Kun julkisuuden henkilö kirjoittaa omaelämäkerran, mediat yleensä nostavat siitä otsikoihin kuohuttavimmat yksityiskohdat. Malli-näyttelijä Julia Foxin tänä talvena ilmestyneessä elämäkerrassa Down the Drain kiinnosti hänen suhteensa räppäri Kanye Westiin, Britney Spearsin elämäkerrassa kuohuttivat paljastukset suhteesta Justin Timberlakeen.

Kun näyttelijä Elliot Pagen elämäkerta ilmestyi viime kesänä, otsikoihin nousi jälleen maailmankuulu mies. Hänen nimeään ei kuitenkaan tiedetä. 

Kirjassa kuvatun tapahtuman aikaan oli vuosi 2014, ja oli kulunut pari kuukautta siitä, kun Page oli tullut julkisesti ulos kaapista. Eräissä kotibileissä Pagea lähestyi erittäin humalainen mies. 

Miehen sanat ovat liian alatyylisiä tässä toistettavaksi, mutta käytännössä hän sanoi voivansa korjata Pagen homouden omalla miehuudellaan. Pagen mukaan kyseinen mies oli ja on edelleen yksi maailman kuuluisimmista näyttelijöistä. 

Lukemalla Pagen joulukuussa suomeksi ilmestyneen teoksen Valokeilan vanki (suom. Pasi Rakas Jääskeläinen) kokonaisuudessaan, käy selväksi, että tuo välikohtaus oli vain eräänlainen jäävuoren huippu. 2000-luvun alun Hollywood oli paikka, joka juhlisti omaa liberaaliuttaan ja avoimuuttaan, mutta kulisseissa yritti ahtaa kaikkia samaan muottiin.

Vuonna 2007 Juno-elokuvassa läpimurtonsa tehnyt Page on näytellyt pienemmissä indie-elokuvissa (Touchy Feely, The East) ja isommissa valtavirtahiteissä (Inception, X-Men: Days of Future Past) sekä suositussa Netflix-sarjassa Umbrella Academy.

Page kertoi julkisuuteen olevansa transmies 33-vuotiaana, vuonna 2020.

Pagen tarina on raivorehellinen, kivun ja häpeän läpi kirjoitettu matka kohti omaa totuutta.

Hän kirjoittaa, ettei yhdenkään transsukupuolisen kertomus ole samanlainen. Pagen kokemusta määritti hänen näyttelijän uransa julkisuuden valokeilassa. 

Showbisnekseen kuului, että hänen piti esittää heteronormatiivisesti haluttavaa nuorta naistähteä sekä valkokankaalla että sen ulkopuolella.

Pagen elämäkerta on kirjoitettu epäkronologisesti. Se vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottamista, mutta korostaa oman identiteetin löytämisen epälineaarisuutta, siihen kuuluvia U-käännöksiä, umpikujia ja varaslähtöjä, hidasta palasten yhteen kokoamista.

”Voinko minä olla poika?” hän kysyi äidiltään kuusivuotiaana. Meni kuitenkin yli kaksi vuosikymmentä ennen kuin Page uskalsi puhua asiasta terapeutilleen. 

Hän kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, vaikeista perhesuhteista, syömishäiriöstä, koulukiusaamisesta ja kaappiin piilotetusta rakkaudesta.

Kanadan Nova Scotiassa kasvanut Elliot Page sai ensimmäisen elokuvaroolinsa yhdeksänvuotiaana. Pagelle näytteleminen tuntui vapauttavalta, koska se muistutti lapsuuden yksinäisiä mielikuvitusleikkejä, joissa hän sai luvan olla poika. 

Mutta kameran edessä hänen täytyi pitää peruukkia ja myöhemmin kasvattaa hiuksensa pitkiksi. Oli hameita, rusetteja ja sukkahousuja. Mitä tyttömäisempiin asuihin hänet puettiin, sitä huonommin hän voi henkisesti. 

Julkisuuden varjopuolet tulivat nopeasti tutuiksi. Hän tutustui lapsena netissä mieheen, joka osoittautui vainoajaksi. Miehen viestit muuttuivat väkivaltafantasioiksi ja tilanne kulminoitui vaaralliseen kohtaamiseen kadulla. 

Nämä kokemukset tuoreessa muistissa hän näytteli Hard Candy -nimisessä elokuvassa tyttöä, joka joutuu saalistajan kohteeksi netissä. Väkivaltaisessa trillerissä saalistajan ja saalistettavan roolit vaihtuvat. Todellisuudessa Page joutui elokuvan työryhmässä olleen miehen seksuaalisen painostuksen kohteeksi. Hän oli tuolloin 17-vuotias.

Teos kertaa kammottavan tilanteen toisensa jälkeen. Kun Page oli teini-ikäinen, eräs ohjaaja vei hänet ravintolaan, hiveli hänen reittään ja sanoi: ”Sinun täytyy tehdä aloite, sillä minä en voi.” Page kirjoittaa myös eräässä työprojektissa mukana olleesta naisesta, joka suuteli häntä väkisin ja painosti seksiin useita kertoja.

Page kirjoittaa, että hän oli nuori, yksin vieraassa kaupungissa ja janosi epätoivoisesti hyväksyntää, mikä altisti hänet hyväksikäytölle. Hän ei analysoi syvällisemmin elokuva-alan vallan väärinkäyttöä, vaan jakaa omat kokemuksensa #metoo-hengessä. 

Junon piti olla pieni indie-elokuva, mutta se toikin Pagelle Oscar-ehdokkuuden. Noihin aikoihin hän seurusteli naisen kanssa, mutta se piti salata. Junon ensi-iltaan hän ei saanut pukea farkkuja ja kauluspaitaa, vaan hänelle ostettiin iltapuku ja korkokengät.

”Junon menestys sattui samaan aikaan kuin se, että elokuva-alan ihmiset sanoivat minulle, että kenenkään ei pitäisi saada tietää minun olevan queer”, hän kirjoittaa.

Samalla hän seurasi, miten cis-hetero-näyttelijöitä ylistettiin rohkeudesta, kun he esittivät trans- ja queer-hahmoja. Page kirjoittaa, että hänet painostettiin luopumaan tällaisesta roolista, koska olisi vain alleviivannut hänen ”homouttaan”. 

Vuonna 2014 Page piti puheen queer-nuorten tukemiseen perustetun järjestön tilaisuudessa. Kaapista tuleminen oli enemminkin ”välttämättömyys kuin päätös”. Hän kuvailee sen olleen oikea askel, mutta matka oli vielä kesken: ”Syvällä sisimmässäni väijyi tyhjyys”. 

Page ei ole käyttänyt teoksessaan haamukirjoittajaa. Se poikkeaa tavallisista suoraviivaisista julkkiselämäkerroista ja hyödyntää tyylillisesti kaunokirjallisia elementtejä. Page ei väistele tai kaunistele elämän groteskeja ja banaaleja puolia. Avoimuus tuo hänet lähelle lukijaa, mutta herättää kuitenkin kysymyksiä, kun siihen liittyvät muut ihmiset. 

Page esimerkiksi kuvailee hänen ja tuolloin parisuhteessa olleen näyttelijä Kate Maran välistä seksielämää yksityiskohtaisesti. Vaikka he ovat edelleen ystäviä ja Maraa kiitetään jälkisanoissa, paljastelusta jää omituinen olo. 

Page on vahvimmillaan kirjoittajana, kun hän kuvailee kehodysforian aiheuttamaa ahdistusta, epämukavuutta ja vierauden kokemusta, tuota koko tunteiden kerrastoa, jonka alla muhii häpeä.

Kuvitelkaa kaikkein kiusallisin, nöyryyttävin juttu, jonka voitte pukea päällenne. Kiemurtelette omissa nahoissanne. Se kiristää, haluatte kuoria sen päältänne, repiä sen, mutta te ette voi.

Kun koronapandemia alkoi, Pagella oli aikaa ajatella ja olla piilossa julkisuudelta. Hän kävi pitkillä kävelyillä koiransa kanssa. Maski ja pipo päässä häntä saatettiin herroitella kadulla, julkisivujen ikkunoiden heijastuksista hän alkoi nähdä oman itsensä. Mutta ei ollut mitään yhtä havahdusta, joka olisi saapunut tyhjästä, Page kirjoittaa: ”Tämä oli vain yksi vitun pitkä reissu”.

Transilo on sana, jota Mira Eskelinen käyttää esikoisromaanissaan Aavistus kuvaamaan itsensä löytämisen riemua. Transilo pilkahtelee Pagen teoksen loppupuolella, mutta tämä osa tarinasta jää hieman kesken ja ulkokohtaiseksi. Vaikka teoksessa on muitakin välähdyksiä onnesta, esimerkiksi ystävyyden merkityksestä ja äidin kanssa korjatusta suhteesta, teos keskittyy ymmärrettävästi puhdistamaan menneisyyden myrkkyä. 

Page kirjoittaa esipuheessa, että kirjoittaminen saattoi pelastaa hänet. Lukiessa voi hahmottaa, miten hän rakentaa jokaisella sanalla tarinansa uudestaan, omakseen.

Elliot Page: Valokeilan vankina (Pageboy). Suom. Pasi Rakas Jääskeläinen. Bazar. 319 s.