Nuori nainen istuu yksin Helsingin keskustassa, Keskuskadun vilinässä. 

Sofi Salin, 25, viestittelee tyttöystävänsä kanssa. 

Mistä he puhuvat? Kurkataan. 

Sofi on ostanut uudenlaisen juoman ja esittelee sitä.

Viestejä vaihtaessa Sofi kuuntelee samalla musiikkia. Juuri nyt keskeytimme Coldplayn biisin Viva la Vida.

Miten mukava hetki. Musiikkia ja seuraa.

Kuvitelkaa, miltä näyttäisi, jos ihmiset istuisivat julkisilla paikoilla ilman mitään tekemistä. Ilman kännykkää.

Katselisivatko ihmiset puiston penkeillä toisiaan? Mihin silmät pantaisiin? Ehkä joku kaivaisi esiin kirjan. Tai sulkisi silmät ja esittäisi nukkuvaa.

Jos nuori nainen istuisi katuvilinässä yksin ja vain katselisi ympärilleen. Miten sitä tulkittaisiin?

Nyt kännykkä tuo tekemistä.

Oodin edessä yksin puhelintaan selaava nainen kertoo, että yleensä, kun aikaa on, hän lukee puhelimella uutisia. Tai on Discord-keskustelusovelluksella. Se on kehitetty alun perin peliyhteisöjä varten. Hän käytti sitä etenkin, kun pelasi Apex Legends -taistelupeliä.

Mutta nyt, tässä aukiolla, hän katselee puhelimesta aikatauluja tulevia matkojaan varten ja viestittelee kaverinsa kanssa siitä, jäisikö tämän luo Helsinkiin yöksi, kun palaa reissuiltaan. 

Hänelläkin on touhua ja seuraa puhelimella, vaikka sitä ei ulkopuolelta näy. Tai tavallaan näkyy.

Kuinka moni onkaan illalla kotiin kävellessä pimeän hetkenä teeskennellyt puhuvansa puhelimessa. Se viestii, että en ole yksin, minulla on yhteys kaveriin, ei sovi häiritä, ja jos joudun häirinnän kohteeksi, apua tulee heti.

Sama pätee viestittelyyn. Puhelin tuo turvallisuutta.

Ihminen, joka on kännykällä, ei ole koskaan yksin.

Mutta joskus ihminen haluaakin olla yksin. Puhelin auttaa siinäkin. Se tuo omaa tilaa.

Kännykkä kädessä ja napit korvilla on helpompi olla lähellä tuntemattomia. Ja tuttujakin: joskus haluaa hetken omissa oloissa.

Kännykkään keskittyminen on keino olla rauhassa.

Esplanadilla, Kappelin päädyssä Matleena Utunen, 19, pitää käsissään peräti kahta puhelinta. Hän on juuri hankkinut uuden ja on siirtämässä siihen toimintoja vanhasta kännykästä. 

Muuten hän varmaan olisi puhelimella Instagramissa. Hän postailee sinne aktivismisisältöä. Hän on vegaani ja kuvaa arkeaan. 

Vieressä hänen äitinsä Marina Utunen, 48, lukee puhelimelta tekoälyä koskevaa juttua Ilta-Sanomien Digitoday-sivuilta. 

Kolmas nainen on Marinan äiti, Matleenan mummi Marketta Siljander, 70.

Marina on tullut käymään Oulaisista, ja kolmikko viettää Helsinki-päivää. He odottelevat, että Espan lavalla alkaisi tapahtua. On luppoaikaa.

Kun nuoremmat katsovat puhelimia, Marketta alkaa jumpata. Ja miksi? Koska hän unohti ottaa silmälasit mukaan, eikä siksi voi itse olla puhelimella.

Joskus olisi hauska nähdä ihmisten ajatuskuplat, niin kuin sarjakuvissa. Vaikka ollaan samassa paikassa, ajatukset voivat harhailla ihan eri asioissa, eri maailmoissa.

Puhelimen kautta voi kurkistaa vierustoverin pään sisään.

Keskuskadun ja Aleksanterinkadun risteyksessä seisoo nuori mies yksin. Puhelin kädessä, kuulokkeet korvissa. Toni Hämäläinen, 30, kuuntelee podcastia. Se on vienyt hänet dinosaurusten maailmaan.

Meneillään on Unexplained Mysteries -sarja, jossa käsitellään salaliittoteorioita ja selittämättömiä historian tapauksia pyramidien rakentamisesta ufoihin. Meneillään on jakso The Resurrection, jossa pohditaan, voitaisiinko dinosaurukset herättää henkiin geenitekniikan avulla.

Ja voisivatko ne pysyä hengissä tässä ajassa? 

Se on Tonin mielessä juuri nyt. Tässä ihmisten keskellä hänen korvissaan kuuluu välillä dinosaurusten karjunta. 

Vuosaaressa, Aurinkolahden uimarannalla nainen makaa bikineissä mahallaan. Hänen edessään on avoin aikakauslehti. Ihan kuin ennen vanhaan.

Mutta lehden päällä onkin puhelin, jota hän selaa. Mitä hän sieltä etsii?

Asuntoja. Leena Lehtimäki, 45, etsii rannalla maatessaan asuntoja. Hän haluaakin täältä pois? 

Puhelin puhkoo aukon paikan antamiin raameihin.

Maisema on idyllinen, näky on maalauksellinen: aava meri, hiekkaranta, kirkas taivas ja nainen siinä. 

Siitä saa hienoja kuvia, selfieitäkin. 

Mutta sitten ihmisen ajatukset ovatkin ihan muualla. Jossain Tampereella.

Leena sanoo, että Helsingissä on kivaa. Mutta kun kesäpaikka on Satakunnassa, hän miettii, josko pitäisi muuttaa lähemmäs. Vaikkapa Turkuun tai Tampereelle.

Hän näyttää kännykkäänsä. Tampereelta saisi remontoidun 1960-luvun asunnon 198 000 eurolla, Tammelasta.

Mitä pääkaupunkiseudulta saa sillä hinnalla, hän kysyy.

Rannalla tyttöporukka makaa mahallaan ringissä ja kurkkii yhden puhelinta. Mitähän jännää siellä on meneillään?

Niin. Tytöt ovat Venla,15, Miisa, 15, Iina, 16, toinen Miisa, 15, ja Ronja, 15. Yleensä, kun he hengailevat yhdessä, kukaan ei ole puhelimella. Tai sitten katsotaan yhdessä jotain.

Nyt he katsovat Kallion lukioon päässeiden nimilistaa. Yksi heistä oli hakenut. Ei päässyt.

Nuoret naiset ajattelevat hiekkarannalla tulevaisuuttaan, kuten opiskelupaikkaa.

Oletukset siitä, mitä toiset ihmiset puhelimellaan puuhaavat, menevät usein pieleen. 

Uimarannan muurin vieressä on pariskunta. Mies makaa selällään, nainen istuu selin häneen, kumpikin tuijottaa omaa puhelinta.

Millaiset välit tuolla parilla on? Ihanat.

Mies nimittäin lukee naiselle ääneen uutisia puhelimelta. Nainen kuuntelee, kun mies lukee, ja samalla pelaa omalla puhelimellaan HayDay-peliä, jossa hoidetaan viljelypalstaa.

Suloinen hetki. Todellista yhteiseloa. Jaettua aikaa.

Esplanadin puiston penkillä istuvat rinnakkain isä ja tytär, kummallakin puhelin kädessä. He ovat Kennedy Pupe, 39, ja hänen tyttärensä Kosai Kathryn Pupe, 7.

Isä on tyytyväinen, että sai houkuteltua tyttären puistoon, tämä kun tykkää viettää aikaa sisällä. He ovat viettäneet aikaa Esplanadilla, koska täällä näkee kiinnostavia ihmisiä.

Mutta nyt he katsovat puhelimiaan. Miksi?

Isä on kuvannut tytärtään muun muassa hopeisia patsaita muistuttavien miimikoiden kanssa ja pehmoleluhahmon seurassa. Nyt hän siirtää kuvia tyttären puhelimeen ja he katsovat, ovatko kuvat tulleet perille. 

He ovat yhdessä, läsnä toisilleen, vaikka käyttävät puhelimiaan.

Äitikin on läsnä. Etänä.

Tytär on jo soittanut äidilleen Matinkylään Espooseen ja kertonut, mitä kaikkea Esplanadilla tapahtuu.

Mutta valokuvat tytär näyttää äidille vasta kotona.

Puhelimella oleminen ei ole pakoa tästä todellisuudesta, poissaoloa, vaan myös läsnäoloa. Monellakin tavalla.

Puhelimen välityksellä voi itse olla etänä läsnä siinä, mikä tapahtuu jossain muualla. Vaikka on reissussa, voi olla hetken läsnä kotona lapsen läksyjenteossa. Lukea iltasadun. Kirjoittaa viestiin, että rakastaa.

Puhelimen kautta joku toinen on läsnä täällä etänä. Flunssainen tyttöystävä voi kotona elää mukana, kun suosikkibändi nousee lavalle ja soittaa meidän biisiä.

Kännykkä on kaipauksen väline.

Lentokentällä taksikuski odottaa kyytiläistä ja on sillä aikaa somessa. Ahmed Saadi, 37, selaa Facebookissa Suomessa asuvien arabiankielisten sivustoa. 

Mitä tuossa lukee?

Siinä joku kyselee, voisiko joku opettaa autolla ajamista, ajokorttia varten, Ahmed sanoo.

Ahmed tuli Suomeen Irakista vuonna 2015, kahdeksan vuotta sitten. Hän opiskelee ammattikoulussa autoalaa ja on yrittäjä.

Vuonna 2015 Suomeen tuli paljon pakolaisia. Älypuhelimilla oli siinä iso rooli, niin silloin puhuttiin. Niiden kautta liikkui tieto, kuka auttaa, miten pääsee liikkumaan ja minne kannattaa mennä.

Älypuhelinten avulla löydettiin Suomeen. Sieltä löytyy verkostoja erilaisiin tarpeisiin.

Sisällä lentokentällä kiven juurella istuu saksalainen Hannah, 20, keskittyneenä puhelimeen. Hän on tullut Suomeen Work Away -verkoston kautta. 

Hän on jatkamassa matkaa junalla Tampereelle ja sieltä pienelle paikkakunnalle töihin. Siellä on maatila ja eläimiä, joiden hoidossa hän auttaa. Hän on siellä pari kuukautta.

Aiemmin hän on ollut Ranskassa, Englannissa, Väli-Amerikassa, Belgiassa...

Hannah on ennen tänne tuloa opetellut suomea kuuntelemalla podcastia puhelimelta. Nyt hän käy läpi to do -listaansa – kyllä, kaikki on tehty – ja kuuntelee musiikkia. 

Biisi on erityinen. Se on Space song, Beach House -duon hitti. Hän on itse soittanut sitä viululla, jonka hän sai belgialaiselta isäntäperheeltä. 

Lentokentän kahvilassa Salman Khan, 25, odottaa ystäväänsä. Hän on somessa, katselee satunnaisesti treenivideoita, politiikkaa käsitteleviä keskusteluja tai ihan vain kauniita paikkoja. 

Hänen ystävänsä tulee junalla Tampereelta noin 40 minuutin päästä. Sitten he lähtevät yhdessä Helsinkiin. Tänään on Salmanin siskon syntymäpäivät.

Puhelin palvelee aikaa.

Joskus aikaa on liikaa. Silloin sitä pitää tappaa. Vaikka puhelimella.

Kampissa, Tennispalatsin aukiolla, melkein kaikki ovat puhelimella.

Emil, 26, odottelee kaveria ja selaa Reddit-sivustoa. Mitä katsot sieltä? 

”Kaikkea tällaista, mikä saa hymyilemään”, hän sanoo ja näyttää.

Puhelimen näytöllä on kuva pelastetuista lampaista. Sitten outo puu, jota sahataan poikki, se näyttää sisältä meetvurstilta. Ja tietysti ihania koirien kuvia. 

Käytävän toisella puolella Foodora-kuski Pascel, 30, odottaa uutta tilausta. Ympärillä on paljon ravintoloita, joista niitä voi tulla. Odottaessaan hän katsoo Facebookissa jaettua afrikkalaista komediasarjaa, jossa on sketsejä. Se on Nigeriasta niin kuin hänkin. 

Viereisellä penkillä Seppo, 62, kuuntelee musiikkia. Juuri nyt korvissa soi Tom Pettyn Runnin’ Down a Dream. Musiikki tulee Spotifysta, Aikakapselista, joka pitää sisällään hittibiisien soittolistoja. Seppo tuli tähän istumaan, kun ei ollut muutakaan tekemistä. 

Esplanadin puistossa Pira Umar, 41, loikoilee vatsallaan ja kuuntelee musiikkia. 

Juuri nyt äänessä on suosittu kurdilainen muusikko.  Äsken hänen korvissaan soi persialainen artisti. Joskus hän kuuntelee myös suomalaista musiikkia.

Jos nyt näkisi kaupungilla ihmisten ajatuskuplat, niissä olisi monia eri kieliä – niin on kännyköissäkin. 

Metrossa Seppo Schalin, 79, selaa Ylen uutissivua. Taannoisesta kaasuputken räjäytyksestä merellä on saatu uutta tietoa. 

Irmeli, 78, lukee Meillä kotona -sivustolta uutisankkuri-kirjailija Matti Röngän haastattelua tämän kotielämästä. Mutta menomatkalla kaupunkiin hän ei ollut puhelimella lainkaan. Siihen oli hyvä syy. 

Irmeli tarkistaa aina, miten paljon on käyttänyt kännykkää. Turhan paljon, niin hän sanoo.

Sitten hän luki jutun, jossa nuori mies palasi vuoteen 1998 ja kokeili elää ilman kännykkää. Sen luettuaan hän päätti, että välillä on oltava ilman.

Ja niin siinä kävi, että metrossa kaupunkiin tullessa hän tajusi, että ei ollut pitkään aikaan metromatkalla katsellut ympärilleen. Ikkunasta, maisemia.

Aika usein aika on kortilla. Vie mennessäs, tuo tullessas, sanottiin ennen vanhaan.

Mutta miksi tyytyä niin vähään, kun moni homma hoituu nykyään myös matkan varrella.

Metrossa Jari, 38, etsii puhelimelta taittopyöriä. Hän opiskelee Tampereella arkkitehtuuria ja käy silloin tällöin töissä kahdeksan kilometrin päässä junalta. Sen välin voisi hyvin pyöräillä. Taitettavan pyörän saisi junaan ilman maksua. 

Ei hän turhaan kännykkää selaa.

Onko sekään turhaa, jos lukee uutisia tai etsii asuntoa tai kumppania? Onko hetken rentoutuminen stressaavan työ- tai koulupäivän keskellä muka turhaa?

Puhelimella oleminen herättää kritiikkiä ja paheksuntaa. Mutta herättääkö se koskaan myötätuntoa?

Entä jos kännykän vilkuilijalla on huolia ja murheita. Ehkä hän katsoo, onko rahaa tullut tilille. Tai onko perheen teinistä kuulunut mitään. 

Kännykän käytölle voi olla yllättävän hyviä syitä.

Olympiastadionin puistossa, Porvoon jäätelötehtaan kioskissa Fanny Mattsson, 21, katsoo puhelinta. Sataa vettä, eikä ole asiakkaita. Mitä myyjä tekee puhelimella silloin? Työjuttuja.

Hän hoitaa jäätelötehtaan somea, heillä on Instagram-tili ja Tiktok-videoita.

Ja sitten pomohommia, kuten ohjeistuksia Whatsappin kautta myyjille. Esimerkiksi siivouksesta tai strösseleiden käytöstä. Tai mitä muistettavaa on, kun tulossa on jokin tapahtuma.

Tänään hän on tehnyt työvuorolistoja.

Hän neuvoo myös, miten edistetään myyntiä: Ollaan aina positiivisia. Kannustetaan rohkeasti kokeilemaan uusia makuja, kuten basilikajäätelöä.

Tietysti hän ohjeistaa myös kännykän käytössä. Asiakkaalle ei saa tulla sellaista vaikutelmaa, että työntekijät ovat puhelimella huvikseen. Se ei ole asiakkaalle hyvä tunne.

Kampin aukion muurin reunalla mies askeltaa edestakaisin ja puhuu puhelimeen. Pikkutakki ja Oura-sormus. Hän lopettaa puhumisen ja räplää kännykkää. Mitä hän tekee? Töitä.

Matti Koivunoro, 41, kertoo, että he ovat juuri perustaneet start-up-yrityksen nimeltä Jiildi. Se auttaa asuntojen markkinoinnissa rakennusyhtiöitä ja kiinteistönvälittäjiä. Hän soitti juuri tutulle rakennusalan yrittäjälle ja kysyi, voisivatko he vähän jouduttaa tämän asuntojen myyntiä.

Nyt, keskustelun jälkeen, hän lähettää tälle puhelimella lisää tietoa. Hän näyttää: siinä on powerpointit asiasta. Ne lähtivät juuri eteenpäin. 

Mutta miksi Koivunoro tekee töitä täällä ulkona, keskellä kaupunkia, ihmisten seassa juuri nyt?

Hän tunnustaa, että oli menossa pankkiin neuvotteluun kello kahdeksi, mutta tajusi matkalla, että tapaaminen olikin vasta tuntia myöhemmin.

”En ole ylpeä siitä, että näprään täällä, mutta eipä mennyt aika hukkaan.”

Puhelin pelasti työpäivän.