Tasavallan presidentti Sauli Niinistö meni keskiviikkoiltana 23. helmikuuta 2022 nukkumaan levottomana, sillä hän tiesi, että Venäjä hyökkää Ukrainaan seuraavana päivänä. Varma ennakkotieto oli peräisin läntisiltä tiedustelupalveluilta.

Pari viikkoa aikaisemmin hän oli puhunut presidentti Vladimir Putinin kanssa puhelimessa ja vedonnut rauhan puolesta. Niinistö ei ollut saanut enää mitään vastakaikua tutulta mieheltä, jonka hän oli tavannut kymmenen vuoden aikana kuusitoista kertaa ja jonka kanssa hän oli puhunut puhelimessa yli kolmekymmentä kertaa, useammin kuin kukaan toinen läntinen valtionpäämies. Siksi Niinistölle oli annettu lempinimi, Putin-kuiskaaja.

Ensimmäisessä tapaamisessa kesällä 2012 Putin oli kysäissyt muina miehinä, miksi te suomalaiset Natoon haluatte, ette te kuitenkaan saa Karjalaa takasin. Tapaaminen oli  järjestetty Sosnovossa Karjalankannaksella.

Niinistö oli sitkeästi jatkanut yhteydenpitoa Putiniin, vaikka Euroopan unioni oli keväällä 2014 heti Krimin miehityksen jälkeen päättänyt, ettei Venäjän johtajia tavattaisi. Niinistö matkusti jo samana syksynä tapaamaan Putinia ennen muita valtiojohtajia.

Ennakkotieto piti kutinsa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi torstaina 24. helmikuuta kello 5.35.

Aamuvarhaisella kello 6.16 Niinistö kirjoitti Twitter-viestin: ”Tuomitsen jyrkästi Venäjän Ukrainassa aloittamat sotilaalliset toimet. Venäjän toimet kohdistuvat Ukrainaan, mutta samalla ne hyökkäävät koko Euroopan turvallisuusjärjestystä vastaan. Tunnemme syvää myötätuntoa Ukrainaa kohtaan ja haemme tapoja lisätä tukeamme Ukrainalle.”

Puoli tuntia myöhemmin pääministeri Sanna Marin (sd) lähetti lähes samansisältöisen viestin.

Aamupäivällä Niinistö, Marin sekä ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) ja puolustusministeri Antti Kaikkonen pitivät Linnassa tiedotustilaisuuden. Niinistön alkusanat jäivät elämään: ”Nyt on naamiot riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.” Niitä ei ollut kirjoitettu etukäteen. Niinistö keksi ne keskusteltuaan avustajien kanssa ennen tilaisuutta.

Venäjän hyökkäys käynnisti heti keskustelun siitä, pitäisikö Suomen pyrkiä puolustusliitto Naton jäseneksi. Suomi oli varannut option liittymisestä jo keväällä 1995, ja siitä asti jäsenyyttä oli pohdittu, peräti 27 vuoden ajan.

Niinistö ei ollut suotta kaunistellut, miksi Suomi oli niin pitkään pysytellyt puolustusliiton ulkopuolella. Esimerkiksi saksalaisen Frankfurter Allgemeine Zeitungin haastattelussa hän oli vuonna 2018 sanonut suoraan: ”Venäläiset ovat tehneet hyvin selväksi, että kun he nyt katsovat rajan yli, he näkevät suomalaisia. Jos olisimme Natossa, he näkisivät vihollisia.”

Ennen Venäjän hyökkäystä olivat presidentti, hallitus, kuusi kahdeksasta eduskuntapuolueesta ja valtaosa suomalaisista olleet ehdottomasti Nato-jäsenyyttä vastaan. Niinistön kymmenen vuoden mittaisella kaudella ei ollut yritetty linjanmuutosta, ei edes vuonna 2014, jolloin Venäjä oli miehittänyt Krimin.

Keväällä 2022 tapahtui kahdessa kuukaudessa enemmän kuin edellisten 27 vuoden aikana. Toukokuun 18. päivänä Suomen ja Ruotsin Nato-suurlähettiläät Klaus Korhonen ja Axel Wernhoff jättivät Brysselissä Naton päämajassa jäsenhakemukset pääsihteeri Jens Stoltenbergille. Jäsenyysneuvottelut kestivät vajaan vuoden, ja huhtikuun 4. päivänä 2023 Suomesta tuli Naton 31. jäsen.

Naton liittyminen oli Sauli Niinistön presidenttikauden tärkein päätös. Siitä hänen kautensa muistetaan vielä vuosikymmenien päästä – samalla tavalla kuin presidentti Mauno Koivisto muistetaan liittymisestä Euroopan unioniin.

Perustuslain mukaan tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa. Kun ulkopolitiikan linjaa muutetaan, presidentin valta ja vastuu paisuu valtavan suureksi. Heillä on yksinoikeus tehdä aloite linjan muuttamisesta tai olla tekemättä sitä. Ilman Niinistön aloitetta Suomi ei olisi hakenut Natoon vuonna 2022, eikä ilman Koiviston aloitetta Euroopan unioniin vuonna 1992.

Nämä ratkaisut nostavat sekä Koiviston että Niinistön Suomen historiassa suurten presidenttien sarjaan. Kumpikin joutui tekemään isot päätökset kautensa lopulla, kun Venäjän politiikka muuttui ja Suomen piti etsiä parempaa turvaa lännestä.

Kun presidentin aloitevalta on näin suuri, on paikallaan arvioida, miten presidentti Sauli Niinistö käytti valtaansa keväällä 2022.

Kysyin sitä kahdelta asiantuntijalta, jotka työskentelivät tuohon aikaan presidentin lähellä ja olivat jatkuvassa yhteydessä häneen. Kumpikin heistä tuntee Niinistön pitkältä aikaa ja tietää hänen tapansa.

Minua kiinnosti tietää, oliko presidentti alusta alkaen ollut varma kannastaan? Tunsiko hän päättämisen tuskaa? Mitä hän antoi ymmärtää lähipiirille? Julkisesti hän kertoi Nato-kantansa vasta 12. toukokuuta.

Ensimmäinen asiantuntija on varma, että Niinistö päätti jäsenyyden hakemisesta joko heti Venäjän hyökkäyksen alettua tai viimeistään viikkoa myöhemmin 4. maaliskuuta, jolloin Niinistö tapasi presidentti Joe Bidenin Valkoisessa talossa.

Tapaamisessa Niinistö kysyi, oliko Naton ovi auki Suomelle? ”Minulta kesti noin kolme sekunttia sanoa kyllä”, Biden muisteli myöhemmin.

Bidenin aloitteesta tapaamisessa soitettiin myös Ruotsin pääministerille Magdalena Anderssonille (sd). Biden kutsui hänet Washingtoniin.

Ensimmäisen asiantuntijan havainnon mukaan asia oli sillä selvä. Bidenin tapaamisen jälkeen Niinistö ryhtyi määrätietoisesti ajamaan jäsenyyspäätöstä eteenpäin sekä Suomessa että Ruotsissa.

Mäntyniemen kalenteriin oli merkitty, että presidenttipari Sauli Niinistö ja Jenni Haukio menisi Ruotsin kuninkaan Kaarle XVI Kustaan ja kuningatar Silvian luo valtiovierailulle 17. ja 18. toukokuuta. Vierailusta tuli hyvä deadline. Silloin Nato-hakemus piti tehdä.

Kun sekä tavoite että päätöksentekoprosessin takaraja oli asetettu, presidentti antoi hallitukselle, puolueille ja eduskunnalle vapaat kädet viedä jäsenyyshanketta eteenpäin, kunhan tavoite pysyi kirkkaana mielessä ja aikataulu piti.

Ensimmäinen nimettömänä pysyttelevä asiantuntija korostaa, että Niinistö ymmärsi hyvin, että puolueet tarvitsivat aikaa. Marinin hallituksen puolueista vain Rkp oli ollut jäsenyyden kannalla. Sdp, keskusta, vihreät ja vasemmistoliitto joutuivat vaihtamaan kielteiset kantansa, joista oli päätetty puoluekokouksissa. Uusia puoluekokouksia ei ennätetty järjestää, joten päätökset oli tehtävä pienemmissä valtuustojen kokouksissa. Myös oppositiopuolueet perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit muuttivat kantansa.

Lopulta kaikki puolueet olivat jäsenyyden takana, eikä kukaan enää vaatinut kansanäänestyksen järjestämistä. Presidentille ja puolueille riitti, että suomalaiset olivat heti Venäjän hyökkäyksen jälkeen kääntäneet takkinsa. Mielipidemittausten mukaan Nato-jäsenyyden suosio oli vankka. Toukokuussa sitä kannatti jo 73 prosenttia suomalaisista.

Ensimmäisen asiantuntijan mukaan Niinistö tiesi koko ajan, missä mennään. Puoluejohtajat pitivät hänet ajan tasalla ja välittivät uutiset myös Ruotsin sisarpuolueista. Huhtikuun alussa oltiin jo melko varmoja, että myös Ruotsin demarit kääntyisivät jäsenyyden kannalle. Ruotsin hallitus teki muodollisen päätökseni siitä kuukauden kuluttua.

Toisen asiantuntijan antama kuva Niinistöstä on erilainen. Prosessin alussa presidentin Nato-kanta oli pitkään auki ja vaihteli sinne tänne – tai ainakin sellaisen kuvan hän neuvonpidoissa antoi.

Pienen piirin keskustelussa Niinistö oli äärimmäisen avoin ja toi esille oman epävarmuutensa. Hän laski jäsenyyteen liittyviä riskejä, teki skenaarioita ja piirsi uhkakuvia. Niinistön filosofia tuli tutuksi: mitä todennäköisemmältä jokin ratkaisu näyttää, sitä tarkemmin sitä on tutkittava.

Kun Niinistön kanta jäsenyyteen alkoi kääntyä myönteiseksi, se ei suinkaan merkinnyt, että hän olisi halunnut kuulla vain jäsenyyttä puoltavia näkökohtia. Kielteiset argumentit sai ja piti sanoa ääneen.

Presidentti oli kiinnostunut kaikesta. Hän oli kuin hyvä toimittaja tai tutkija. Jos jokin pienikin asia arvelutti, Niinistö ei kaihtanut tarttua luuriin. Hän kysyi ja tivasi.

Jos asiantuntijalla ei ollut vastauksia valmiina, niitä piti hankkia heti. Niinistö ei empinyt läksyttää. Ääni ei juuri noussut, sanat pysyivät asiallisina, mutta kysymysten sävy tai kehon kieli kertoi, että vastausta piti parantaa.

Oma lukunsa oli vielä briiffaus, siis valmistautuminen kansainvälisiin tapaamisiin. Niinistö vaati etukäteen kaiken mahdollisen tiedon, tankkasi sen päähänsä sekä valmensi ja psyykkasi itseään.

Briiffaajille tämä oli raskasta mutta palkitsevaa. Kun Niinistö istui neuvottelupöytään, epävarmuus oli tiessään. Hän otti tilan ja paalutti Suomen linjan. Presidentti osasi puhua vallan kieltä, ja sitä ymmärrettiin kaikissa pääkaupungeissa.

Viime syksynä ilmestyi useita kirjoja, joissa Niinistö itse ja hänen kanssaan keväällä 2022 työskennelleet poliitikot muistelevat Nato-ratkaisun syntyä.

Suorasanaisin ja kriittisin muistelija on Marinin hallituksen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson, joka Rkp:n puheenjohtajana kuului sisärenkaaseen, presidentin ja hallituksen yhteiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen valiokuntaan.

Henriksson tunnustaa, että häneltä kesti useita viikkoja saada selvää, mitä Niinistö tarkoitti valiokunnan kokouksissa käyttämillään puheenvuoroilla. Kannattiko presidentti jäsenyyden hakemista vai ei?

Henriksson oli itse alusta alkaen jäsenyyden kannalla ja joutui vastaamaan muiden puoltajien kysymyksiin, joissa he yrittivät udella, mitä presidentin ja hallituksen tapaamisissa oli puhuttu. Henrikssonille soittivat muun maussa silloinen oppositiojohtaja Petteri Orpo (kok) ja vihreiden euroedustaja, presidentin veljenpoika Ville Niinistö. Henriksson tyytyi rauhoittelemaan: Prosessi etenee.

Jäsenyyden kannattajien huolen presidentin päätöksentekokyvystä tiivisti kirjailija Jari Tervo HS:n kolumnissa 20. maaliskuuta: ”Suomalaiset ovat Venäjän hyökkäyksen jälkeen rientäneet auttamaan tasavallan presidenttiä päätöksenteossa. Hänen ei tarvitse enää muuttaa suomalaisten Nato-kantaa. Se on jo muuttunut. Nyt riittäisi, että presidentin oma pää kääntyisi. Saa nähdä.”

Vasta maaliskuun loppupuolella Henriksson sai sisäisen varmuuden, että presidentti oli hakemisen kannalla. Sekin oli vain johtopäätös, sillä asiasta ei rohjettu puhua suoraan. Yhteydenpito ministerien kesken tapahtui silmäpelillä.

”Mitä pääministeriin tulee, me vaihdoimme muutamia katseita. Uskoakseni hän ja minä olimme varsin pian samoilla linjoilla, mutta hän piti hyvin tarkkaan huolen siitä, ettei sitä sanota ääneen.”

Keskustan puheenjohtaja, valtiovarainministeri Annika Saarikko vahvistaa toimittaja Risto Uimosen kirjassa, ettei Natosta puhuttu suoraan presidentin ja hallituksen johdon neuvonpidoissa.

”Pöydän äärellä ei keskusteltu siitä, mitä mieltä kukin oli Natosta. Kukaan ei sanonut missään ääneen, että tässä ollaan menossa Natoon. Se oli turhaa, kun kaikki tiesivät sen.”

Samassa kirjassa puhuu myös eduskunnan puhemies Matti Vanhanen (kesk), joka osallistui kevään 2022 aikana Niinistön ja eduskuntaryhmien  puheenjohtajien tapaamisiin:  ”Hän ei kertonut missään vaiheessa puolueiden ja eduskuntaryhmien puheenjohtajillekaan, mitä pitäisi tehdä. Se piti lukea rivien välistä.”

Vanhanen teki keskustelujen ja havaintojensa perusteella tulkinnan, että valtiojohto kannatti Natoon menoa, vaikkei sanonutkaan sitä ääneen.

Puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk) puolestaan arvioi toimittaja Jari Korkin kirjassa, että kaikki hallituksessa alkoivat tehdä työtä samaan suuntaan ilman mitään erityistä päätöstä.

”Mielestäni ulko- ja turvallisuuspoliittisessa johdossa oli aika pian selvää, että Nato-jäsenyyden suuntaan ollaan menossa ilman, että joku siitä päätti. ”

Mitä Kaikkosen ”aika pian” tarkoittaa, sen voi päätellä kirjan toisesta kohdasta. Kaikkonen paljasti Ruotsin-kollegalleen Peter Hultqvistille puolustusministeriön saunassa 14. maaliskuuta Suomen hakevan Nato-jäsenyyttä.

Suomen kansalle Kaikkonen sai kertoa saman asian vasta parin kuukauden päästä, toukokuun 12. päivänä. Silloin presidentti Niinistö ja pääministeri Marin ensimmäisen kerran julkisesti ilmoittivat kannattavansa jäsenyyden hakemista. Pari tuntia heidän jälkeensä Kaikkonen ja ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) yhtyivät presidentin ja pääministerin kantaan.

Eduskunta hyväksyi Nato-hakemuksen 17. toukokuuta äänin 188 puolesta, kahdeksan vastaan, kolme poissa.

Vaan mitä sanoo presidentti itse?

”Olen luonnehtinut Nato-päätöstä demokratian riemuvoitoksi, kun kansa, puolueet ja eduskunta alkoivat liikkua. Tämä on se järjestys, jonka mukaan luettelen ansiot. Omaa osuuttani en ole korostanut tässä enkä halua korostaa”, presidentti Niinistö sanoo Uimosen kirjan haastattelussa.

Seurasin toimittajana kevään 2022 tapahtumia, mutta nyt täytyy myöntää, että en silloin täysin ymmärtänyt, miten tiukka puhekielto valtiojohdossa vallitsi. Noteerasin, kuinka presidentti ja ministerit vaikenivat julkisuuteen päin, mutta oletin, että he keskustelivat avoimesti keskenään.

Kuvaukset Niinistön käyttäytymisestä kuitenkin palauttivat mieleen syksyn 1991 ja alkutalven 1992, jolloin odotettiin puoli vuotta presidentti Mauno Koiviston kantaa siihen, pitäisikö Suomen hakea EU:n jäsenyyttä vai ei.

Silloinkin jäsenyyden kiivaimmat kannattajat hermostuivat, kun Koivisto vaikeni ja vaikeni. Mokomakin jahkailija! Presidentin luona käyneet kyselijät toivat erilaisia terveisiä. Toisten mielestä  kansakunnan fundeeraaja oli jäsenyyden kannalla, toisten mielestä ei ollut.

Kokoomus ja Rkp olivat valmiiksi jäsenyyden puoltajia, Sdp ja keskusta vaihtoivat kielteiset kantansa myönteisiksi. Jäsenyyden etuja ja haittoja selvitettiin. Aikaa kului.

Vasta helmikuun alussa Koivisto kertoi kannattavansa jäsenyyden hakemista. Niinistön tavoin Koivisto perusteli vaikenemista demokratialla. Oli tärkeää, että asiasta saattoi vapaasti keskustella ja puolueet saivat rauhassa ottaa kantaa.

Uskotaan, uskotaan.

Mutta on taktiikassa takana muutakin. Jos presidentti olisi kiirehtinyt ensimmäisenä ottamaan kantaa, vastuu päätöksestä olisi ollut yksin hänen. Molemmat päätökset ovat niin suuria, että oli valtioviisautta jakaa vastuuta hallitukselle, eduskunnalle ja puolueille. Kukaan ei päässyt karkuun vastuusta. Jos jälkipyykkiä tulee, presidentti ei istu yksin syytettyjen penkillä.

Toinen vaikenemisen syy on varovaisuus. Vanhan sanonnan mukaan kun Venäjä kääntää kylkeään, Suomenkin sänky heiluu. EU-harkinnan aikana Neuvostoliitto hajosi ja Venäjästä tuli sen seuraajavaltio. Nato-päätöksen harkinnan aikana Venäjä kävi ankaraa hyökkäyssotaa Ukrainassa ja kalisteli länteen päin, ja varsinkin Natoon. Presidentin ei kannattanut sanoa viimeistä sanaansa ennen kuin se oli välttämätöntä.

Sauli Niinistön presidenttikausi päättyy 1. maaliskuuta 2024. Kun vallanvaihtoon liittyvät seremoniat ovat ohi, presidentti on vapaa mies tekemään, mitä tahtoo.

Ennustan, että hän toimii niin kuin Koivisto, joka jo iltapäivällä meni Akateemiseen kirjakauppaan, osti nipun mappeja ja ryhtyi järjestämään papereita muistelmien kirjoittamista varten. Muistelmissa hän kertoi ratkaisujensa taustoja ja selitti itselleen parhain päin niitä asioita, joista hän oli joutunut vaikenemaan virkavuosina.

”En halua tulla muistetuksi erityisesti mistään, kunhan saan tämän homman tehtyä ja vietyä maaliin. Se on yksi homma”, presidentti Sauli Niinistö puuskahtaa Nato-ratkaisusta Risto Uimosen kirjan haastattelussa.

Niinköhän. Niinistö on homo scribens, kirjoittava ihminen. Hän on pitänyt päiväkirjaa koko ajan ja kirjoittanut käsin mustakantisiin vihkoihin muistiinpanoja tuhansia sivuja. Epäilemättä niissä on paljon julkaisematonta aineistoa myös kevään 2022 tapahtumista.

Pian alkaa Sauli Niinistön ”kolmas kausi”. Sen aikana hän kirjoittaa perusteelliset muistelmat, joissa selitetään presidenttikausien tekemiset – omalta kannalta parhain päin. 

Niinistö riisuu naamionsa ja esiin tulevat juuri sellaiset kasvot kuin hän itse haluaa.

Lähteitä: Anna-Maja Henriksson ( toimittaja Annika Hällsten): Valta ja oikeudentunto, Jari Korkki: Kohti liittokuntaa- Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento, Lauri Nurmi: Suomen salattu tie Natoon, Risto Uimonen: Sauli Niinistö – suomalaisten presidentti.