Jos poltat kerran bileissä pilveä, pian sekoat ja hyppäät kerrostalon katolta.

Suunnilleen sellainen käsitys Mikko Salasuon, 51, lapsuudessa 1970- ja 80-luvuilla annettiin huumeista. 

Koulun huumevalistuksessa opetettiin, että jo yksi kannabiskokeilu voi johtaa kovempien aineiden piikittämiseen. Huumeet yhdistettiin valistuksessa lähes poikkeuksetta mielisairauteen, väkivaltaisuuteen ja itsemurhiin.

Salasuo varttui Itä-Helsingin Kontulassa. Siellä hän näki läheltä, ettei todellisuus vastannut julkisuudessa tai huumevalistuksessa luotuja kauhukuvia. 

Kavereiden isoveljet saattoivat viikonloppuisin polttaa pilveä, impata liimaa tai ottaa pillereitä ja silti tulla maanantaina normaalisti töihin tai kouluun.

Toisaalta Salasuon tuttavapiirissä oli myös surullisempia kohtaloita. Joidenkin koulu jäi kokonaan, kun alkoholi, huumeet ja rikollisuus astuivat kuvioihin. Monen kotona ei ollut kaikki kunnossa, eikä apua juuri ollut tarjolla.

Salasuo on Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian dosentti, joka on tutkinut suomalaista huumekulttuuria yli 25 vuoden ajan – ja muun muassa kehittänyt viihdekäyttö-termin.

Aiheen pariin hän päätyi jo maisteriopintojensa aikana 1990-luvun puolivälissä. Eräs sosiaalihistorian kurssi käsitteli suomalaisen yhteiskunnan salattuja, hävettyjä ja vaiettuja aiheita, joista yksi olivat huumeet.

Salasuo halusi tuoda huumekeskusteluun uusia sävyjä, jotka olisivat lähempänä kokeilijoiden ja käytön maailmaa.

Hän alkoi haastatella huumeiden viihdekäyttäjiä ja kuvasi väitöskirjassaan esimerkiksi sitä, kuinka ekstaasi vakiintui osaksi suomalaista teknobilekulttuuria. 

Salasuo oli törmännyt ilmiöön, kun hän täysi-ikäistyi ja alkoi käydä aktiivisesti Helsingin yössä. Salasuo muistaa, kuinka hän alkoi itse olla jatkojen jatkoilla jo liian väsähtänyt ja juopunut jatkaakseen, kun muiden vauhti alkoi vasta kiihtyä.

”Bileet saattoivat joillain alkaa perjantai-iltana ja loppua sunnuntai-iltapäivänä”, hän sanoo.

Kun Salasuo alkoi tutkia huumeita, Suomessa oli vallalla ajatus, että toimivinta huumepolitiikkaa on estää ihmisiä kokeilemasta ja käyttämästä huumeita. 

Salasuo taas tiesi tutkimuksista, että huumeita käytetään joka tapauksessa, joten vaikuttavinta on keskittyä haittojen ennaltaehkäisyyn ja minimointiin.

Se saattaa tuntua nyt erikoiselta, mutta aikoinaan tällainen lähestymistapa huumeidenkäyttöön oli tabu.

”Menin tietyllä tavalla tökkimään ampiaispesää kepillä. En nuorena tutkijana vielä ymmärtänyt, kuinka suuri tabu ja sokea piste huumeet olivat politiikassa.”

Hyvä vihollinen.

Tällä sanaparilla voi kuvata huumausaine­politiikkaa, jota Suomessa on Salasuon mukaan pitkään tehty – ja tehdään jossain määrin edelleen. Käsitteen kehittivät 1980-luvulla suomalainen sosiologi Kettil Bruun ja norjalainen Nils Christie.

Huumeet ovat yhteiskunnassa hyvä vihollinen, jota kaikki vastustavat ja jonka piikkiin voidaan laittaa kaikenlaisia ongelmia väkivallasta ja köyhyydestä asunnottomuuteen. Huumeet ovat äärimmäinen paha, ja niiden käyttäjät hirviöitä.

”Jos olet suunnilleen kuullut jonkun kokeilleen huumeita, olet jo paha ihminen. Tällainen yksisilmäinen ajattelutapa on ollut voimissaan vielä minun ja monen muun aikuisen nuoruudessa”, Salasuo kuvaa.

”Edelleen, jos ajattelen huumeita, pintaan saattaa nousta voimakkaita kielteisiä mielikuvia. Niin ehdollistunut minäkin olen.”

Ajattelutapaa edisti se, että vielä 1990-luvun alussa huumeidenkäyttö oli melko marginaalista ja näkymätöntä. Kannabista oli kokeillut vain noin kuusi prosenttia suomalaisista, kun nykyään osuus on noin kolmannes.

Huumeista puhui julkisuudessa lähes yksinomaan poliisi, ja käyttäjiin suhtauduttiin äärimmäisen kielteisesti, pelon ja kauhun sekaisin tuntein.

Vuosituhannen vaihteessa tapahtui paljon.

Huumekokeilujen ja erilaisten huumausaineiden määrä lisääntyi selvästi. Poliisin oli pakko muuttaa suhtautumistaan, sillä pelkkä vahvan viholliskuvan ylläpitäminen ei enää toiminut ennalta­ehkäisynä.

Myös ongelmakäytön määrä alkoi kasvaa ja huumekuolemat lisääntyä. Suurimmaksi kansalliseksi ongelmaksi nousi bentsodiatsepiinien ja korvaushoito­lääkkeiden sekakäyttö.

Se on Salasuon mukaan edelleen tuhoisin yhdistelmä ja suomalaisen huumekuoleman perusprofiili. Suomessa on muihin EU-maihin verrattuna suhteellisen paljon nuorten huumekuolemia, mikä johtuu Salasuon mukaan muun muassa siitä, ettei apua aina uskalleta hakea tai saada ajoissa.

”Kulttuurissamme päihteet ovat tapa ratkaista ongelmia, ja avun hakemista pidetään heikkoutena. Se on vaarallinen yhdistelmä.”

Salasuo korostaa, että huumeiden ongelmakäyttö ei usein ole erilaisten mielenterveys- ja perheongelmien syy, vaan niiden seuraus. Siksi ongelmaa ei voi ratkaista pelkällä kontrollilla vaan ensisijaisesti sosiaali- ja terveydenhuollon avulla.

Koska ongelmakäyttö johtuu etenkin kasautuneesta huono-osaisuudesta, ei kaikkien huumeiden absoluuttinen kitkeminen Salasuon mukaan auta – tällöin pahoinvointi purkautuu jotain muuta kautta, esimerkiksi alkoholismiin.

”Huumeet tulevat yleensä kuvaan vasta, kun muita ongelmia on jo taustalla. Jos väitämme huumeiden olevan ongelmien syy, menemme pahasti metsään. Huono-osaisuutta ei hoideta vankilalla”, Salasuo toteaa.

Tällä vuosituhannella suomalaisten suhtautuminen huumeisiin on ollut jatkuvasti liberaalimpaa.

2010-luvulta alkaen huumekysymyksiin on Salasuon mukaan osattu suhtautua yhä enemmän tutkitun tiedon kautta ja ilman suurempia tunnekuohuja.

Symbolinen käännekohta tapahtui hänen mukaansa vuonna 2011, jolloin YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan komiteoineen julkaisi raportin, jossa huumeiden vastaisen sodan julistettiin epäonnistuneen. 

Raportissa kannustettiin suhtautumaan huumeongelmaan sote-kysymyksenä ja kokeilemaan ainakin marihuanan laillistamista.

”Se oli hetki, jota olin tutkijana pitkään odottanut. Meillä ei voi olla yhteiskunnassa näin suuria kissoja, joita ei ole nostettu pöydälle”, Salasuo sanoo.

Vahvan auktoriteetin kannanotto sai yhä useamman havahtumaan siihen, ettei huumeiden yksiselitteinen vastustaminen ja demonisoiminen välttämättä ole järkevää. Sen sijaan huumekysymystä tulisi hoitaa kuten mitä tahansa sosiaali- ja terveyspoliittista kysymystä.

Salasuo ihmettelee, miksei tällainen asenne ole toistaiseksi levinnyt politiikkaan. Poliittinen kenttä ja eduskunta laahaavat hänen mukaansa perässä eivätkä heijasta kansalaisten yleisiä ajatuksia.

Hän nostaa esimerkiksi huumeiden käyttöhuoneet, joita moni poliitikko vastustaa kiihkeästi, vaikka suomalaisista kaksi kolmasosaa hyväksyisi ne.

Salasuon mukaan taustalla on edelleen kytevä moraalinen ja sitä kautta poliittis-ideologinen suhtautuminen huumekysymyksiin. Hänen mukaansa on vaikeaa keksiä toista sosiaalista ongelmaa, jossa moraalinen paheksunta olisi yhtä voimakasta.

Huumeidenkäyttäjien auttaminen tulkitaan monesti yhä niin, että auttaja hyväksyisi huumeidenkäytön.

”Tällainen vanha suhtautuminen on jarru, joka estää meitä hoitamasta ongelmakäytön haasteita. Maksamme nyt ihmishengillä kovaa hintaa siitä, että moraalinen paheksunta ja tutkimusnäyttö kiistelevät keskenään.”

Vaikka Salasuo puhuu karua kieltä huumeongelmasta, hän muistuttaa, että suurin osa huumeidenkäytöstä on kokeilua ja tämän jälkeen satunnaiskäyttöä. Vain pieni osa on varsinaista ongelmakäyttöä.

Salasuo tyrmää porttiteorian, jonka mukaan kannabiksen kokeilu johtaisi automaattisesti vahvempien huumeiden käyttöön. Enää huumeet eivät myöskään liity olennaisesti tiettyihin alakulttuureihin, vaan niitä käyttävät ja kokeilevat kaikenlaiset ihmiset.

”Huumeista on tullut koko kansan ilmiö”, Salasuo summaa.

Tänä päivänä kaupungeissa asuvista nuorista aikuisista puolet on kokeillut jotain huumausainetta. Varsinkin kannabis on Salasuon mukaan vakiintunut osaksi yhteiskuntaa, mutta myös niin sanotut bilehuumeet ovat yleisiä.

Jo 1980-luvulla Keski-Euroopasta liikkeelle lähtenyt klubikulttuuri rantautui Suomeen noin vuosituhanteen vaihteessa, kenties viimeisenä koko läntisessä Euroopasta. 

Käytännössä tämä tarkoitti kannabiskokeilujen sekä ekstaasin, amfetamiinin ja kokaiinin käytön yleistymistä yöelämässä.

Se oli Suomessa uutta. Ilmiölle ei ollut olemassa edes suomenkielisiä sanoja tai käsitteitä, ennen kuin Salasuon ja tutkija Kati Rantalan artikkeli vuonna 2002 antoi sille nimen: viihdekäyttö.

Sittemmin huumeet ovat vakiintuneet yöelämään ja niiden käyttö on lisääntynyt tasaisesti. Hiljattain esimerkiksi uutisoitiin, että jätevesitutkimusten perusteella kokaiinin käyttö on kasvanut merkittävästi pääkaupunkiseudulla.

Salasuo ei olisi tästä kovin huolissaan, sillä kokaiini on edelleen hyvin kallista, eksklusiivista ja ongelmakäytössä harvinaista.

Hän muistuttaa, että vaikka huumeiden kokeilulla tai satunnaiskäytöllä voi olla terveysriskejä, hänen mielestään ei ensisijaisesti tulisi kantaa huolta esimerkiksi niistä yli miljoonasta suomalaisesta, jotka ovat kokeilleet kannabista.

”Fokuksen pitäisi olla niissä noin 30 000–50 000 ihmisessä, jotka käyttävät huumeita ongelmallisesti.”

Moni muistaa nuoruuden huumevalistuksesta varoittavan esimerkin lsd:n käyttäjästä, joka luuli olevansa appelsiini ja alkoi kuoria itseään. Myös esimerkki kerrostalon katolta hyppäävästä pilvenpolttelijasta lienee monelle tuttu.

Salasuon mukaan tällaisten epärealististen mielikuvien levittäminen ei auta nuoria tekemään valistuneita päätöksiä. Sen sijaan tulisi vahvistaa nuorten tietomäärää ja itsenäistä ajattelua.

”Silloin he kykenevät usein tekemään oikeita valintoja huumeiden suhteen. Ja näin monessa järjestössä ja koulussa jo tehdäänkin”, hän tiivistää.

Ylipäätään hän kehottaa ihmisiä uskomaan tietoon, joita asiantuntijatahot, kuten A-klinikka ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) välittävät. Saman vinkin hän antaa poliitikoille.

”Lisäksi kannattaa aina huumeista puhuttaessa pysähtyä ajattelemaan, paljonko omat ajatukset heijastelevat menneiden aikojen moraalista pahennusta.”