Vuonna 2005 teini-ikäinen Laura Juntunen tutustui Henkkaan, jonka pahamaineisesta kaveriporukasta oli kuullut etukäteen. Henkasta tuli hänen hyvä ystävänsä. Juntunen tutustui muihinkin porukan poikiin, mutta kulki ensisijaisesti Henkan perässä.

Esimerkiksi huumori yhdisti raahelaiskaksikkoa, vaikka heidän lähtökohtansa olivat tyystin erilaiset: Henkka oli kaupungin vuokratalosta, käynyt tarkkailuluokkaa ja tunsi huumepiirejä. Juntunen oli keskiluokkaisesta perheestä, ja vanhemmat ohjasivat häntä lukioon.

Juhannuksena 2006 tapahtui jotain, joka vaikutti syvästi kummankin elämään.

Tässä jutussa Laura ja Henkka kertovat oman versionsa heidän ystävyydestään. Juntunen on valtiotieteitä opiskellut toimittaja, joka löysi yhteyden Henkkaan uudelleen, kun hän halusi tehdä tästä lehtijuttua. Juttu kasvoi lopulta kirjaksi Subutex-kaupungin kasvatit (Into 2022).

Henkka ei esiinny kirjassa eikä tässä jutussa oikealla nimellään asian arkaluonteisuuden vuoksi. 

Toimittaja tapasi Henkan ja Lauran Oulussa.

”Lapsuuteni oli ihan kiva, oli paljon kavereita. Serkkupoikien kanssa laitoimme mopoja ja rakennettiin majoja. Se oli ihan peruslapsuutta ainakin 13-vuotiaaksi asti. 

Kotini oli hyvä, ja minulla oli ihmisiä ympärilläni. Äiti, isäpuoli ja sisarukset. Muistan kesälomat maalla, mummon luona ja mökillä. Ne olivat parasta. 

Raahe oli mukava paikka kasvaa. Tai se riippui alueesta. Me asuimme kahdella kaupungin vuokra-asuntoalueella.

Varsinkin toinen niistä oli ihan hirveä paikka. Sinne siirrettiin syrjäytynyt väki ja siellä roskat heiteltiin pihalle. Rahasta meillä oli usein tiukkaa, mutta naapuruston lapsista moni oli samanlaisista lähtökohdista. 

Koulussa oli vaikeaa, enkä pystynyt keskittymään yhtään. En ole saanut adhd-diagnoosia, mutta joskus lääkärit määräsivät minulle adhd-lääkkeitä. Niiden avulla kaikki hidastui ja minun oli helpompi ajatella.

Toisella luokalla jouduin tarkkailuluokalle. Viimeistään siellä sain tuntea, millaista on olla ulkopuolinen. 

Koin olevani aina jotenkin erilainen kuin muut, vääränlainen. Minua on lapsesta asti katsottu kieroon. Olin aikuisten silmissä ongelmatapaus. 

Kun tarpeeksi annetaan ymmärtää, että olet paska, lopulta sinusta tulee paska.

Jahtasin nuorena jännitystä. Ala-asteella kokeilin tupakkaa ja alkoholia, mutta niiden tuomat yllätykset oli nopeasti nähty. Yläasteella tuli kannabis, sitten amfetamiini ja Subutex veivät. 13-vuotiaana käytin ensimmäisen kerran bentsoja eli rauhoittavia lääkkeitä. 

Tapasin Lauran keväällä 2005. Hänen kanssaan ystävyys oli helppoa ja vaivatonta, ei ollut mitään ylimääräistä. Nautin Lauran seurasta aina tosi paljon.

Olihan se jännä, että Lauran kaltainen halusi olla minun kanssani tekemisissä. Hän tuli hyvästä ja hienosta perheestä, jossa käytiin töissä ja annettiin lapsille säännöt, toisin kuin minun perheessäni. 

Tutustuessani Lauraan olin jo mukana huumekuvioissa. Päädyin niihin serkkujeni ja kavereideni kautta: heistä useampi alkoi käyttää jotain ainetta. 

Pääsin yläasteikäisenä erään raahelaisen huumekauppiaan suosioon. Hän otti minut mukaan oppipojakseen ja tutustutti paikallisiin diilereihin. Sain elämääni kaipaamaani jännitystä.

Juhannuksena 2006 olimme Lauran kanssa koulun läheisessä leikkipuistossa. Olin 15-vuotias, vuoden Lauraa vanhempi. 

Halusin jäädä Lauran kanssa Raaheen, mutta kaikki tapahtui niin nopeasti. Kaverin tuttujen kautta oli kuski, jonka kyydillä pääsi Kalajoelle. Olin saamassa huumeita. Ei lähtemisestä voinut kieltäytyä.

Olin aiemmin käyttänyt Subutexiä nenän kautta, mutta ensimmäisen pistämisen jälkeen on helvetin vaikea enää ottaa huumeita millään muulla tavalla. 

Piikittämisen jälkeen ei ole enää paluuta. Sain Subutexistä tunteen, jota olen tavoitellut nyt lähes 20 vuotta. Niin huumeista riippuvainen toimii: jahtaa ensimmäisen kokemuksen tunnetta mutta ei ikinä saavuta sitä.

Teininä halusin tietoisesti suojella Lauraa huumepiireiltä. En halunnut viedä häntä kämppiin, missä en itsekään voinut kieltäytyä tarjotuista aineista. Jos joku olisi sellaisessa tullut tarjoamaan Lauralle jotain, mistä voi saada hepatiitti C:n niin… mieluummin kielsin häntä tulemasta.

Ammattikoulun alkaessa sekakäyttö väritti jo useamman päivän viikoistani. Koulu jäi kesken.

Alle 30-vuotiaana olin vuosia opioidiriippuvaisille tarkoitetussa korvaushoidossa. Silloin olin hetken aikaa töissä ja maksoin veroja. Perustin perheenkin. 

Mielenkiinto korvaushoitoon alkoi kuitenkin lipsua. Hoitoihin kuuluvissa seuloissa alkoi näkyä oheiskäyttöä, pilveä ja bentsoja, ja lopulta putosin hoidosta kokonaan. Viime vuosina olen elänyt sosiaaliturvalla ja leipäjonoilla. 

Minua ahdisti ja ahdistaa edelleen, kun joku kysyy, mitä minusta tulee isona. Siksi en teekään yhtään mitään. Tulee pakonomainen vastareaktio, etten halua tehdä mitään, mitä joku vaatii.

Aina odotetaan, että riippuvainen lopettaa käytön. Parempi vain suoraan sanoa, ettei niin välttämättä käy.

Nykyään käytän säännöllisesti buprenorfiinia ja pilveä sekä bentsoja silloin tällöin. Tilanne on paljon parempi kuin muutama vuosi sitten.

Enää en halua huumeita kuin sen verran, että selviän. En halua olla niin sekaisin kuin joskus olin. Ei se ihan mahdotonta ole, että joskus olen ihan kokonaan ilman. Pilveä tuskin lopetan ikinä.

En luota systeemiin, eikä systeemi luota minuun. Moni esimerkiksi ajattelee, että poliisi suojelee, mutta olen aina pelännyt poliisia. Oli laitos mikä tahansa – poliisi, koulu, sosiaalihuolto – minulla on vain huonoja kokemuksia.

17-vuotiaana jouduin perhekotiin, joka oli maanpäällinen helvetti. Sieltä minulle jäi viha koko järjestelmää kohtaan. 

Minulla on kaksi lasta, 8- ja 11-vuotiaat. He ovat sijoitettuna pohjoiseen, parin päivän päästä pääsen taas tapaamaan heidät. 

Saan kolmen viikon välein nähdä lapsiani neljä tunnin ajan, ja silloin minua kytätään koko ajan ja joka lauseeni kuunnellaan. Saavatko lapset silloin kokea isänsä normaalina? 

Joudun ramppaamaan huumeseuloissa, jotta saan nähdä lapsiani. Siellä kyylätään, että virtsaan varmasti purkkiin. Se on helvetin nöyryyttävää ja sen muistuttamista, että olen narkomaani. 

Haluaisin, että mua kohdeltaisiin normaalina ihmisenä. Sellaisena kuin muut haluavat itseään kohdeltavan. 

Laura on ystävistäni luotettavin ja kaunein. Hän on ihan eri maailmasta kuin muut. Puhumme asioista, joista en muiden kanssa puhu.

Laura eroaa monista ystävistäni myös sillä, että hän on elossa.

Viimeksi kuoli eräs perhekotikaveri. Kun lapsuudenystäväni kuoli pari vuotta sitten, se oli pitkästä aikaa paha paikka. Kaksi serkkua ja monet hyvät ystävät olet kuolleet.

Kuolemaan tottuu, kuten ihan mihin tahansa. Ei sitä enää koe niin isona asiana, ellei kyseessä sitten ole joku tosi läheinen. 

Emme olleet Lauran kanssa juuri tekemisissä yli kymmeneen vuoteen. Vuonna 2019 hän soitti ja ehdotti, että tekisi minusta lehtijutun. Oli piristävää, että hän soitti. Elämässäni oli tapahtunut vaikka mitä kamalaa. Asuin yksin ja lapset oli viety. 

Lehtijuttu kasvoi lopulta kirjaksi. Siinä Laura seurasi elämääni runsaan kahden vuoden ajan ja kertoi tarinani: kuinka olen ollut riippuvainen huumeista jo noin 20 vuotta.

Kun ryhdyimme kirjaprojektiin, mikään ei tuntunut välillämme muuttuneen. Kaikki on kuin ennenkin. Kolmen viime vuoden aikana Lauran kautta on tullut elämääni positiivisia asioita. Jotakin kivaa. 

Kirjasta on tullut enemmän positiivista palautetta kuin odotin. Milloin mitäkin on silti huudeltu, muun muassa, että kirjalla tehdään kuolleilla rahaa, koska moni kirjan henkilö on kuollut. 

Kirja olisi ollut sata kertaa parempi, jos he kaikki olisivat hengissä.”

”Meillä oli teineinä tapana kiivetä Raahen lukion matalan katon päälle istumaan iltaa. Tapasin Henkan, kun hän kerran auttoi minut alas katolta.

Olin kuullut Henkasta ja muista pojista etukäteen: kaverit olivat kertoneet nuorista, pitkistä ja pahamaineisista pojista. 

En päässyt kuitenkaan näkemään poikia, koska he tulivat paikalle niin myöhään. Minulla oli seiskaluokalla tiukat kotiintuloajat, piti olla Salkkareihin mennessä eli puoli kahdeksalta kotona. 

Vanhempani halusivat suojella minua. Lapsuuteni oli muutenkin todella turvattu. Yhdessä olevat, työssä käyvät vanhemmat, omakotitalo ja pari pikkusisarusta. Keskiluokkainen perhe, josta ohjattiin kohti lukiota. Sellainen kaikki hyvin -tausta. Olen pohtinut, miksi kaikki meni niin pahasti pieleen, mutta en osaa vastata siihen.

Kuudennen ja seitsemännen luokan välissä sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen. Seiskan keväällä tulivat päihteet. Alkoholia, välillä pilvenpolttoa ja lääkkeitä. 

Halusin pois Raahesta. Tuntui, että kaikki siellä tiesivät toistensa asiat. Kun aloin liikkua Henkan porukan kanssa, minuun alettiin suhtautua eri tavalla ja minusta varoiteltiin koulussa. Ilmapiiri oli ahdas. 

Jokin Henkalla ja minulla klikkasi. Meillä on aika samanlainen, synkkä huumorintaju. Alkuun näimme aina silloin tällöin. Henkka lähetti tekstareita, kun hänellä oli saldoa.

Syksyllä 2005 jouduin syömishäiriön ja masennuksen takia sairaalaan Ouluun. Osastolla ei saanut pitää puhelinta kuin pari tuntia päivässä, ja välillä Henkka oli laittanut viestiä: Miten menee? Tuutko Raaheen?

Olin koko syksyn sairaalassa, ja se tuntui hirveän nololta. Sieltä päästessäni minulla meni tosi huonosti.

Vuosi tapaamisestamme, keväällä 2006 Henkka pyysi minua Raahen nuorisokeskus Paradiseen. Muistan, kuinka asiat alkoivat muuttua. Aloin olla Henkan porukan kanssa, enkä nähnyt enää tyttöjä ollenkaan. 

Poikien kanssa tunsin, ettei minun tarvitse esittää mitään. Siihen asti minulla oli ollut kokemus, etten kuulu porukkaan, oli se mikä tahansa. Poikien kanssa oli yksinkertaista. Menimme Paradiseen, istuimme sohvalla. Pelattiin biljardia, juteltiin ja juotiin kahvia.

Olin porukassa kiintokaluste. Kliseisesti yksi äijistä. Olin muidenkin kaveri, mutta kuljin ennen kaikkea Henkan mukana.

Kun sana alkoi kiiriä aikuisten korviin, vanhempani yrittivät estää minua olemasta poikien kanssa. Sain pahan tytön maineen.

Kaikki kulminoituu juhannusiltaan 2006. Minulla oli kotiintuloaika, mutta Henkka lähti Kalajoelle.

Muistan, että oli aurinkoinen ilta. Pyöräilin kotiin. Oli ihanaa ja täydellistä. Kaikki oli vielä hyvin.

Henkka kertoi vasta myöhemmin. Olimme kirjaston takana tupakalla, kun hän sanoi, että Kalajoella hän pisti huumeita ensimmäisen kerran.

Olisin varmasti tehnyt ihan samoja valintoja, jos Henkka olisi ottanut minut tuolloin mukaan. Olisin mennyt ihan minne vain hänen perässään. Olisin saattanut alkaa käyttämään Subutexiä, jos joku olisi sitä minulle vain tarjonnut.

Minulla ei ole kyse siitä, että keskiluokkainen tyttö sairastuu, käyttää päihteitä ja lopulta selviytyy, koska hän teki erilaisia valintoja.

Kohtaloni takana on yhteiskunnallisia rakenteita, joiden takia nuoret ovat eriarvoisessa asemassa, kun he tarvitsevat apua. Vanhempieni asettamat rajat ja tuki ohjasivat minua eteenpäin, ja minulla oli etuoikeutettuja resursseja, joiden avulla osasin hakea ja lopulta sain apua.

Minun ja Henkan polut olisivat kaikkiaan voineet olla hyvin samanlaiset, mutta siinä missä minulle on mahdollistettu tukea ja terapiaa, Henkka on joutunut taistelemaan oikeudestaan hoitoon.

Tiemme erkanivat kesällä 2006. Henkka kertoi olevansa menossa pistämään, ja aloimme riidellä – ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Lähdin pois, emmekä nähneet moneen kuukauteen. Sinä iltana hävisin huumeille.

Siitä alkoi oma alamäkeni. Vaihdoin kaverini tyttöporukkaan, jossa lintsattiin koulusta ja oltiin itsetuhoisia. Käytettiin valtavan paljon alkoholia ja lääkkeitä.

Syksyllä 2006 jouduin taas sairaalaan ja olin koko ysiluokan poissa. Näimme Henkan kanssa kotibileissä, jonne Henkka tuli aina supermyöhään luukuistaan. 

Me kummatkin valuimme tahoillamme, Henkka huumeisiin ja minä masennukseen ja alkoholiin. Molemmat olivat alamäessä, mutta emme tehneet sitä yhdessä.

Voin vuosia tosi huonosti. Koin väkivaltaa, olin sairaalassa. Hädin tuskin selvisin peruskoulusta.

16-vuotiaana lähdin Raahesta Ouluun. Pari vuotta myöhemmin Henkka kävi luonani. Silloin hän ei enää peitellyt huumeiden käyttöään. 

Hän pisti, laittoi roskat pikkupussiin ja vei sen ulos, etten vahingossa lyö kättäni piikkiin. Siinä oli jotain todella samaa kuin nuorena, kun Henkka suojeli minua huumemaailmalta.

Pian Henkan käynnin jälkeen aloin rakentaa elämääni uusiksi. Silloin jäivät kaikki vanhat tuttavat, emmekä nähneet Henkan kanssa lähes kymmeneen vuoteen.

Muutin Helsinkiin ja opiskelin yliopistossa valtiotieteitä. Luulin tietäväni yhteiskuntapoliittisesti kaikesta kaiken, mutta Henkan maailmaan minulla ei ollut mitään kosketuspintaa. Vuonna 2018 muutin takaisin Ouluun. 

Loppuvuodesta 2019 halusin tehdä jutun huumeiden käyttäjien arjesta ja korvaushoidon tilanteesta. Päädyin ottamaan Henkkaan yhteyttä, koska tiesin hänen ainakin joskus olleen hoidossa. Aloimme dokumentoida Henkan elämää, ja projekti alkoi paisua. Ajatus kirjasta muovautui myöhemmin kevään 2020 mittaan.

Henkka on puhunut, kuinka huumeet ovat ainoa maailma, jonka hän tietää. Hän on kasvanut siihen. Kirjaprojektin aluksi tuputin omia ajatuksiani siitä, kuinka kuntoutuspolku etenee. Tarjouduin soittelemaan ja selvittämään kaiken.

Vaikka Henkka ei luota systeemiin, hän on hyväksynyt minut sen osana. Tunnen palvelujärjestelmän oman sairaushistoriani takia aika hyvin, ja kokemukseni siitä ovat hyvin erilaiset kuin Henkalla. Minut on kohdattu ja kohdataan edelleen ihan eri tavalla. 

Henkalla lähtöasema on hyvin eri. Ymmärrän, mistä Henkalla kumpuaa, ettei hän pysty luottamaan järjestelmään. Luulen, että kuvio on itseään ruokkiva kehä.

Kirjaprojekti ei niinkään muuttanut mitään, ennemminkin palautti kaiken vanhoihin uomiinsa. 

Ennen sitä emme nähneet vuosiin mutta pidimme yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä emme aikoihin kuulleet toisistamme, kunnes Henkka laittoi viestiä kysyen, mitä kuuluu.

Henkka on ainut kosketukseni menneeseen. Kun menen hänen luokseen, tuntuu kuin siirtyisin maailmasta toiseen. 

Raahen hautausmaalla joka käytävällä on joku Henkan tuttu. Hän on hyväksynyt kuoleman. Se on kylmäävää. 

Noin puolitoista vuotta sitten olimme Henkan luona, ja hän sanoi, ettei aio lopettaa huumeiden käyttöä. Silloin ympyrä sulkeutui, ja myönsin itselleni, etten saa Henkkaa raitistettua vaikka yrittäisin kuinka. 

Halusin pitkään salata menneisyyttäni, koska ajattelin, että minut kohdataan sen takia eri tavalla. Ystävyys Henkan kanssa on auttanut minua kohtaamaan oman taustani ja näkemään siinä hyvää.

Voisi sanoa, että Henkka pitää jalkani maassa, vaikka se kuulostaakin kornilta.

Jo nuoruudessa kohtaamamme tuomitseminen on nykyään entistä syvempää. Niin sanottua ongelmanuorta vielä siedettiin, mutta aikuinen päihdesairas syrjäytetään yhteiskunnasta täysin. 

Tietysti Henkan riippuvuus vaikuttaa ystävyyteemme. Minun on pakko vetää rajoja ja ottaa tarpeen mukaan etäisyyttä. Mutta sairaus ei ole kaikki. Se sinisilmäinen teinipoika on yhä olemassa sairauden alla, ja hän läikähtelee aina välillä esiin.

Ennen kaikkea on kyse siitä, että Henkka ymmärtää minussa sellaista osaa, jota muut eivät ymmärrä. Hän on tuntenut minut tyttönä, jota hyvin harva elämässäni oleva ihminen on tavannut – ja hän näkee minut yhä samoin. 

Siinä on jotain kaunista.”

Juttu on tuotettu HS Meidän perhe -lehden toimituksessa. HS Meidän perhe on perhesuhteita käsittelevä aikakauslehti.