Tunnelma on harras. Hämärän huoneen täyttää urkumusiikki. Kynttilät palavat alttarilla, jota koristavat enkelipatsaat ja kreikkalaistyyliset pylväät.

Kirkonpenkeillä lepää virsikirjoja veisaajia odottamassa.

Rytmikkäät sävelet eivät kuitenkaan kuulosta hengelliseltä musiikilta. Mikäs kappale tämä oikein on?

”Coldplayn Viva La Vida”, kuuluu urkujen takaa.

Brittiläisen rockyhtyeen musiikkia ei usein kuulla herranhuoneissa, mutta musiikki ei ole paikan ainoa erikoisuus. Supavit Nummelin, 25, on rakentanut kappelin omin käsin Lapinjärven Kimonkylässä sijaitsevan kotinsa olohuoneeseen.

Hän on tehnyt myös barokkityyliset urut.

Syy erikoiseen kappeliin on kirkonkelloissa, joita Nummelin on rakastanut teini-ikäisestä lähtien. Hänen kokoelmassaan on jo noin 1 500 valettua kelloa suurista kirkonkelloista aina pieniin vellikelloihin.

Kelloista syntyi idea omasta kappelista.

”Ajattelin, että mihinkäs ne kirkonkellot oikein kuuluvat? No, tietysti kappeliin tai kirkkoon. Siksi piti rakentaa sellainen”, Nummelin kertoo.

Ajatus kappelista putkahti hänen päähänsä tarkalleen 4. lokakuuta 2022 kello yksi yöllä. Ajankohta selviää kännykän muistissa olevista valokuvista.

”Tuli mieleeni, että olohuoneesta ja teehuoneesta saisi yhdistämällä kappelin. Otin moottorisahan ja sahasin välissä olevan seinän pois samana yönä.”

Nummelin esittelee kappeliaan. Tila on 32 neliömetrin kokoinen, ja sanankuulijoita rukoushuoneeseen mahtuu penkkien perusteella kutakuinkin sama määrä.

”On tänne ahdettu kerran urkukonsertissa 47 ihmistäkin. Kappelissa on pidetty myös rukouspalveluksia”, Nummelin kertoo.

Kappeliin on tungettu peräti kolmet urut, ja kellarissa on säilössä vielä neljät. Seurakunnat ovat lahjoittaneet Nummelinille käytöstä poistettuja urkuja.

Rukoushuoneensa alttarin Nummelin on kasannut Ikean rullakosta, ja alttarin fasadin hän on tehnyt vanhasta kirjahyllystä. 

Fasadi on kuulemma ”vain lavaste”. Lavastetekniikkaan Nummelin tutustui ollessaan töissä Suomen kansallisoopperan lavastamossa.

Eikä kappeli ole ainoa Nummelinin merkillinen taidonnäyte. Kun moni kaupunkilaismies haaveilee omasta miesluolasta, Nummelinilla on miesmaatila.

Hän on rakentanut pihalleen kellotapulin ja viereiselle pellolle junaradan. Viereisen navetan ylisillä on kellomuseo, jossa voi kesällä järjestää juhlia, syödä tilausravintolassa ja soittaa satoja kelloja.

Aitan matkamuistomyymälästä voi ostaa tuliaisia.

Nummelin huomaa toimittajan kysyvän ilmeen, josta voi lukea sanan ”miksi” ja selittää: ”Syynä ovat Lego-palikat. Niistä tämä lähti.”

Jos tarkkoja ollaan, kaikki alkoi syksyllä 1998 Thaimaasta, kun joku jätti vastasyntyneen poikalapsen paikallisen orpokodin portaille.

Vuotta myöhemmin kaukaa pohjoisesta saapui Nummelinin pariskunta, jonka adoptiohakemukseen oli vastattu myönteisesti. Nummelinit veivät Supavitiksi nimetyn pojan kotiinsa Vantaan Rekolaan.

Poika vietti normaalia suomalaista lapsuutta, johon kuuluivat myös Legot. Tanskalaisista muovipalikoista ja vantaalaispojasta tuli erottamattomat. Ne olivat hänelle kaikki kaikessa.

Koulussa Supavit Nummelinilla ei ollut helppoa. Ulkonäöltään poikkeavaa poikaa kiusattiin, eivätkä hänen erikoiset harrastuksensa auttaneet asiaa.

”En ollut kiinnostunut samoista jutuista kuin muut pojat. Rakensin Legoilla vielä yläkouluikäisenäkin, ja siitähän tuli sanomista”, hän muistelee.

Nummelinin kiinnostus kirkonkelloihin alkoi 15-vuotiaana – Lego-leikeistä, kuinkas muuten. Hän oli saanut Silja Linen -risteilyltä pienen laivakellon, jolle hän rakensi Legoista tapulin, kiinnitti kellon siihen ja automatisoi soiton sähköosilla.

Kirkosta tuli Nummelinille tärkeä myös muista syistä. Kerran yläkoulun välitunnilla hän käveli ulos koulun alueelta ja meni hetken mielijohteesta Rekolan kirkkoon.

Hetki oli käänteentekevä, sillä seurakunnassa Nummelin sai osakseen hyväksyntää, jota ei ikäisiltään saanut.

”Kirkossa oli ystävällisiä ihmisiä, ja tutustuin siellä erilaisiin soittimiin. Minua on aina kiinnostanut, miten ääni syntyy ja käyttäytyy”, Nummelin kertoo.

”Urkuja soittamaan minua opetti Rekolan kanttori ja kiertelin myös muissa kirkoissa kanttorien opissa.”

Kun Nummelinin peruskoulu päättyi, oli selvää, että hän haluaa tehdä asioita omin käsin. Ensin Nummelinista tuli puuseppä, sitten homma ”lähti vähän lapasesta”.

”Tein neljässä vuodessa kolme muuta ammattitutkintoa. Olen myös metallimies, hitsaaja ja koneistaja.”

Monipuolisesta koulutuksesta oli hyötyä, sillä Nummelinista tuli kirkontorniteknikko. Hän vastaa kirkonkelloista ja niiden koneistoista, kirkontornien kunnosta sekä uusien kellojen valamisesta.

”Työssä yhdistyvät erilaiset ammattitutkinnot, kellot, musiikki ja kiinnostus historiaan”, Nummelin sanoo.

Oman yrityksen Nummelin perusti 20-vuotiaana, ja hänen ensimmäinen tehtävänsä yrittäjänä oli Vantaan Tikkurilan kirkon kellopelin suunnittelu. Tikkurilan 31 kellon sarjalla voi soittaa mitä musiikkia tahansa.

Nyt Nummelin kiertää ympäri Suomea huoltamassa kelloja ja niiden koneistoja. Monessa suomalaisessa kirkossa ja kappelissa soi myös hänen hankkimansa upouusi kirkonkello.

Harvemmin 25-vuotias käyttää työstään sanaa ”ura”, mutta niin Nummelin tekee eikä kuulosta edes hassulta:

”Olen urani aikana valmistuttanut 80 kirkonkelloa ja 500 pienempää kelloa.”

Itäisen Uudenmaan Kimonkylään Nummelin muutti Rekolasta keväällä 2021, sillä hänellä oli suunnitelmia, joita varten tarvittiin tilaa. Kyläläisillä onkin ollut ihmettelemistä energiaa pursuavan nuoren miehen tempauksista.

Naapurustossa asuva Susanna Hellgren kertoo, että aina kun hän vierailee Nummelinin luona, jotain uutta on tekeillä. Hän kutsuukin naapuriaan Pelle Pelottamaksi.

”Se on vain jotenkin uskomatonta. Jos Supa saa idean, se myös tekee sen heti. Hän tekee kaiken itse, ja se tulee suoraan sydämestä.”

Hellgrenin mukaan kyläläisten suhtautuminen Nummeliniin on ollut pelkästään positiivista. Moni on tullut talkoohengessä auttamaan tämän projekteissa.

”Sanotaan, että maaseutu kuolee, mutta Supan kaltaiset tyypit ovat sellaisia piristysruiskeita, jotka pitävät sitä elossa.”

Eikä kyläläisten suhtautumista ole muuttanut edes se, ettei Nummelin ole naapurina niitä hiljaisimpia. Kun hän soittaa kirkonkellojaan, soitto kuuluu jopa kuuden kilometrin päähän.

Kelloja on päästävä kuulemaan.

Puemme ulkovaatteet päälle, ja Nummelin jakaa kaikille kuulosuojaimet. Kun näkee pihalla seisovan tapulin, ymmärtää nopeasti, että suojaimille on kohta käyttöä.

Puukehikossa roikkuu kymmenkunta kelloa kahdessa kerroksessa: ylhäällä pienemmät ja alhaalla täysikokoiset kirkonkellot.

Tapuli on vielä keskeneräinen. Siitä puuttuvat katto, seinät ja avattavat luukut. 

Nummelin kipuaa ylös ja heilauttaa pienemmät kellot liikkeeseen käsin. Isompiin hän polkee vauhtia jaloillaan.

Ääni on huumaavan kova, mutta Nummelin osaa asiansa. Soitto ei ole kakofoniaa, vaan eheä ja rytmikäs kokonaisuus, jossa jokaisen kellon ääni erottuu.

”Kellonsoittajat olivat ennen vanhaan oma ammattikuntansa”, Nummelin toteaa.

”Kirkonkellohan on maailman suurin, äänekkäin, kallein ja painavin lyömäsoitin. Suurimmat painavat 200 tonnia.”

Lapinjärveläisen soittotaito tunnetaan myös seurakunnissa, joissa hän on huoltanut kelloja. Nummelin on saanut kutsuja soittaa merkittävissäkin tilaisuuksissa. 

Kun presidentti Martti Ahtisaari siunattiin haudan lepoon, Nummelin soitti Uspenskin katedraalin saattokellot.

Nummelinin maatilan toinen kokonainen kellosarja on navetan ylisillä. Kellopeli on kopio Laatokan saaressa sijainneen Valamon luostarin kelloista.

Toki nämä ovat pienemmät: alkuperäiset painoivat 27 tonnia, Nummelinin sarja 6 500 kiloa.

Navetan ylisillä sijaitsee myös Nummelinin kellomuseo satoine kelloineen. Kellot roikkuvat seinustoille pystytetyistä telineistä. Keskellä huonetta on pitkä pöytä ruokailijoita varten.

Kelloja Nummelin tuo ulkomaanmatkoiltaan. Hän on tammikuussa taas lähdössä matkalle, tällä kertaa opiskelemaan kellojen soittoa ja koneistamista Torinon lähelle Italiaan.

Eivätkö metalliset tuliaiset herätä tullissa mitään huomiota?

”Viimeksi toin 55-kiloisen kellon Virosta. Tullissa sanoin, että se on kukkaruukku. Ei tullimiehiä kiinnosta.”

Nummelin kertoo olevansa luterilainen kristitty. Siitä huolimatta hänen maatilansa on täynnä myös katolilaista ja ortodoksista symboliikkaa.

Seinillä on ikoneja, ja matkamuistomyymälässä myydään katolisista maista tuotuja ristejä.

”Vaikka olen luterilainen, suhtaudun rakkaudella kaikkiin kirkkokuntiin”, Nummelin selittää.

Yksi hänen suurimmista rakkauksistaan ovat eurooppalaiset katoliset katedraalit, joihin Nummelinin vanhemmat veivät poikansa tämän ollessa lapsi.

”Matkustimme paljon, ja vanhempani tykkäsivät käydä katsomassa kirkkoja, vaikka eivät olekaan erityisen uskonnollisia.”

Nummelin onkin parhaillaan rakentamassa omaa keskiaikaista katedraalia keittiönsä pöydälle – Legoista, totta kai.

Pellon reunassa seisoo kyltti, jossa lukee ”Rautatieasema”. Vanhan maitolaiturin vieressä odottaa matkustajia pieni veturi ja muutama vaunu.

Nummelin käynnistää veturin moottorin. Koska raiteille on satanut lunta, ei veturi nyt jaksa vetää vaunuja. Niinpä vaunuletka jää asemalle, kun veturi kolistelee loivaan alamäkeen.

Kapearaiteisen junaradan Nummelin rakensi viime kesänä pellolle. Sitä on nyt puolisen kilometriä, mutta suunnitelmissa on kaksinkertaistaa matka. 

Vetureita tallissa on neljä. Tässä vaiheessa ei enää tule yllätyksenä, että Nummelin on rakentanut ne itse.

”Tässä nyt ajettavassa veturissa on pohjana Valmetin Move 1 -veturi. Korin ja koneistuksen olen tehnyt itse. Vaihdelaatikko on peräsin vuoden 1927 A-mallin Fordista.”

Legoilla lienee osuutensa aikuisiin junaleikkeihin, mutta mallia Nummelin on saanut myös kotoaan. Ikänsä rautateillä työskennellyt isä on rakentanut oman junaradan perheen mökkisaareen.

”Rata on 300 metriä pitkä, ja sillä pääsee mökiltä saunalle ja halkoliiteriin. On siellä veturikin, mutta yleensä liikutaan resiinalla.”

Nummelinin maatilasta on lyhyessä ajassa tullut pienimuotoinen turistinähtävyys. Viime kesänä Kimonkylässä kävi parituhatta vierasta. 

Enempää ei kuulemma ole edes mahdollista ottaa, koska matkailu on Nummelinille vain harrastustoimintaa.

Ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi niin moni haluaa tutustua Supavit Nummelinin ihmemaahan. Tarjolla on tavallisuudesta poikkeavia kokemuksia, joita tarjoaa tavallisuudesta poikkeava isäntä.

Vieraat pääsevät tutustumaan kappeliin, kuulevat urkumusiikkia, syövät paikallisen ravintolan tekemää ruokaa kellomuseossa, ajavat junan kyydissä ja pääsevät soittamaan kelloja.

Mitä Nummelin sitten itse ajattelee omista touhuistaan?

”Jos on ihmisenä erilainen, niin sitä kannattaa olla täysillä. Ei omaa erikoisuuttaan pidä peitellä.”

Onko sinulla persoonallinen koti? Onko kotiasi kenties remontoitu luovalla tavalla? Vastaa alla olevaan kyselyyn tai lähetä sähköpostia osoitteeseen hs.koti@hs.fi. Emme julkaise mitään ilman lupaa.