyy lapselta, että ethän hengaillut ostoskeskuksella tai ethän unohtanut lukea kokeeseen, jättää hän vastausvaihtoehtoja kovin vähän. Jos käytännössä ainoa mahdollinen vastaus on sanoa vanhemman toivomalla tavalla, voi totuus jäädä miellyttämisen jalkoihin.

Oma lukunsa ovat vanhemmat, jotka ovat erityisen huolissaan lapsensa sosiaalisesta tai taloudellisesta pärjäämisestä. Tällöin lapsi voi ryhtyä tekemään valintoja, joilla pitää aikuiset tyytyväisenä. 

Joskus tämä voi ohjata nuoren ammatinvalintaa tai kaveripiirin muotoutumista. Vanhemmat ovat voineet esimerkiksi varoitella, mitä tapahtuu, jos ei opiskele ammattia, jossa talous on varmasti turvattu.

”Siihen, kuinka paljon nuori antaa vanhempien varoitteluiden vaikuttaa itseensä ja ohjata toimintaansa, vaikuttaa muun muassa temperamentti”, Rauma sanoo. 

Hänen mukaansa toisinaan ihminen voi kuitenkin havahtua vasta keski-iässä siihen, että vanhempien varoittelu ja johdattelu johtivat alalle, joka ei ole itselle sopiva.

”Edessä voi olla iso kriisi, jonka purkaminen vaatii paljon työtä. Sen voi käynnistää esimerkiksi vanhemman kuolema tai keski-ikäisyys, jolloin moni tekee viimeisen riuhtaisun irti vanhemmistaan.

Jatkuva varmistelu haittaa aikuisen omaakin elämää. Arjessa varmistelu voi näkyä vaikka niin, että ihminen kerta toisensa jälkeen tarkistaa, onko ovi varmasti lukossa tai silitysrauta pois päältä.

”Varmistelun hankaluus on siinä, että se tuo vain hetken helpotuksen. Jos yksi uhkakuva on suljettu pois, mieli tuo tilalle aina uuden, ja varmistelu jatkuu ja jatkuu, ellei sitä tiedosta ja siitä halua päästä eroon.”

Jatkuva varmistelu voi olla raskasta myös varmistelijan työkavereille ja puolisolle.

”Yksi avain voi olla se, ettei varmisteluun lähde mukaan. Työkaverina voi sanoa kerran, että asia on hoidettu ja sen jälkeen kääntää puhetta muualle kysymällä vaikkapa toisen kuulumisia.”

Mikäli oma varmistelu haittaa arkea, siihen voi hakea apua esimerkiksi psykoterapiasta. Ensimmäinen askel on tulla tietoiseksi omasta käytöksestä ja pohtia, mitä itselle tapahtuu, kun alkaa varmistella. Jos huomaa esimerkiksi muuttuvansa levottomaksi, kun lapsi on lähdössä kouluun tai puoliso työmatkalle, kannattaa loputtoman perheenjäsenten varoittelun sijaan pohtia itsekseen, mitä oikeastaan pelkää. Onko oma pelko todennäköinen tai edes mahdollinen?

”Oleellista on, että aikuinen oppii pärjäämään oman tunteensa kanssa ja kontrolloimaan sitä, eikä kaada huoltaan toisen niskaan”, Rauma toteaa.

Jatkuvasti huolissaan olevalla on päällä jatkuvasti jokin pelko tai huoli. 

”Jo se on yksi askel eteenpäin, että sanoittaa käytöstään. Esimeriksi puolisolle voi sanoa, että huolehdin työmatkastasi, koska olet minulle tärkeä ja pelkään, että kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaan”, Rauma sanoo. 

Tämän kaltainen asioiden sanoittaminen voi mahdollistaa keskusteluun, jossa myös huolehtimisen kohde saa puheenvuoron. Tämä voi auttaa asioita saamaan oikeat mittasuhteensa ja myös murehtijaa havahtumaan, miltä oma käytös toisesta tuntuu. 

Huolehtija ei välttämättä ole tullut edes ajatelleeksi, kuinka kahlitsevalta, tuskastuttavalta tai vähättelevältä jatkuvat varoittelu ja huolehtiminen voivat toisesta tuntua – ja jo se saattaa havahduttaa murehtijan miettimään omaa toimintaansa.

Huolehtimisen ja ylihuolehtimisen rajaa ei ole aina helppoa erottaa, mutta kun esimerkiksi perheessä asiasta voidaan puhua avoimesti, voi se olla alku muutokselle eli vähemmän murehtimista sisältävälle arjelle.