On vapunpäivä, ja olen palannut kaksikymmentäviisi vuotta ajassa taaksepäin. On vuosi 1998.

Huomaan sen, kun kaivan aamulla puhelimeni esiin tarkastaakseni Whatsappin, somen, sähköpostit, uutiset – sekä edellisyön snookerfinaalin tilanteen.

Mikään sovellus ei toimi. Näen ilmoitukset, mutten pysty reagoimaan niihin. Helkkari.

Postiluukusta törröttää antiikkinen esine, printti-Hesari. Keitän kahvit ja luen lehden. Sitten istun sohvalla.

Jos ollaan rehellisiä, puhelimeni ei ole lakannut toimimasta. Olen lupautunut leikkiin: käytän viikon vain sellaista teknologiaa, joka oli käytössä jo vuonna 1998.

Saan soittaa ja lähettää tekstiviestejä puhelimellani, muu toiminta on kiellettyä: ei somea, ei suoratoistopalveluita, ei sähköpostia, ei nettiä – ei mitään normaalista uutis-, viihde- ja viestivirrasta, joka on 2020-luvun ihmiselle arkipäivää.

Tarkoituksena on tutkia viikon digipaaston vaikutusta. Paraneeko keskittymiskyky? Voiko näin edes elää nyky-yhteiskunnassa?

Keksin tekemistä. Soitan vähän pianoa ja sitten soitan vähän kitaraa. Kilautan ystävälleni puidakseni eilistä iltaa. Hän ei vastaa.

Myöhemmin hän soittaa takaisin huolestuneena: onko minulla jokin hätä? Eihän kukaan pui kuulumisia pyhäpäivänä puhelimessa vaan Whatsappissa.

Soitan toiselle ystävälleni kysyäkseni, sopisiko sinne mennä katsomaan snookerfinaalin viimeistä jaksoa. Meillä on muutaman ystävän kanssa Whatsapp-ryhmä, jossa keskustelemme matsin aikana, ja nyt se ei onnistu.

Tuntuu oudolta soittaa, tungettelevalta. En taida olla ainut. Puhelimessa puhuminen on vähentynyt. Erot ikäluokkien välillä ovat suuret: vanhemmat soittavat enemmän, nuoremmat lähettävät pikaviestejä.

Ystävä toivottaa tervetulleeksi, joten menen parkkihalliin autolleni. Autopaikallani odottaa yllätys. Siinä päivystää uusi – tai siis vanha – auto. 

Käyttöautoni on vaihtunut isäni avustuksella vuoden 1993 Nissan Bluebirdiksi.

Vuokraan parkkiruutua yksityisestä hallista, ja sattumalta paikan omistaja on hallissa. Kerron hänelle, että voisin maksaa hallipaikan vuokran ajallaan vain käteisellä, koska olen joutunut menneisyyteen.

”Sittenhän mun pitää kiikuttaa ne rahat pankkiin. Ei, maksa sitten, kun pääset takaisin nykyaikaan”, hän sanoo.

Lähden liikkeelle. Mikään tutka ei piippaa, mikään varoitusääni ei valita. Ajelen hetken ilman turvavyötä, ihan vain siksi, että pystyn. Tuntuu vapauttavalta, kun auto ei valvo, mitä teen.

Ystävän luona katsomme snookeria, puhumme ja saunomme. Belgian Luca Brecel voittaa Englannin Mark Selbyn tiukassa ottelussa.

Printti-Hesari ei tule, koska on vapunpäivän jälkeinen tiistai. Mistä saan uutiseni? Avaan television, ja sieltä tulee Huomenta Suomi. Kerta se on ensimmäinenkin.

Koittaa ensimmäinen työpäivä vuonna 1998. Lähden työhuoneelleni, jonka olen vuokrannut parin muun freelancerin kanssa työtilaksi.

En pysty maksamaan laskuja. En tiedä, onko minulla rahaakaan, sillä en pysty tarkistamaan tilini saldoa vappuyön jälkeen. Missä lähin pankkiautomaatti edes on?

En voi kuunnella töiden ohessa musiikkia, sillä ei meillä mitään cd-soitinta töissä ole.

Tavallisesti googlaan kirjoittaessani koko ajan. Nyt en pääse nettiin: vuonna 1998 vain noin kuudesosassa suomalaisista kotitalouksista oli nettiyhteys. Pitääkö lähteä kirjastoon jokaista faktaa tarkistamaan?

Eräs kirjoittamani juttu on valmistunut, mutta en voi lähettää sitä. Ei sitä millekään disketille voi tallentaa ja kiikuttaa asiakkaalle. Muistitikut tulisivat vasta parin vuoden päästä.

En myöskään voi laskuttaa juttua. Tai kai voisin lähettää laskun kirjeenä, mutta menisikö se edes perille maailmassa, jossa laskutusliikenne on useissa isoissa firmoissa ulkoistettu esimerkiksi Intiaan.

Puhelimeen tulee tekstiviesti, jossa lyödään lyötyä: ”Olet saanut viestin vakuutusyhtiöstäsi, käy lukemassa se OP:n verkkopalvelussa…”

Työkaveri sanoo: ”Olet yhteensopimaton yhteiskunnan kanssa.”

Jos en olisi itsensätyöllistäjä vaan istuisin vaikkapa HS:n toimituksessa – tai vakuutusyhtiössä tai terveyskeskuksessa – olisin äkkiä iso kivi koko työyhteisön kengässä.

Yliopistonlehtori Lauri Hietajärvi ymmärtää ongelmani. Hän on tutkinut Helsingin yliopistossa sitä, miten digitalisaatio, sosiaalinen media ja verkottuminen vaikuttavat elämään.

Viime vuosina on puhuttu paljon siitä, että jatkuvasti tavoitettavissa oleminen tuhoaa keskittymiskyvyn. Toisaalta ulkopuolellekaan ei voi oikein voi jättäytyä.

”Niin, se on epäreilu asetelma: yhteiskunta on rakentunut, jos ei nyt somen, niin ainakin digitaalisen median ja palveluiden ympärille. Ne ovat melkeinpä välttämättömiä.”

Paluuta ”vanhaan hyvään aikaan” ei ole, ellei se tapahtuisi kaikille yhtä aikaa. 

Tietoliikenneverkon tuhoavaa aurinkomyrskyä odotellessa, siis.

Lähden syömään.

Ensimmäinen asia, jonka teen normaalisti kaikissa siirtymävaiheissa, on puhelimen tsekkaus. Hetkiä on päivässä kymmeniä: sporassa, sporaa odottaessa, liikennevaloissa, lounaspöytään istuessa…

Tutkimuksissa on saatu vaihtelevaa tietoa siitä, kuinka usein ihmiset tsekkaavat puhelimensa. Review.org-sivuston toteuttaman kyselyn tulos asettuu keskivaiheille: sen mukaan yhdysvaltalaiset tarkastavat puhelimen keskimäärin 144 kertaa päivässä. 

Tuntuu oudolta olla tavoittamattomissa.

Olen ottanut mukaani lounaalle puhelimen korvikkeeksi Historia-lehden. Syön ja luen kuuluisista katedraaleista.

Palaan töihin. Päivälle aikatauluttamani kirjoitustyö valmistuu nopeasti, koska en voi harjoittaa mitään oheistoimintaa. Jos en olisi kirjoittanut, olisin tuijottanut seinään.

Illalla odotan innolla Ylen puoli yhdeksän uutisia. Uutisten jälkeen katselen lineaarista televisiota. Mainoskatkot ovat raivostuttavan pitkiä. 

Katson A-studiota, jossa puhuja sanoo noin miljoona kertaa, että Suomi tarvitsee kasvua, kasvua, kasvua. Alkaa ärsyttää. 

Haluaisin purkaa sen jollekin Whatsappissa, soittaminen ja tekstiviesti tuntuvat liian painokkailta.

Pitkästyn televisioon ja menen lukemaan kirjaa, kunnes nukahdan.

Tämä läpyskä on aika fiksu käyttöliittymä, mietin, kun selaan aamun Hesaria.

Paperilehteä selatessa altistuu tiedolle, jolle ei altistu, kun saa uutisensa algoritmien räätälöimästä sosiaalisesta mediasta tai verkkomediasta.

Lisäksi uutiset on arvotettu: tärkeä uutinen on isommalla, merkityksetön pienellä. Netissä uutisen näkyvyys perustuu usein sen mehukkuuteen, joten näkyvimmät jutut saattavat olla triviaaleja.

Menen töihin. Kuulen, kuinka jossain papattaa helikopteri.

Kaipaan uutisten äärellä olemista, mutta pikkuhiljaa jano laantuu. Miksi minun pitäisi tietää koko ajan, mitä juuri nyt tapahtuu? 

Jatkuva uutisvirta ja doom scrollaus syövät aikaa ja voivat kuormittaa. Ilmiölle on nimikin: uutisahdistus.

Moni ottaa puhelimen käteensä refleksinomaisesti, vaikka samalla miettii, mitä kuvittelee sieltä löytävänsä.

Yliopistonlehtori Hietajärven mukaan digitaaliset palvelut, kuten some, on suunniteltu niin, että niihin jäisi koukkuun. Siksi Hietajärvi peräänkuuluttaa vastuuta palveluiden tarjoajilta.

Mutta Metan kaltaiset digijätit ovat yksityisiä yrityksiä, ja niiden ensisijainen tehtävä on takoa voittoa, ei parantaa ihmisten hyvinvointia.

Digijätit ovat vähän kuin urheiluautosuunnittelijoita: ne tekevät tuotteensa sellaisiksi, että niillä haluaa ajaa nopeasti ja vaarallisesti, mutta sanovat virallisena linjanaan, että muistakaa noudattaa liikennesääntöjä.

Ihminen ei silti ole avuton kaiken tämän edessä, Hietajärvi sanoo.

”Tapa, jolla käytämme palveluita, on nimenomaan se: tapa. Ja tapoja voi muuttaa, kunhan tiedostaa ne. Oman rytmin mukaan median käytön rakentaminen on sallittua. Esimerkiksi työpaikoilla voi tehdä pelisääntöjä niin, että hyväksytään se, että ihmiset katsovat sähköpostinsa vaikkapa vain kerran päivässä.”

Rajoja voi asettaa kotonakin, vaikkapa kieltää puhelimet sängystä ja ruokapöydästä.

Uutispimento alkaa tuntua vapauttavalta, kun sukellan lounaalla taas Historia-lehden syövereihin. 

Illalla opin, miksi helikopterin papatus on kuulunut koko päivän: Ukrainan presidentti on käynyt Helsingissä.

Herään ja olen jotenkin läsnä. Sitä on vaikeaa selittää, mutta yritän:

Kun elää kiinni viestisovelluksissa ja uutisissa, elää toinen jalka tässä ja toinen jalka digitaalisessa maailmassa.

Monet minua nuoremmat – olen 36-vuotias – eivät edes erota näitä kahta maailmaa toisistaan. Minun ikäisilleni some on lisäväline, proteesi. Joillekin nuoremmille se on kiinni kasvanut raaja.

Digitaalinen sosiaalisuus on erilaista kuin ”todellisen” maailman sosiaalisuus. Somessa ystävät ja kommentit ovat paitsi kommunikaatiota, myös palkintoja: kuinka monta seuraajaa sinulla on? Kuinka monta reaktiota sait?

Elämästä voi tulla performatiivista. Rakennetaan itsestä tarina, brändi.

Minulle kaikki tämä on ”oikean” todellisuuden ulkopuolella, sen todellisuuden, jossa tuntuvat kipu ja orgasmi.

Tutkimusten mukaan digitodellisuus voi olla epäterveellistä, sillä masennuksen ja sosiaalisen median käytön välillä on yhteys. Yhteys on kuitenkin monimutkainen. 

Tutkimuksia on tehty usein kyselytutkimuksina, ja Lauri Hietajärven mukaan sellaisella menetelmällä korrelaatio syntyy helposti melkein minkä tahansa asioiden välille.

”Sosiaalisen median ja hyvinvoinnin välinen yhteys on samaa luokkaa kuin perunoiden syömisen ja hyvinvoinnin välinen yhteys. Tämän tasoisia ne korrelaatiot ovat, kun tarkastellaan kyselytutkimuksia.”

Hietajärven mukaan some-elämän performatiivisuus on joskus totta ja joskus ei. Suurimmalle osalle some on pääasiassa autenttista kommunikaatiota, ei kiiltokuvien luomista.

”Huoli tästä performatiivisuudesta on suurempi kuin empiirinen data osoittaa.”

Hietajärven mielestä tutkimukset ovat usein keskittyneet vääriin asioihin, kun ne pohtivat kokonaisvaltaisesti, mitä some tekee ihmisille. Ihmiset kun ovat yksilöllisiä.

”Pitää kysyä tarkempia kysymyksiä: minkä tyyppinen median käyttö tai sisältö aiheuttaa mitäkin vaikutuksia ja kenessä?”

Toisaalta brittiläisen Bathin yliopiston tutkimuksen mukaan vain viikon tauko sosiaalisesta mediasta voi parantaa henkistä hyvinvointia.

Sitä paitsi tässähän meillä on elävä todiste aiheesta, herra Riikonen, joka tuntee olevansa digipaastollaan niin hirveän läsnä!

Haastan Hietajärveä, mutta häntä ei saa millään allekirjoittamaan sitä, että some ja muut digitaaliset kanavat olisivat merkittävin syy siihen, että ihmiset ovat alakuloisia ja keskittymiskyvyttömiä.

Tarkemmissa tutkimuksissa masennuksen ja somen väliltä kyllä löytyy yhteys.

Mutta Hietajärven mukaan näyttää siltä, että jos ihminen on ollut jo aiemmin masentunut tai muuten haasteellisessa mielenterveydellisessä tilanteessa, hän saattaa alkaa vajota somen kaninkoloon, ja somen runsas käyttö voi lisätä masennusta – tai se ei ainakaan paranna sitä.

Some ei siis ole hänen mukaansa syy, vaan seuraus.

Sitä paitsi digitaalisissa verkostoissa käydään tärkeää keskustelua. Esimerkiksi vertaistukea löytyy paremmin kuin koskaan.

Kuulutko vähemmistöön? Kärsitkö harvinaisesta sairaudesta? Intoiletko Dungeons & Dragonsista, japanilaisista viskeistä tai snookerista – somesta löytyy kavereita ja apua.

Tutkimukset osoittavat Hietajärven mukaan, että some ja muut verkkopalvelut tuottavat ihmisille paljon iloa ja etenkin yhteyksiä muihin ihmisiin: Whatsapp-viesti on helppo laittaa koska vain.

Hietajärvi huomauttaa, että some tarjoaa etenkin nuorille monia kehityksellisesti tärkeitä toimintoja. Jos vanhempi riistää nuorelta nämä kanavat ja samalla mahdollisuuden luoda ihmissuhteita ja rakentaa identiteettiä, se vaikuttaa nuoreen kielteisesti.

Nuoret ovat kasvaneet verkkoon kiinni, mutta Hietajärven mukaan se ei välttämättä ole huono asia. Hehän eivät edes osaa kuvitella maailmaa ilman somea.

Se, että minä ja Esson baarin vaarit emme voi tätä käsittää, ei ole nuorisolle olennaista.

Mutta minä olen 36-vuotias, ja minusta Historia-lehti on alkanut tuntua miellyttävämmältä lounasseuralta kuin puhelin, josta olisin seurannut minuutti minuutilta Ukrainan sotaa.

Niin, sota. Ehkä jaettu kokemus synkkien aikojen elämisestä ei olekaan teknologioiden vika. Ehkä vika on siinä, että elämme synkkiä aikoja verrattuna vuoteen 1998.

Kuten kollegani sanoi:

”Muistelin juuri vappuna päissäni, miten kaikki oli ennen paremmin. Nokia nousi. HIM ja Darude breikkasi.”

1990-luvun loppu oli toiveikasta aikaa ainakin Suomessa. 2020-luvulla niskassa painavat ilmastonmuutos, luontokato ja sota – ja kaikki tämä vyöryy silmillemme puhelimen kautta.

Hietajärven mukaan on totta, että tieto lisää tuskaa: olemme digitalisaation takia koko ajan sen tiedon äärellä, että kaikki on päin helvettiä.

Mutta eihän ahdistava asia silloinkaan ole väline, jonka kautta tieto tulee, vaan maailman tila.

”Sen sijaan, että syyttäisimme digitaalisia palveluita siitä, että ihmiset ovat masentuneita, voisimme kysyä vanhemmilta sukupolvilta, miksi he ovat ajaneet maailman sellaiseen tilaan, ettei siitä ole kerrottavana kuin huonoja uutisia.”

Päivällä kustannustoimittaja soittaa. Hänellä olisi lisäys tekeillä olevaan kirjaani. Sanon, etten pysty lukemaan sitä.

”Olen vuodessa 1998, en pääse sähköpostiin.”

”Mitä me tehdään? Luenko mä sen sulle tässä puhelimessa?”

”Lue vaan.”

Mutta kun kustannustoimittaja sanoo, että hänellä on viimeisin taitto kirjasta (koko opusta hän ei ryhtyisi puhelimessa lukemaan), tajuan, että on pakko päästä sähköpostin ääreen.

Mutta sitten tajuan: vaikka minulla ei ole kotona nettiä, onhan se vuonna 1998 kirjastoissa!

Lähden kirjastoon. Minulla ei ole kirjastokorttia, joten menen kysymään virkailijalta, onnistuisiko kortin saaminen analogisesti.

”Toki. Kysyn sinulta muutamia kysymyksiä. Voit vastata niihin tai sitten voit itse kirjoittaa ne ilman, että sinun tarvitsee tässä ääneen niitä kertoa”, hän sanoo.

”Miksen voisi sanoa ääneen?”

”Tietosuoja-asiat – niistä on tultu tietoisemmiksi sitten vuoden 1998.”

Virkailija naputtelee konettaan.

”Haluatko kertoa sukupuolesi?” hän kysyy.

”Juu – muuten, tuota ei varmaan kysytty vuonna 1998?”

”Ei, ei kysytty.”

Herään ja olen taas poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Siitä huolimatta, että tekemistä on paljon vähemmän kuin 2020-luvulla.

En voi valita ajankäyttöä Netflixin, Youtuben tai vaikka Spotifyn välillä, ja se tuntuu vapauttavalta. Vaihtoehdot pakottavat valikoimaan, ja aina, kun valitsee, sulkee jotain pois. Se aiheuttaa ahdistusta siitä, valitsiko oikein.

Asian tiesi jo Gösta Sundqvist -vainaa satiirisessa laulussaan:

Kerää kynttilät pois

Emme tarvitse nyt romantiikkaa

Kun olen hankkinut meille

Tuvan täydeltä elektroniikkaa

2020-luvulla minulla oli Spotifyssa koko maailman musiikki saatavillani. Nyt minulla on vain tietty määrä cd- ja lp-levyjä.

Kuuntelen niitä. Hypistelen kansia. Ne ovat kädessäni, eivät pilvessä – siellä jossain, josta emme ymmärrä yhtään mitään, kuten emme ymmärrä algoritmeja, jotka tarjoavat meille sisältöjä, jotka otamme kyselemättä vastaan.

”Ihmisen kapasiteetti pitää mielessään vaihtoehtoisia skenaarioita on hyvin rajallinen, ja siksi mahdollisuuksien runsaus voi aiheuttaa ahdistusta”, Hietajärvi vahvistaa.

”Mutta ei ihminen tämänkään asian edessä ole kädetön. Valintoja voi tehdä ja opetella tekemään, kunhan tietoisesti tekee sen päätöksen.”

Siellä tulevaisuudessa, siellä 2020-luvulla, te ihmiset olette vaikeammassa maailmassa kuin minä täällä 1990-luvulla.

Te olette laivoja, jotka yrittävät pysyä kurssissa, kun digijättien algoritmivirrat vetävät teitä puoleensa.

Esimerkiksi Tiktokin algoritmi on niin hyvä ja ahnas, että se oppii teistä kaiken. Se ei ainoastaan anna teille, mitä haluatte, se paljastaa, mitä haluatte.

Mietin Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -kirjaa. Kirjassa ihmiset nauttivat somaa. Se on huume, joka saa tyytyväiseksi, jotta ei joudu ajattelemaan hankalia kysymyksiä.

Katson 2020-luvun ihmisiä, jotka tuijottavat kännyköitään. Ihmisiä, jotka nauttivat somea kuin somaa.

Herään pohdinnoistani ja lähden raitiovaunupysäkille. Missaan sporan – piti ostaa lippu automaatista, ja vaunu meni menojaan.

Jotkut asiat ovat 90-luvulla ärsyttävästi pikkuisen liian vaivalloisia.

Olen tullut hautajaisiin. Katselen surevia omaisia. Itkettää. Siunauskappelissa ovat läsnä perusasiat, rakkaus ja kuolema.

Some, suoratoistopalvelu, sähköposti, Spotify, ChatGPT, tykkäykset ja tägäykset ja provosoivat twiitit, digitaaliseen mustaan aukkoon katoavat Instagram-tarinat, Tiktok-haasteet, Youtube-videot ja se, että koko maailman uutiset ovat taskussa 24/7, ovat yhtäkkiä pelkkää tomua tuulessa.

Millään niistä ei ole merkitystä, kun läheinen ihminen lasketaan hautaan.

Käyn Ikeassa. Pesen sukkia. Luen kirjaa, kunnes nukahdan.

Herään ja huomaan, että olen palannut nykyaikaan. Katson sähköpostit. Luen kaikki viestit ja ilmoitukset, joita olen saanut eri sovelluksiin. Se tuntuu huumaavalta.

Töissä homma sujuu ja laskut liikkuvat, mutta yritän olla selailematta uutisia ja tsekkaamatta puhelinta koko ajan. Yritän pysyä läsnä.

Tämä on sitä, mitä tutkija Hietajärvikin painottaa: digitalisoitunut maailma palveluineen ja someineen ei ole itsessään hyvä eikä paha asia.

Somettamisesta tulee ongelma vasta, kun se häiritsee. Liika on liikaa, puhuttiin sitten digitaalisten sovellusten käytöstä tai veden juomisesta.

”Tutkimusten kokonaiskuva on se, että nykyajan vaihtoehtoja ja viihdykkeitä täynnä olevassa maailmassa ihmisen täytyy tarkasti tiedostaa, mitä tekee ja miksi tekee”, Hietajärvi sanoo.

Se on paljon vaadittu, ja on suuri yhteiskunnallinen kysymys, onko vastuu siitä yksilöllä, yrityksillä vai yhteiskunnalla.

Minä otan lounaalle edelleen mukaan Historia-lehden.

Kunnes yhtenä päivänä se unohtuu. Ja sitten toisena.

Tätä kirjoittaessa olen ollut viikon 2020-luvulla. Maltan juuri ja juuri kirjoittaa tämän virkkeen loppuun, koska puhelin päästi äänen. Se pitää tsekata. Heti.

Juttua varten on haastateltu sähköpostitse myös Jyväskylän Yliopiston it-tiedekunnan akatemiatutkijaa, apulaisprofessori Markus Saloa. 

Korjaus 6.6.2023 klo 15.40: Juttua tarkennettu niin, että käy selvemmin ilmi, että vuonna 1998 valtaosassa suomalaisista kotitalouksista ei ollut nettiyhteyttä.

Lue lisää: Some imee meistä dopamiinit – Uusin tutkimustieto antaa ällistyttävän helpot ohjeet keskittymiskyvyn palauttamiseen

Lue lisää: Jasmin Voutilaisen kuolema nosti keskusteluun some­kiusaamisen – ”Eihän kenenkään kuulu kestää sellaista”

Lue lisää: Tutkijat uskoivat vielä hetki sitten, ettei mielenterveysongelmilla ja somen käytöllä ole yhteyttä. Nyt viesti on muuttunut.