Identiteettitutkija Rasmus Mannerström pääsi pikkupoikana Rovaniemellä katsomaan Draken-hävittäjiä. Silloin hän päätti ryhtyä hävittäjälentäjäksi.

Päämäärä pysyi kirkkaana kaksikymppiseksi asti.

Teini-iässä Helsingin Malminkartanossa Mannerström rellesti ja urheili, mutta tavoite takaraivossa pani huolehtimaan myös koulusta. Lukioaikana hän lopetti amerikkalaisen jalkapallon, koska lentäjällä ei saanut olla tuoreita luunmurtumia.

Mannerström ei kuitenkaan päässyt lentoreserviupseerikouluun, jossa varusmiehiä ja -naisia opetetaan lentämään. Ensi yritys päättyi karsiutumiseen monivaiheisten pääsykokeiden loppusuoralla. Toisella yrityksellä ei käynyt paremmin.

Sitten armeija olikin käyty ja tie ummessa. Se oli sokki.

Muuta reittiä ilmasotakouluun ja hävittäjän ohjaimiin ei käytännössä pääse.

Pahaa identiteettikriisiä Mannerströmille ei kuitenkaan tullut. ”Kuin korkeintaan kuukaudeksi”, hän muistelee.

Identiteetti voi Mannerströmin mukaan kriisiytyä vain jos ihmisellä on vaihtoehtoja. Hänen ei tarvinnut miettiä, hakeako kolmannen tai vielä neljännenkin kerran. Sitä mahdollisuutta ei ollut.

Hän ei ollut valmistellut mitään B-suunnitelmaa, mutta haki nopean selvittelyn jälkeen opiskelemaan sosiaalipsykologiaa, josta oli lievästi kiinnostunut lukion psykologian tunneilla.

Nyt hän on 39-vuotias ja tutkii identiteettikysymyksiä Helsingin yliopiston Social- och kommunalhögskolanissa.

Mannerström sanoo, että nykyinen paljon puhuttu nuorten mielenterveyden kriisi on suurelta osin pitkittynyt identiteettikriisi. 

Identiteetti tarkoittaa, että tietää kuka on ja  mitä haluaa. 

Mannerströmin väitöstutkimuksessa selvisi, että vain vajaalla kolmasosalla suomalaisista nuorista aikuisista on jotakuinkin selkeä käsitys itsestään ja omista tulevaisuuden suunnitelmistaan. Pitkittäistutkimuksessa epävarmuus jopa lisääntyi kohti 30 vuoden ikää.

Varman identiteetin saavuttaneet voivat psyykkiset paremmin kuin muut. Kaikkiaan on vankka tutkimusnäyttö siitä, että identiteetin epävarmuus on yhteydessä pahoinvointiin.

Mannerström ei kysynyt tutkittaviltaan ahdistuksen syytä, mutta muissa tutkimuksissa ja mediassa nuoret puhuvat usein raastavasta epävarmuuden tunteesta ja vaikeudesta löytää omaa tietä. 

Identiteetti tarkoittaa kehityspsykologiassa hiukan muuta kuin arkipuheessa. Keskeisintä eivät ole ihmisen ominaisuudet sinänsä, sukupuoli, ammatti, arvot tai tavoitteet.

Kyse on siitä, kuinka vakaa ja yhtenäinen minäkäsitys niistä rakentuu. Identiteetti on tunnetta minän jatkuvuudesta – menneisyydestä tähän päivään ja tulevaisuuteen.

Identiteetin muodostamista pidetään nuoruusiän tärkeimpänä kehitystehtävänä. Etsintä ja epävarmuus kuuluvat siihen erottamattomasti. Lopulta pitäisi kuitenkin päästä tulokseen.

”Identiteetti antaa elämälle suunnan ja merkityksen, syyn nousta sängystä. Ilman sitä on vaikea päästä kiinni mihinkään.”

Valintojen tekeminen ja niihin sitoutuminen on identiteetin perustaa, ja nyt nuorilla aikuisilla on vaikeuksia sitoutua. 

Sitoutumista estää nykyajan illuusio, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa ja tulla miksi tahansa. Loputtomilta näyttävistä vaihtoehdoista pitäisi valita paras ja samalla sulkea pois muut tulevaisuudet.

Se aiheuttaa valitsemisen pelkoa.

Entä jos maailman muuttuu niin, että valinta onkin väärä? Tai mikä pahinta, oma mieli muuttuu.

”Koulutus, ura ja parisuhteet ovat kaikki yhtä tinderiä. Kulman takana saattaa olla parempi vaihtoehto”, Mannerström kuvailee.

Siksi aikuistumiseen liittyvät elämänvalinnat viivästyvät ja nuoruuden epävarmuus pitkittyy pitkittymistään.

Nuorten ahdistus- ja masennusoireet näyttävät yleistyneen kaikkialla länsimaissa. Suomen korkeakouluopiskelijoista joka kolmas kertoi vuonna 2021 kärsivänsä niistä. Sairauspoissaolot mielenterveyteen liittyvistä syistä ovat lisääntyneet rajusti 16–34-vuotiailla.

Jopa työkyvyttömyyseläkkeeseen johtavat mielenterveyden ongelmat ovat lisääntyneet hiukan nuorilla aikuisilla. Yli 50-vuotiailla ne ovat vähentyneet.

Mannerström huomauttaa, että diagnosoidut mielenterveyden häiriöt pitää erottaa oireilusta, jota ihmiset itse raportoivat erilaisissa kyselyissä.

Selkiintymätön identiteetti ei ole sairaus. Oman tien etsintä ja siihen liittyvän ahdistus on perinteisesti nähty normaalina, toivottavana ja ohimenevänä vaiheena. Sitä ei Mannerströmin mielestä ole nytkään viisasta patologisoida. 

”Jos ihmiselle annetaan identiteetin epävarmuuden vuoksi diagnoosi, siitä voi helposti tulla osa autettavan minäkuvaa ja itseään toteuttava ennuste.” 

Yhdysvalloissa on arveltu, että diagnosoidun ahdistuksen ja masennuksen lisäys johtuu osaksi tautiluokitusten muuttumisesta. 

Aiemmissa psykiatrisissa DSM-luokituksissa identiteettiin liittyvät oireet olivat erillinen luokka, mutta uusimmassa DSM-5-luokituksessa vuonna 2013 ne siirrettiin ahdistuksen ja masennuksen alle.

Muutama sata vuotta sitten elämä oli monin tavoin kovempaa kuin nykyisin, mutta identiteetin kanssa ihmisillä ei juuri ollut ongelmia. He syntyivät valmiiseen rooliin, joka heidän piti täyttää.

Identiteettitutkimuksen uranuurtaja Erik Erikson kuitenkin totesi 1950-luvulla, ettei identiteetti tullut koskaan täysin valmiiksi. Kun elämä heitteli, tuli ero tai potkut, ihminen pyrki kohti vakautta omaksumalla uusia rooleja.

Eriksonin mukaan esimerkiksi opiskelijan, ammattilaisen, puolison ja vanhemman roolit antoivat ihmiselle tehtävän jota täyttää, aseman yhteiskunnassa ja siitä seuraavan tunnustuksen.

Nyt vapautuminen säädyn, perinteen ja luokka-aseman rajoituksista on saavuttanut pisteen, jossa identiteetti rakennetaan suurelta osin sosiaalisessa mediassa.

”Ihmiset ovat aina luoneet kuvaa itsestään peilaamalla itseään muihin. Somessa peilinä on miljoona ihmistä. Itse olemme esillä muille ja viestitämme, että tällainen olen.”

Ihmiseltä odotetaan omia, yksilöllisiä valintoja, mutta samaan aikaa ehdottomasti menestystä. Se ajaa nuoret uskomaan, että heistä pitäisi tulla merkittävä ja menestyvä ”joku”. 

Mannerström on kertonut luennossaan Idols-kilpailusta, joka sai hänet alun perin kiinnostumaan identiteetin tutkimisesta. Tuomarit pudottivat osallistujan heikon lauluesityksen jälkeen. Tämä puhkesi itkuun ja pyysi: mä haluan olla joku, antakaa mun olla joku.

Yhteiskunta antoi ennen elämälle ankarat raamit, ja yhteiskunta aiheuttaa myös nykyiset identiteetin ongelmat. Niistä ei voi syyttää nuoria, jotka eivät ole luoneet ajan henkeä vaan kasvaneet siihen.

”Eikä mikään määrä terapiaa riitä korjaamaan pahoinvointia, joka johtuu yhteiskunnallisista rakenteista”, Mannerström sanoo. 

Työelämä ja sen vaatimukset muuttuvat nopeammin kuin koskaan. Työntekijänkin pitäisi jatkuvasti muuttua, kehittyä ja optimoida itseään. Samaan aikaan meihin on istutettu kaunis mutta valheellinen ajatus vapaasta yksilöstä, joka voi vapaasti toteuttaa itseään. 

Mannerströmin mielestä olisi tärkeää lakata tuputtamasta harhaa, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Se ei ole totta. Sekä halumme, toiveemme että mahdollisuutemme riippuvat yhteiskunnasta. 

Perhetausta, sosiaaliluokka ja etnisyys määrittävät edelleen voimakkaasti sitä mitä voimme saavuttaa. 

Mahdollisuuksia pitäisi Mannerströmin mielestä tasata esimerkiksi järjestämällä teini-ikäisille työtä, joissa kaikilla olisi mahdollisuus oppia, miten työelämä toimii. Lisäksi jokainen tarvitsee harrastuksia, joista ammennetaan yhteisiä kokemuksia.

Keskiluokkaiset vanhemmat järjestävät lapsilleen kaikkea tätä, mutta huonossa jamassa olevien perheiden ja maahanmuuttajien lapset voivat jäädä kyydistä jo varhain. Heidän näkymänsä ovat kapeat.

Varakkaimpien lapsilla ei myöskään ole rajattomasti vaihtoehtoja. Heille perheet sanelevat yhä uravalinnat.

Identiteettikriisi on siis keskiluokan lasten kriisi. Heistäkään ei voi jokaisesta tulla lääkäriä, ei vaikka jaksaisi pyrkiä miten monta kertaa. Pelastajakoulutukseen ei voi päästä, jos voimat ja kunto eivät riitä toisten pelastamiseen. 

Silti moni aikuinen näyttää esittävän, että jos nuori kovasti haluaa, hänen on päästävä – tehtävän asettamista vaatimuksista riippumatta. 

Pelkkien oikeuksien vaatimisen sijaan nuoria pitäisi ohjata etsimään kokeilujen kautta kykyihinsä ja kiinnostuksiinsa sopivaa paikkaa maailmassa, Mannerström sanoo. Kaikenlaisen työn arvostus täytyisi palauttaa.

Korkeakoulupaikkojen lisääminen ei vähentäisi nuorten tuskaa. Mannerströmin mukaan korkeakouluissa on jo nuoria, joiden akateemiset taidot tai motivaatio eivät riitä yliopisto-opintoihin. He ahdistuvat ja palavat loppuun puurtaessaan tutkintoputkessa. 

Opiskelun aikana pitäisi yhä olla mahdollisuus välivuoteen ja alan vaihtoon, jos opinnot osoittautuvat itselle sopimattomiksi.

mannerströmin tutkimuksissa on myös selvinnyt, mikä eniten vahvistaa nuorten aikuisten identiteettiä eli hyvinvointia parantavaa minuuden jatkuvuutta. Vahvin lääke on vanhemmaksi tuleminen.

Ikävä kyllä lasten saantia jarruttaa juuri nuorten potema epävarmuus. Se voi johtaa loputtomaan puntarointiin pienissäkin asioissa, saati perheen perustamisessa.

Mannerström sai ensimmäisen lapsen 24-vuotiaana, ei vahingossa mutta ilman huolellisia analyysejä. Ajatus tuntui vain nuoresta parista hyvältä ja opiskelijaperheen saamat tuet riittäviltä.

”Emme ruvenneet miettimään, mitä siitä seuraa meidän suhteelle tai taloudelliselle tilanteelle tai millaiseen maailmaan lapset kasvavat.” 

Sittemmin on tullut ero ja molemmilla on uusi puoliso, mutta lasten tekeminen ei kaduta.

Mannerström sanoo, että nuoria on turha kehottaa lastentekoon. Ihmiset eivät halua neuvoja vaan kokevat ne uhkana. Yhteiskunta pitäisi järjestää sillä tavalla turvalliseksi, että kansalaiset uskaltavat itse tehdä valintansa. 

Silti hän antaa nuorille aikuisille suuren, suorastaan maailmaa syleilevän suosituksen: 

Heittäytykää elämään. Hypätkää uskon varassa.

Kaikkea ei voi ennakoida eikä paras valinta selviä vatvomalla. Vain tekemällä ja kokemalla saa selville, millainen ihminen itse on ja mitä todella tahtoo.