Kiova ja Butša, Ukraina

Katriina Pajari HS, teksti

Saara Mansikkamäki HS, kuvat

Katsos tätä, Marjan Zablotskyi sanoo ja nappaa Kalašnikovin käteensä vaaleanruskean nojatuolin takaa.

Normaalisti sitä kai yllättyisi, kun joku yhtäkkiä vetäisee sohvan sivusta rynnäkkökiväärin esiin, mutta nyt ei ole sillä tavalla normaalia. Kiovalaisen työhuoneen nurkassa näet seisoo myös ilmatorjuntaohjus, kranaatti ja sinko.

Zablotskyin Kalašnikov on 1970-luvulta. Puuosat ovat kuluneet, mutta ase on yhä käyttökunnossa, hän sanoo ja naputtaa pehmein sormin aseen lapaa.

Ja on toinenkin ase, odottakaas! Zablotskyi näppäilee numerokoodin työpöytänsä alla olevaan jykevään kassakaappiin ja vetää sieltä esiin käsiaseen.

”Makarov 1991. Kuusitoista luotia.”

Osaisitko käyttää?

”Totta kai.”

Jos Marjan Zablotskyi saisi päättää, jokainen ukrainalainen kaduntallaaja omistaisi aseen ja osaisi tarvittaessa myös ampua sillä.

Zablotskyi on 38-vuotias kansanedustaja, joka on istunut Ukrainan parlamentissa vuodesta 2018 asti. Hän on samaa Kansan palvelija -puoluetta kuin presidentti Volodymyr Zelenskyi.

Zablotskyi varttui Länsi-Ukrainan Lvivissä. Isä vihasi kommunismia ja kuunteli Radio Free Europea. Äiti kertoi kansanmurhista, ja poika oppi, että venäläinen on vihollinen, joka ei ikinä anna periksi. 

Siksi hän on omistanut poliittisen uransa tavallisten ihmisten oikeudelle kantaa asetta. Zablotskyi kertoo aina tienneensä, että Venäjän tunkeutuminen Ukrainaan on vain ajan kysymys.

”Mutta se olisi voitu estää”, hän sanoo. ”Pidän varmana, että koko sotaa ei olisi tullut, jos ukrainalaisilla olisi ollut enemmän aseita kotonaan.”

Vielä muutama vuosi sitten Zablotskyin ajatukset aseista olivat Ukrainan mittapuulla äärilaitaa. Joku olisi saattanut leimata hänet asefanaatikoksikin.

Nyt on toisin. Zablotskyista on tullut valtavirran kuva. Mitä minä sanoin, hän voisi sanoa, ja rivien välissä niin tekeekin, kaiken aikaa.

Katsokaa lukuja:

Elokuussa 2015 Venäjä oli jo valloittanut Krimin ja Itä-Ukrainassa sodittiin. Kun ukrainalaisilta silloin kysyttiin aseista, vain 11 prosenttia kannatti vapaata aseenomistusoikeutta tavallisille kansalaisille.

Vuosina 2018, 2019, 2020 ja 2021 vastaava luku eli 25 prosentin molemmin puolin.

Sitten tuli vuosi 2022. Helmikuussa Venäjä hyökkäsi, ja toukokuussa julkaistiin uusi kansallinen selvitys siviilien aseista ja asenteista. Oli tapahtunut täyskäännös. 58 prosenttia ukrainalaisista sanoi, että jos kansalainen haluaa omistaa aseen, hänellä on oltava siihen oikeus.

Ukrainasta tuli hetkessä ladattu maa.

Kun täällä Kiovassa katsoo ympärilleen, näkee syksyisiä katuja, neuvostoaikaisia kerrostaloja ja mustaruutuisia ikkunoita, joihin syttyy valoja sitä mukaan, kun ilta hämärtyy.

Niistä yhden takana on korkeakattoinen asunto, jossa on pieni parveke ja vihreä sohva, jolla istuu nainen haulikko sylissään.

’Ennen sotaa ajattelin, että miehellä pitää olla ase kotona, jotta voi suojella perhettään. Nyt ajattelen, että sama pätee ihan jokaiseen.

Minulla on useampi ase. Tämä on haulikko, ostin sen sodan kolmannella viikolla. Ensimmäisen kuukauden kannoin sitä mukanani kaikkialla, muutaman kerran menin ruokakauppaankin ase selässäni. Ruokavalikoimat olivat siihen aikaan tosi huonot, nyt tilanne on parempi.

Ennen sotaa en ollut koskaan ampunut aseella, enkä ole vieläkään. Luodeista on pulaa, ja tuntuu järjettömältä käyttää niitä treenaamiseen, kun tositoimissakin niitä tarvitaan. Ajan moottoripyörällä ja haaveilen, että osaisin ampua liikkuvan pyörän selästä. Pitäisi ajaa ilman käsiä.

Kun sota alkoi, ukrainalaisten suhtautuminen aseisiin muuttui hetkessä. Siitä tuli perusasia: ihmisen pitää omistaa hammasharja ja ihmisen pitää omistaa ase. Aseen ansiosta nukun yöni hyvin.

Alussa aseita näki kaduilla aika useinkin, mutta kun venäläiset eivät enää olleet lähellä Kiovaa, ne katosivat. Lapset palasivat kaupunkiin, ja minäkin ajattelen, että on hyvä, ettei heidän tarvitse katsella aseita.”

Ukraina oli pitkään Euroopan ainoa maa, jonka lakiin ei ollut kirjoitettu mitään siviiliaseiden hallussapidosta. Aseiden omistusta säädeltiin sisäministeriön asetuksissa. Tavallinen kansalainen sai omistaa kiväärin metsästys- ja urheilutarkoituksiin.

Yrityksiä lainsäädäntöön kyllä oli. Lakialoitteita tehtiin vuosien varrella suurin piirtein tusina, mutta ne eivät menneet läpi. Marjan Zablotskyikin esitti aseen omistamisen vapauttamista,  mutta aloite sai vain runsaat 80 ääntä. Parlamentissa istuu yhteensä 450 edustajaa.

”Itse näen, että parlamentissa tätä vastustivat ne, joiden ajattelutapa on lähellä Venäjän narratiivia.”

Kun Venäjän täysimittainen hyökkäys alkoi, asesääntöjä lievennettiin sodan ajaksi.

Maaliskuun 2022 alussa presidentti Zelenskyi allekirjoitti lain, joka salli aseiden jakamisen siviileille maanpuolustustarkoituksessa. Laki antoi myös oikeuden ampua kohti venäläisiä sotilaita. 

Annettiin myös asetus, joka nopeutti siviilien aselupaprosesseja. Maaliskuun lopussa parlamentti hyväksyi lain, joka dekriminalisoi väliaikaisesti ampuma-aseiden laittoman hallussapidon.

Ukrainan suhde aseisiin on ollut aina mutkikas. Maassa on monta totuutta.

Maan aseenomistajien yhdistys on arvioinut, että laittomia aseita on Ukrainassa ainakin viisi miljoonaa. Pari vuotta sitten yhdistyksen puheenjohtaja kuvaili maata ”aseiden supermarketiksi” – kaikkea on saatavilla.

Myös Marjan Zablotskyi nyökyttelee, että laittomia aseita on maassa tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. ”Moninkertaisesti enemmän.”

Yksi kuva laittomien aseiden määrästä piirtyi, kun sota syttyi Itä-Ukrainassa vuonna 2014. Iso osa taisteluista käytiin epävirallisten, hätäisesti koottujen vapaaehtoispataljoonien voimin. Heidän aseensa tulivat pääosin lahjoituksina yksityishenkilöiltä ja pimeiltä markkinoilta.

”Jostain” löytyi siis nopeasti valtava määrä aseita, kun tarve oli.

Virallisesti aseita on kuitenkin vähän: sisäministeriön arvion mukaan 43 miljoonan asukkaan maassa oli 1,3 miljoonaa siviiliomistuksessa olevaa laillista asetta. Esimerkiksi Suomi on Ukrainaa huomattavasti pienempi maa, mutta aseita on yli 1,5 miljoonaa.

Suomen asekantaa selittää pitkälti metsästys. Ukrainassa metsästys on sodan tähden kielletty, mutta ei se ollut yleistä ennenkään.

Sodan myötä maahan alettiin luoda kiireesti asekulttuuria. Ampumisoppia alettiin antaa joka suunnassa.

Toki mukana oli myös propagandaa, jolla länsimaille haluttiin viestiä sitkeästä kansasta, joka tappelee vastaan. Helmikuussa 2022 levisi maailmalle kuvia, joissa ukrainalaismummot harjoittelivat lumihangessa puisten Kalašnikovien käyttöä.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Ukrainan sisäministeri ja uutiset kaikkialla maailmassa kertoivat, että kansalaisille on jaettu 25 000 sarjatuliasetta, kymmenen miljoonaa ammusta ja tuntematon määrä sinkoja.

Aseen saamiseen riitti henkilötodistus. Niiden oli tarkoitus olla lainassa. Kun venäläiset vetäytyivät Kiovan läheltä, hallinto pyysi ihmisiä palauttamaan ne.

Se ei ole mennyt hyvin. Marjan Zablotskyi hymähtää sen sanoessaan mutta vain vähän.

”Valtaosa ihmisistä, jotka saivat automaattiaseen, sanoivat takaisin pyydettäessä, että voi, kadotin sen.”

Tai sitten ihmisiä ei ole tavoitettu. Monen virallinen osoite on eri paikassa kuin todellinen koti.

Huono juttu, toteaa Zablotskyi.

”Tavallisten ihmisten ei tarvitse omistaa automaattiaseita. Tarvittaisiin aseidenvaihto-ohjelma: tuo takaisin Kalašnikov ja saat tilalle aseen, joka ampuu yhden luodin kerrallaan. Se sopii itsesuojeluun.” 

Kun Kiovan tai esimerkiksi Venäjän miehitysajan kauhuista tunnetun Butšan vilisevillä kaduilla ihmisiltä kysyy aseista, moni suhtautuu niihin sävähtäen tai vaikenemalla. 

En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että jollain voisi olla ase kotona, eräskin sanoo harppoessaan ohi.

Väitettä on vaikea uskoa, mutta lausunto kertonee ennen kaikkea tästä: jos joku aseen omistaakin, siitä ei huudella.

Marjan Zablotskyin kantava ajatus on, että kun aseista ryhdytään puhumaan ja ne normalisoidaan, maahan syntyy aseenomistamisen kulttuuri. Kun aseiden käsittely on jo arkimaailmasta tuttua, saadaan lopulta enemmän ja parempia sotilaitakin.

Sillä tavalla ajatellaan myös täällä tavallisen lähiökerrostalon kolmannen kerroksen kodissa Kiovan länsilaidalla. Keittiön pöydällä on vastaleivottua omenapiirakkaa, sohvan vieressä valtava televisio ja makuuhuoneessa mies, jonka kädessä on pistooli.

’Parhaina aikoina nostin penkistä 175 kiloa. Jos sotaa ei olisi tullut, olisin jatkanut salilla käymistä, eikä muille harrastuksille olisi jäänyt aikaa. Mutta sota tuli. En ollut aiemmin edes harkinnut aseen ostamista, mutta yhtäkkiä tuntui olennaiselta opetella kunnolla ampumaan.

Minulla on haulikko ja pistooli. Juuri nyt haulikko on huollossa. Pistooli on oikea pistooli mutta ampuu vain kumiluoteja, koska muuten sen omistaminen olisi laitonta. Hankin pistoolin kotimme turvaksi vuonna 2014, haulikon ostin viime vuonna. Harjoittelen sillä.

Minulle on tärkeintä, että ase näyttää aidolta. Uhkaavuus syntyy sen olemassaolosta.

Olisin mennyt hakemaan aseen, kun valtaapitävät jakoivat automaattiaseita kansalaisille, mutta en ollut silloin Kiovassa. Ostin sitten omani 300 dollarilla (noin 300 euroa). Ensimmäinen aseeni oli turkkilainen, toinen amerikkalainen ja parempi.

Asetta pitää osata käyttää. Käyn ampumaradalla usein sunnuntaisin. Olen urheilumiehiä ja uskon, että harrastus jatkuu sodan jälkeenkin. Metsästys on nyt kielletty, mutta sekin kyllä kiinnostaisi.

Hallitus pelkää, että siviilien omistamat aseet lisäävät rikollisuutta. Itse ajattelen toisin päin. Olen kuullut, että joissakin maissa, kuten USA:ssa, on paikkoja, joissa säännöt määräävät, että ihmisen täytyy omistaa ase voidakseen suojella itseään. Uskon, että murtovarkaudet esimerkiksi vähenevät, jos roistot olettavat, että asunnon omistajalla on ase. Uskon, että murtovarkaudet esimerkiksi vähenevät, jos roistot olettavat, että asunnon omistajalla on ase.”

Kansanedustaja Marjan Zablotskyi ihailee Yhdysvaltain vapaata asepolitiikkaa ja pitää sitä oivana mallina myös omalle maalleen. Yhdysvalloissa kansan pääluku on 330 miljoonaa, ja siviiliomistuksessa on 400 miljoonaa asetta.

Siitä se ajatus lähti.

”Ajattelin, että jos keksimme laillisen tavan, miten amerikkalaiset voisivat jakaa aseitaan meille Ukrainaan, se voisi kääntää koko maan turvallisuustilanteen.”

Ensin hän ajatteli, että pyytäisi tavallisia amerikkalaisia lahjoittamaan aseita Ukrainaan. Se olisi kuitenkin ollut vaikeaa ja aseiden kerääminen kallista. Rahaa projektiin ei ollut.

Syntyi ajatus poliisista. Yhdysvalloissa poliisi tuhoaa monet takavarikoimansa laittomat aseet. Voisiko niistä olla iloa Ukrainalle?

”Olimme yhteydessä eri kaupunkeihin Yhdysvalloissa ja yllättäen kuulimme, että Miamissa oli keksitty samankaltainen idea. Heidän ajatuksensa oli ostaa aseita kansalaisilta ja lahjoittaa ne Ukrainaan. Me ehdotimme, että lisätään ohjelmaan rikollisilta takavarikoidut aseet.”

Kesti vuoden luoda tapa ja säätää lakeja niin, että aseiden tuominen oli ylipäätään mahdollista. Prosessi oli vaikea, Zablotskyi sanoo. Kukaan ei uskonut, että se onnistuu.

Mutta onnistui se. Miamista ja Kiovan lähistöllä olevasta Irpinistä tuli ystävyyskaupunkeja, ja ensimmäinen aselasti saapui elokuussa.

”Siinä tuli satakunta asetta: 20 kivääriä ja 80 pistoolia. Ensimmäisen erän aseet menivät poliiseille, jotka ovat huonosti aseistettuja”, Zablotskyi sanoo.

Seuraava erä tulee Phoenixistä, 551 asetta. Lastin pitäisi saapua näinä päivinä.

Zablotskyi nojaa taaksepäin työtuolissaan ja puhuu aseista kuin leivästä. Toimisto, jossa haastattelu tehdään, on sisustettu samaan tunnelmaan. Seinälle on ripustettu isänmaallisia maalauksia ja sotapostimerkkejä.

Nurkassa on tosiaan sinko. Aseet ovat hänelle arkinen asia, itsestäänselvyys.

Mitä kaikille aseille tapahtuu, kun sota jonakin päivänä on ohi?

”Meillä on turvallisempi yhteiskunta”, Zablotskyi vastaa.

Kaikki eivät suhtaudu yhtä varmoin ottein tulevaisuuteen. Esimerkiksi Ukrainan poliisivoimat eivät ole liberaalin asepolitiikan kannalla.

The Kyiv Independent -lehdessä keväällä julkaistussa kirjoituksessa pohjoisamerikkalaiset tutkijat Matthew Light, Aaron Erlich, Anne-Marie Singh ja ukrainalainen Serhi Bahlai huomauttivat, että jos aseet leviävät moneen ukrainalaiskotiin, se voi ruokkia ”Kalašnikov-kulttuuria” eli väkivaltaa ja laittomuutta sen jälkeenkin, kun sota on päättynyt.

Yhteiskunnan jälleenrakennus voi hidastua, jos aseelliset siviilit ja mahdolliset ei-valtiolliset ryhmät noudattavat omaa oikeuttaan.

Tutkijat totesivat, että on kiistatonta, että ukrainalaisten aseasenteet ovat muuttuneet sallivammiksi. Heidän selvityksensä mukaan moni ukrainalainen ei silti itse haluaisi omistaa asetta, vaikka periaatteessa sallisikin sen muille.

Tätäkin he kysyivät: mitä johtopäätöksiä voimme tehdä sodan aikana tehtyjen tutkimusten tuloksista?

He myös vastasivat itse lehtikirjoituksessaan: ”On todennäköistä, että ainakin jotkin muutokset asenteessa aseita kohtaan voivat olla väliaikaisia, sillä jotkut näkevät sallivamman politiikan pikemminkin sopeutumisena sodanaikaisiin tarpeisiin kuin toivottavana pysyvänä tuloksena.”

Zablotskyi on vankasti eri mieltä, tietenkin. Hän on varma, että nyt sodan ajaksi säädetyt aselait muuttuvat pysyviksi.

”Ukraina on demokratia, ja valtaosa kansasta on nyt vapaampien aselakien kannalla. En usko, että heidän asenteensa muuttuu tulevaisuudessakaan, ja lainsäätäjien on pakko vastata huutoon”, Zablotskyi sanoo ja katsoo ulos ikkunasta.

Sieltä ei näy juuri mitään kiinnostavaa. Harmaa katu, hiekkasäkeistä tehty tiesulku ja sotilaita vartiossa.

Mutta jos Zablotskyin työhuoneesta lentäisi linnuntietä luoteeseen, matkalla näkisi nämä samat katot ja syksyiset puut kuin täältä 11. kerroksessa sijaitsevan kaksion ikkunasta.

Tämä on uusi kerrostalo, lattiat kiiltävät ja keittiönpöydällä on kukkia maljakossa. Tämän kodin asukkaista toinen lähti aamulla työpaikalleen. Toinen jäi kotiin ja puhdisti uunituoreen haulikkonsa.

’Melkein kaikki ukrainalaiset opettelevat asetaitoja yläkoulussa, mutta minun koulussani niitä opetettiin vain pojille. He opettelivat paitsi ampumaan myös kokoamaan ja puhdistamaan aseen.

Minulla on ase, jossa on kova ääni, ja se on iso. Aggressiivista, jotkut ehkä sanovat, mutta minulle se on stressinpoistoa. Toiset menevät salille, minä ostin aseen. Kyse on myös itsesuojelusta. Olen kotoisin Butšan läheltä, pääsimme perheeni kanssa viime hetkellä pois ennen kuin venäläiset tulivat.

Minulla on kotona erikoisluoteja, joilla voi pudottaa droonin. Asun korkealla, olen nähnyt niiden lentävän monta kertaa, mutta en ole ampunut. Ne ovat olleet kaukana.

Aseenkäyttöä on pakko harjoitella, se on turvallisuusasia. Ei voi kääntyillä miten sattuu, ettei vahingossa osoita jotakuta aseella. Kun aseiden käsittely on kontrolloitua ja luvanvaraista, se ei luo vaaratilanteita. Vähän kuin nyrkkeily urheilulajina: ei kukaan ajattele, että kaikki nyrkkeilijät hakkaavat ihmisiä kadulla. 

Minäkin kävin psykologin haastattelussa aseenkantolupaa varten. Hän kysyi, miten selviän painetilanteissa. Että alanko juosta ympäriinsä ja itkeä.

Säilytän asettani lukitussa asekaapissa, laki määrää niin. Asun vuokra-asunnossa, ja oli vähän hankala löytää sille paikka. Meillä on kotona vaalea sävymaailma, kermanvärinen sohva ja vaaleat verhot. Laitoin asekaapin lopulta vaatehuoneeseen, kun ei se sopinut sisustukseen millään tavoin.

Ajattelen aseista kuten ensiavusta: on kansalaisvelvollisuus tietää, miten homma tarvittaessa toimii.”