Pasin hopeinen Ford Escort oli poikkeuksellisen näyttävä auto. Sitä koristivat isot, sporttiset kylkiteipit sekä upeat etu- ja takaspoilerit. Karvanopatkin olivat pienemmät ja tyylikkäämmät kuin muilla.

Me olimme lukiolaisia, ja Pasi oli meidän kielellämme ”flirpu”. Sillä nimellä minä ja ystäväni kutsuimme erityisen söpöjä ja hymyileviä nuoria autoilijoita Turun keskustassa.

Aurakatu, Eerikinkatu, Kristiinankatu, Yliopistonkatu.

Toisin kuin nyt, 1980-luvun lopussa Turun Hansakorttelin ympäristössä ei ollut ajokieltoja tai kävelykatuja. Ydinkeskustan kortteleita pystyi kiertämään autolla, ja niin tehtiin – uudestaan ja uudestaan. 

Kortteliralli on yleissuomalainen ilmiö, mutta erityisesti Turussa siihen tuntuivat osallistuvan lähes kaikki.

Viikonloppuisin satojen autojen vierellä lomassa vaelsivat ”kävelijät” eli sellaiset kuin minä ja ystäväni.

Tuona loppusyksyn pimeänä iltana Turun keskustassa Pasin Escort hiljensi kohdallamme, ja pääsimme kyytiin.

Pasilla oli valkoinen hymy, äitinsä blondiksi raidoittama takatukka ja tuore ajokortti. Haistoimme miesten Kouros-hajuveden ja tummanvihreän Wunderbaumin, tuoksun nimi oli ”skogen”.

Tuosta illasta on kulunut 33 vuotta. Olen palannut Turun yöhön HS:n valokuvaajan Ville-Veikko Kaakisen kanssa.

Keskustassa ei saa enää autoilla kuin tietyillä kadunpätkillä. 

Onko nuoruuteni korttelirallikulttuuri kuollut? Sitä olemme tulleet selvittämään.

Kupittaan Citymarketin eli nuorisokielellä ”Kuppen” pihassa seisoo musta Nissan Almera. Koputamme ikkunaan. Auton omistajaksi esittäytyy 18-vuotias Otto Kulo, kyydissä ovat 17-vuotiaat Nuppu Kuivala ja Vili Vataja. He kutsuvat meidät kyytiin.

Sitä ennen Otto esittelee autonsa. Se on hänen ensimmäisensä, vuosimallia 2005.

”Sain ajokortin pari kuukautta sitten. En ole vielä hirveästi ehtinyt tuunata. Olen tummentanut vilkkuja ja valoja, maalannut vanteet mustiksi.”

Lisäksi Otto on tehnyt rallituunauksia rattiin ja vaihdekeppiin, vaikka oikeastaan auto on hänen mukaansa laiska. Sillä hän tarkoittaa moottorin tilavuutta, joka on 1,4 litraa. Oton haaveena onkin ”turbottaa” autonsa ja tummentaa sen ikkunat.

Almera kääntyy Citymarketilta kohti keskustaa. Lauantai-ilta on nuori.

Ajelemista vailla päämäärää kutsuttiin 1980-luvulla yleisesti pilluralliksi. Alatyylinen nimi juontaa juurensa ajatuksesta, että nuoret miehet hakivat autoilullaan seksiseuraa. Kyse oli kuitenkin kokonaisesta nuorisokulttuurista.

Suomessa kortteliralli on ollut suosittua niin isoissa kaupungeissa kuin maaseudullakin.

Heli Vaaranen, nykyinen Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja ja psykoterapeutti, on tutkinut nuorten miesten kaahailukulttuuria väitöskirjassaan. Hän on määritellyt korttelirallin näin:

Nuoret miehet ja nuoret naiset ajelevat seurueissa tai yksin ympäri toria, huoltoasemaa tai keskustakorttelia autoseurueen juopotellessa. – – Kaahailukulttuuri on alakulttuuri, se on miehinen kulttuuri ja se rakentuu autoilulle, parinetsinnälle ja juomingeille.

Nuppua alatyylinen termi huvittaa.

”Mun äiti aina kertoo, miten he nuorina ajoivat pillurallia. Me puhutaan vaan, että mennään ulos. Jos joku kysyy tarkemmin, että minne ulos, niin sitten sanon, että me mennään ajelemaan”, hän sanoo.

Turussa autoilu keskittyi kulta-aikoina muutaman korttelin muodostamalle, neliön muotoiselle alueelle. 

Rinkiä ajettiin useimmiten myötäpäivään. Sillä tavalla autolla pääsi mahdollisimman lähelle jalkakäytävää.

Välillä pysäköitiin joko kadunvarteen tai Kauppatorin vinoparkkiin, joita oli torilla kaksi: Yliopistonkadulla ja Aurakadulla. Etenkin Aurakadun suuntainen vinoparkki oli suosittu. Sen läpi tavattiin madella autolla mahdollisimman hitaasti monta kertaa illan aikana.

Monet ajelivat isiensä hienoilla autoilla tai kesätienesteillä hankituilla Datsuneilla ja Toyotoilla. Takaikkunoiden kahdeksankympin lätkät oli tungettu syvälle piiloon imukuppi-Karvisten alle.

Ford Escortin lisäksi suosittuja olivat Datsun 100 A sekä sen isoveli Datsun 120 A. Myös Toyota Corolla ja Toyota Carina kuuluivat monien suosikkeihin, etenkin 1970-lukulaisen Carinan muotokieli tuntui puhuttelevan monia.

Ikäloppujen ja tekohengitettyjen autojen rinnalla oma lukunsa olivat linjakkaat, kaksipaikkaiset urheiluautot. Niitä ajelivat YK-joukoista kotiutuneet, ruskettuneet rauhanturvaajat. Monilla oli pirunnyrkkisormus.

Otto kaartaa Länsikeskuksen Citymarketin parkkipaikalle ja soittaa sieltä kaverilleen Väinö Rahikkalalle, jonka kanssa meillä piti olla treffit.

Käy ilmi, että Rahikkalan, 17, polle ei lähde käyntiin.

Polle?

”Polaris. Se on sellainen koppimönkijä. Niitä on aika monilla, minullakin. Niillä saavat ajaa jo 15-vuotiaatkin”, Nuppu valistaa.

Väinön polle on hyytynyt saman parkkipaikan toiseen päähän. Otto ajaa viereen, avaa ikkunan ja kysyy kylmässä ajoneuvossa värjöttelevältä Väinöltä, mitä tämä aikoo.

”En tiedä. Kyllä vähän vituttaa. Ekat pakkaset ja nyt tämä ei käynnisty. Kylmä syönyt akkua”, hän vastaa.

Väinö jää parkkiin, Almera jatkaa matkaansa. Ensin ajetaan pieni rundi Cittarin parkkihallissa. Vielä viime vuonna sinne pääsi suojaan sateelta ja pakkaselta.

”Nyt tännekin on laitettu pomppuja, ettei täällä kaahattaisi. Kaikista parkkihalleista häädetään nykyisin”, Nuppu harmittelee.

Häiritsevää ajelua yritettiin 1980-luvun lopussa hillitä keskustassa liikennerajoituksilla ja tehovalvonnalla. Kolmen kierroksen jälkeen poliisi antoi sakot.

Mutta autoilijat pidensivät kierroksia, ja välillä ajettiin muuallakin. Peruskierros muuttui pidemmäksi kaartaen kauempaa Humalistonkadun ja Puutarhakadun kautta.

Tänä syksynä Kupittaan Citymarketin parkkipaikalla on tehostettu valvontaa. Harmittomana alkaneet nuorison kokoontumiset johtivat yhä useammin häiriöihin. Oli jopa huumekauppaa ja väkivaltaa.

Nyt osa parkkipaikasta on ilta-aikaan pois käytöstä, ja paikalla on vartijoita.

Otto, Vili ja Nuppu pyörivät illan aikana yhä uudelleen samoissa paikoissa: Kupittaan ja Länsikeskuksen Citymarketien edustalla ja Veritas-stadionin parkkipaikalla.

Kun tulee nälkä, he käyvät usein syömässä Impivaaran uimahallin eli Impparinmäen läheisellä McDonaldsilla.

”Se on sitten tuplajuustoateria.”

Me kävimme Kaskentien Kesoililla tai Runosmäen Teboililla.

Ja sitten oli Hesburger. Vuonna 1980 Turussa aloittanut hampurilaisravintolaketju oli perustanut drive-in-koppeja Turun linja-autoaseman kupeeseen sekä nykyisen Ruusukorttelin hyvinvointikeskuksen viereiselle tontille.

Tuohon aikaan Hese edusti Turun trendikkäintä nuorisoruokaa.

Nauroimme vedet silmissä, kun kuulimme myyjän toistavan viereisen auton makkaraperunatilauksen: ”Makkikset valkosel majol.”

Kaikki ei ole sentään muuttunut: Otonkin auton peruutuspeilissä heiluu Wunderbaum. Sen tuoksu on ”new car”.

”Valitsin sen mustan värin perusteella”, Otto selittää.

Nuppu kertoo, että hänenkin kulkupelinsä peilistä roikkuu hajuste. Hello Kittyn mansikantuoksu on hävinnyt ajat sitten. 

”Haju ei ole tärkeä. Idea on, että peilistä roikkuu jotain, yleisimmin juuri Wunderbaum. Kutsumme kaikkia roikkuvia hajusteita Wunderbaumeiksi.”

Jos unohdetaan värit ja kuviot, onko tuoksuista jokin ylivoimaisesti paras?

”Bubblegum! Se on paras haju”, kolmikko sanoo yksimielisesti.

Oton mielestä myös Kekkosen naama tuoksuu hyvältä, omenalta tai joltain. Ja sitten on Aloha.

”Se on sellainen kaljaäijä, jolla on Hawaiji-paita. En kyllä sittenkään muista, miltä se tuoksuu”, Otto naurahtaa.

Kun puhe kääntyy karvanoppiin, Nuppua alkaa naurattaa. Hän kertoo tiedon, joka saa entisen nuoren häkeltymään.

”Karvanopat korkataan.”

Siis anteeksi mitä?

”Jos jossain menopelissä on karvanopat, se tarkoittaa, että siinä on harrastettu seksiä.”

Otto ja Vili vahvistavat käsityksen, jonka kaikki kuulemma tietävät. Tarkistan asian myöhemmin muilta nuorilta aikuisilta. Karvanoppien merkitys näyttää vuosikymmenten kuluessa muuttuneen, meille ne olivat vain hienoja esineitä.

Lähetän vielä Whatsapp-viestin kahdelle tuolloiselle ystävälleni ja saan muistikuvalleni vahvistuksen.

Kuka kumma on keksinyt karvanopille moisen merkityksen?

Välillä Hansakorttelin kiertäminen alkoi tympiä meitä tai sitten tuli kylmä. Silloin nojailimme Ruotsalaisen teatterin (Åbo Svenska Teater) edustan kaiteilla. Siinä pääsi niin lähelle autoja, että pelkääjän paikalta huudettuihin kyytikutsuihin oli helppo tarttua (tai useimmiten olla tarttumatta).

Joskus nostimme peukaloa itsekin. Kaupunki oli täynnä kaksiovisia autoja, ja oli tavallista kömpiä takapenkille, josta pääsi pois vain etuovista. Liftausreissut olivat värikkäitä, mutta emme ymmärtäneet pelätä.

Meillä oli omat tapamme ja keinomme pitää tilanne hallinnassa.

Jos halusimme olla rauhassa, kävelimme myötäpäivään. Jos taas toivoimme hymyä kivalta ja söpöltä ”flirpulta”, suunta oli päinvastainen. Silloin ajoradan oikeaa reunaa ajaneisiin sai helposti katsekontaktin.

Kehitimme mielestämme nerokkaan kikan, jolla epäilyttävät kyydittäjät saatiin luopumaan turhasta toivosta kesken ajelun. Vedimme pipon syvälle korvien päälle. Yritimme näyttää ja kuulostaa mahdollisimman rumilta ja junteilta.

Oliko kävelijän rooli alistumista katseille tai kyseenalaisen huomion kohteena olemista? Pikemminkin päinvastoin, ajattelen nyt. Katselimmehan itsekin, omilla säännöillämme.

Kävely sai jäädä, kun saimme ystäväni kanssa ajokortit.

Nopeasti huomasimme, että autolla jonottaminen liikennevaloissa oli tylsää.

Keksimme leikkiä piilosta jättikokoisilla nmt-matkapuhelimilla. Soitimme toiseen autoon ja kuvailimme paikkaa, jonne olimme pysäköineet. Muiden tehtävänä oli löytää perille vinkkien perusteella.

Usein paikka oli jollain lailla jännittävä, kuten Turun päärautatieaseman edustalla olevan puiston vinoparkkialue. Puistoa kutsuttiin Banaanipuistoksi, ja se tunnettiin homoseksuaalien kohtaamispaikkana.

”Niin mun äitikin on kertonut, että silloin tehtiin. Sellaista ei enää ole. Meillä on puhelimissa Zenly-sovellukset, joista näkee heti tyyppien sijainnit”, Nuppu kertoo.

Nissan Almera kaartaa turkulaisen kerrostalolähiön parkkipaikalle.

Siellä on Nupun silmäterä, Dora (lausutaan kahdella oolla). Se on Nupun pollelleen antama lempinimi.

”Näitä polleja on paljon helpompi tuunata kuin autoja. Kun tällaisen ostaa uutena kaupasta, myyjä kysyy, millaiset vanteet ja millaisia tarroja siihen haluaa.” 

Dorassa on vaaleanpunaiset teipit ja pieniä Hello Kitty -hahmoja. Penkkiä lämmittää nykyajan teddykarva eli pitkäkarvainen keinoturkis.

Muistelen omaa vakioratsuani. Se oli isäni kirkkaanpunainen Ford Sierra, jonka olin koristellut pienillä, vaaleanpunaisilla karvanopilla.

Ohi ajaa toinenkin polle, sen tuulilasin yläpuolelle on kiinnitetty rivi ledivaloja. ledivalonauhaa. Ne loistavat kaukaa. Ja pian paikalle kaartaa Väinö, joka on saanut kulkupelinsä käyntiin.

”Kyllä se lähti, kun riittävästi käynnisteli.”

Potkimme Väinön pollen renkaita. Hän on laittanut niihin levikepalat.

Ajamme lopuksi kahden kulkupelin letkassa takaisin Kuppelle. Otto vie meidät läheisen Veritas-stadionin parkkipaikalle. Siellä täällä näkyy koppimönkijöitä ja muutama satunnainen auto.

Tänne tullaan omilla ajopeleillä tai toisten kyydissä, Nuppu kertoo. Enää kenellekään ei tulisi mieleenkään hyppiä vieraisiin autoihin.

Nyt autoja näkyy joitain kymmeniä. Mutta kesällä on toisin, silloin niitä on satoja.

Pasin Escortissa roikkunut vihreä hajukuusi oli hänen mielestään – ja sitten meidänkin mielestämme – paras kaikista.

Aloimme ystäväni kanssa arvioida ”flirpuja” myös heidän autojensa hajukuusten mukaan. Tummanvihreän vastakohta oli violetti, joka eritti imelää syreeninkaltaista tuoksua.

Jos sellainen roikkui peruutuspeilistä, taisimme tuomita omistajan heti teini-ikäisen mustavalkoisella päättäväisyydellä.

Pääsimme monina iltoina Pasin kyytiin. Hän teki minuun niin suuren vaikutuksen, että nimesin lemmikkirottani hänen mukaansa. Rotan nimi oli Pasin Escort.

Myöhemmin Pasista tuli joksikin aikaa poikaystäväni.