Kestämätön epidemia.

Niin Jan-Henry Stenberg kuvailee sitä, miltä nuorten väkivalta kokeneen oikeuspsykologin silmin vaikuttaa.

Hän myöntää, että se on vahvasti sanottu.

”On kuitenkin enenevissä määrin pöyristyttäviä merkkejä siitä, että nuorilta varastetaan jopa kotirapussa vaatteita päältä ja tietoja siitä, että aika raakakin nöyryytysväkivalta on levinnyt nuorten keskuudessa.”

Stenberg on oikeuspsykologi ja Husin psykiatrian linjajohtaja. Psykoterapeuttina hän on hoitanut sekä väkivallan nuoria uhreja että tekijöitä.

Stenbergin tiedetään avustavan työssään myös poliisia. Siitä ei kuitenkaan kommenttia irtoa.

”Koska luottamus on ilma, jota turvallisuusalalla hengitetään.”

Tässä jutussa Stenberg puhuu oikeuspsykologin roolissa omia näkemyksiään. Hän ei käy läpi väkivaltatilastoja vaan sitä, mitä uutta ilmiössä vaikuttaisi psykologin silmin olevan.

Stenberg uskoo tietävänsä syyn sille, miksi nuorten väkivalta on saanut uudenlaisia piirteitä.

Väkivaltaa ja jengitappeluita on toki ollut kaikilla vuosikymmenillä.

Stenberg muistaa itsekin lapsena kuulleensa isäpuoleltaan kertomuksia, millaista oli, kun Kallion ja Eiran porukat kohtasivat ja nyrkit viuhuivat.

Nyt yleiseen keskusteluun on kuitenkin aiempaa selvemmin noussut hyvin raaka, nöyryyttävä vallankäyttöväkivalta. 

Tilastoissakin väitteille väkivallan lisääntymisestä on tukea. Poliisihallituksen tilastojen mukaan lasten tekemä väkivalta on lisääntynyt voimakkaasti tänä vuonna.

Kun Stenberg puhuu tässä jutussa nuorten väkivallasta, hän tarkoittaa sekä poliisin määritelmän mukaisia katujengejä että muita nuorten porukoita, jotka saattavat tehdä ryöstöjä tai väkivaltaa. Stenberg viittaa myös kouluissa tapahtuvaan nöyryytykseen ja koulukiusaamiseen, jota hän nimittää kouluväkivallaksi.

Ennen väkivallassa saattoi olla hitusen reilumpi sävy, luonnehtii Stenberg. Sen tyyppinen, että otetaan mittaa toisista.

”Nykyisin tilanne voi olla sellainen, että saalistetaan yksi uhri, jolta ryöstetään kengät jalasta tai takki päältä.” 

Varsinaisessa nöyryytysväkivallassa uhria alistetaan ja tilanne saatetaan myös videoida. Stenbergin mielestä nuorten nöyryytysväkivalta on aikamme ilmiö.

Stenberg näkee ilmiölle kolme pääselitystä.

Ensinnäkin sosiaalinen media ja sen mahdollistama anonyymius toimivat katalyyttina. Anonyymius houkuttelee tutkimustenkin mukaan esiin ihmisen pimeitä puolia. 

Stenbergin mukaan kynnys nöyryyttää toisia ja tehdä väkivaltaa netin ulkopuolella laskee, kun on ensin nähnyt suuren määrän nöyryytysvideoita. 

”Syntyy toksinen noidankehä, jossa joku tekee väkivaltaa, josta lataa materiaalia verkkoon. Se yllyttää muita samaan, ja yleinen kynnys laskee. Tällaista nimitetään jäljittelyvaikutukseksi. Sama ilmiö on itsemurhissa, kun jotakin tapahtumaa aletaan jäljitellä yhteisössä.”

Stenbergin mielestä väkivaltailmiössä näkyy myös se, että kunnioitus toisten ihmisten henkeen, terveyteen ja koskemattomuuteen on vähentynyt. Se on hänen kliininen havaintonsa, joka koskee niin nuoria kuin aikuisiakin.

”Koko ajan luetaan hirveistä sotarikoksista. Elämme hyvin väkivaltakyllästeisessä maailmassa, ja se ei tee nuorille hyvää.”

Kolmas syy Stenbergin havaitsemaan uudenlaiseen väkivaltaisuuteen on hänen mukaansa se, että auktoriteetit ovat murentuneet. Stenbergin mielestä esimerkiksi poliisi ei ole enää ehdoton auktoriteetti, jollainen se monille pitkään oli.

Nöyryytysväkivallan kaava on Stenbergin työstään saaman kokemuksen mukaan yleensä seuraava: sen aloittaa yksi tai muutama henkilö, joilla on usein sadistisia piirteitä. 

Sadismi viittaa psykologiassa nautintoon, joka liittyy toisen henkilön fyysiseen tai psyykkiseen kärsimykseen, jopa kauhuun. Ihminen, jolla on sadistisia piirteitä, saa tyydytystä nöyryyttämisestä. 

Stenbergin mukaan sadismista voi puhua, jos kyse ei ole yksittäisestä teosta vaan jonkun ihmisen yleisestä toimintatavasta kiusata muita ja alistaa heikompiaan sekä nauttia näiden kärsimyksestä.

Tällaisella lapsella tai nuorella on todennäköisesti meneillään häiriintynyt persoonallisuuden kehitys, sanoo Stenberg. Siksi tällä on vaikeuksia asettua empaattisesti toisen ihmisen asemaan ja kokea tämän tuskaa. 

Tämän vuoksi hän kykenee nöyryyttämään.

Usein mukana on seuraajia. Stenberg havainnollistaa asiaa hieman kaunistellulla esimerkillä Pekka Töpöhännästä. Siinä ilkeä Monni on pääkiusaaja, jota hölmöt Pilli ja Pulla kannustavat. 

Lisäksi tilanteisiin liittyy yleensä joukko muita ihmisiä, jotka saattavat ajatella, että uhri on tehnyt jotakin, ”koska eihän se turhaan turpiinsa saa”.

Stenberg puhuu tässä haastattelussa todellakin sadismista. Se on sana, jota ei ole totuttu kuulemaan, kun käsitellään julkisesti lapsia ja nuoria. 

Lisäksi hän puhuu tunnekylmyydestä. Se on eri asia kuin sadismi. Eräässä tutkimuksessa 10–32 prosentilla 8–12-vuotiaista käytöshäiriöisistä lapsista oli merkittävästi tunnekylmiä piirteitä.

Jos lapsen tunnekylmät piirteet kehittyvät väärään suuntaan, tuloksena voi Stenbergin mukaan olla normien ja auktoriteettien vastaisuutta ja ”huono moraalikehitys”. Huonolla moraalikehityksellä Stenberg tarkoittaa sitä, että vaikka ihminen ymmärtäisi, mikä on oikein tai väärin, oma käyttäytyminen perustuu lähinnä omiin tarpeisiin.

Stenberg lisää yhdistelmään vielä kyvyttömyyden ehkäistä omia mielihyväimpulssejaan. 

Ihmiselle, jossa kaikki nämä piirteet yhdistyvät, nöyryytysväkivaltatilanteet ovat tilaisuuksia toteuttaa oman mielen pimeitä puolia, Stenberg sanoo.

Hänen mukaansa esimerkiksi hölmöillä seuraajilla – Pillillä ja Pullalla – on usein tällaisia ominaisuuksia, mutta he eivät ole yhtä sadistisia kuin päätekijä. 

Kaikista tunnekylmyyteen alttiista ihmisistä ei toki tule rikollisia. Siihen tarvitaan taas katalyytti. Tässä tapauksessa se on Stenbergin mukaan yleensä lapsuuden kaltoinkohtelu. Se saa aikaan kiintymyssuhdevaurioita, empatiavajetta ja katkeruutta.

Katkeruus kostetaan nöyryyttämällä muita.

Vaikea persoonallisuushäiriökehitys alkaa Stenbergin mukaan jo murrosiässä. Usein se näkyy tunnekylmyytenä, epäempaattisuutena, valehteluna, varasteluna ja heikompien kiusaamisena.

”Se, että ihminen valehtelee, varastaa ja kiusaa heikompiaan, on erittäin vakava varoitusmerkki, johon pitäisi aina reagoida.”

Nyt päästään siihen, mikä Stenbergin mielestä tekee tilanteesta kestämättömän. Hänen mukaansa Suomessa ollaan menossa tilanteeseen, jossa aikuiset eivät enää osaa puuttua ja reagoida.

Viranomaistasolla nuorten väkivalta on Stenbergin mielestä tällä hetkellä aivan liikaa poliisin vastuulla. Stenbergin kokemuksen mukaan nuoria kannattelevat yhteiskunnan rakenteet ovat ohentuneet. 

Stenberg toivookin tehokkaampaa moniammatillista yhteistyötä ja vapaampaa tiedonvaihtoa esimerkiksi poliisin, lastensuojelun, nuorisopsykiatrian, kouluviranomaisten ja päihdehuollon välille. 

”Työtä täytyy tehdä hands on, siellä kentällä.”

Stenbergin mielestä hankalin asia nuorisoväkivallan kitkemisessä on ”kollektiivinen välittämättömyys”. Aikuiset joko pelkäävät puuttua tai heillä ei ole välineitä puuttua. Joskus puuttumisesta voi tulla ikäviä seurauksia.

”Aikuisten ihmisten regulaatio on viety äärimmäisyyksiin”, Stenberg kuvailee.

Tällä hän tarkoittaa sitä, että esimerkiksi jotkut opettajat kokevat, ettei heillä ole riittävästi keinoja pitää rajoja oppilailleen. 

Stenberg on työnohjannut opettajia ja sanoo, että aihe on työnohjausten kestoteema.

Opettajat ovat kertoneet tilanteista, joissa pientäkin fyysistä rajoittamista on pidetty virkavirheenä.

Stenbergin mukaan voi olla haitallista, jos lapsi ei koe asianmukaista auktoriteettia kasvuympäristössään. Se voi vaikuttaa käyttäytymisen kehittymiseen niin, että ei sisäistä omaa toimintaa rajoittavia rakenteita. 

Stenbergin mukaan esimerkiksi päiväkodissa ja koulussa pitää olla auktoriteetteja. 

Aikuisen täytyy voida tarvittaessa myös fyysisesti rajoittaa lapsia, sanoo Stenberg.

Sillä hän ei tarkoita kuritusväkivaltaa vaan esimerkiksi kotiarestia.

Stenbergin mukaan ”aikuinen toimijuus” on hukassa koko yhteiskunnassa. Se näkyy myös siinä, että kaiken ikäiset ihmiset solvaavat ja uhkailevat toisiaan netissä. Stenbergin mielestä netissä saa sanoa käytännössä mitä tahansa ilman rangaistuksia.

”Jos sallitaan järjetön nettivihaaminen, onhan se selvä signaali kaikille ikäryhmille, että yhteiskuntamme on kyvytön ja haluton asettamaan ihmisille rajoja. ”

Joku voisi sanoa, että Stenberg puhuu psykologiksi yllättävän kovia.

Hän tietää, että kasvatuskeskustelukin on herkästi polarisoitunut.

Toisessa päässä huudetaan kuria ja rangaistuksia ja toisessa päässä ovat ”naiivit hörhöt, jotka uskovat, että luontaisesti kaikki menee aina hyvin”.

Tässä vaiheessa Stenberg astelee työhuoneensa fläppitaulun luo esittämään oman näkemyksensä.

Hän vetää tussilla kaksi nuolta, jotka lävistävät toisensa.

Toisen ääripäissä ovat säännöt ja lepsuus. Toisen ääripäissä lähellä oleminen ja etäisyys. 

Vanhemman lepsua ja etäistä linjaa lapsiinsa voisi kuvastaa seuraava esimerkki: Tehkää mitä tykkäätte. En ehdi osallistua. 

Stenbergin mukaan tällainen voi johtaa välinpitämättömyyden ja yksinjäämisen kokemukseen ja siihen, että lapsen säätelymekanismit eivät kehity. 

Jos taas yhdistää etäisyyden ja tiukat säännöt, seurauksena on autoritäärinen kuri. Se on Stenbergin mielestä yhtä yksin jättävää. 

Jos taas ollaan lähellä, mutta ilman sääntöjä, ollaan liiallisen kaverivanhemmuuden alueella. 

”Varmaan paras ratkaisu lapsen kannalta on, että on selkeät säännöt ja ollaan samaan aikaan lähellä ja läsnä.”

Lähellä ja läsnä. Sitä Stenberg itse on työssään ollut. Hän on sekä psykoterapeutti, oikeuspsykologi että työnohjaaja, jolla on yli 25 vuoden kokemus kliinisestä potilastyöstä. Stenberg on väitellyt tohtoriksi skitsofrenian hoidosta.

Hän on perehtynyt laajasti myös rikollisten motiiveihin ja mielen liikkeisiin.

Aiemmin julkisuudessa on kerrottu Stenbergin roolista keskusrikospoliisin uhka-arvioryhmän apuna. Häntä on kuultu syyttäjän todistajana esimerkiksi sarjakuristaja Michael Penttilän murhaoikeudenkäynnissä.

Kaikkien ihmisten on tärkeää hahmottaa ympäristönsä pelisäännöt, sanoo Stenberg. Niin sekin, mitä seuraa, jos sääntöjä rikkoo.

Stenbergin mielestä se, että saa kaksi vuotta ”kivitaloa” jonkun pahoinpitelystä henkihieveriin, ei ole riittävä seuraus.

Hänen mukaansa osa nuorista naureskelee lyhyille rangaistuksille. 

Stenberg ajattelee, että nuorten rangaistusjärjestelmä onkin muutoksen tarpeessa.

Ensinnäkin nuorten rikoksille pitäisi olla selvästi nykyisestä nopeutettu käsittelylinjasto. 

Stenberg ehdottaa myös, että vakavan väkivaltarikoksen tehneitä nuoria käsiteltäisiin samaan tyyliin kuin syyntakeettomia aikuisia käsitellään. Heille ei määrätä tietyn mittaista rangaistusta vaan psykiatrista hoitoa. Siviiliin siirtyminen voisi tapahtua sen mukaan, miten hyvin nuori on kehittynyt ja sisäistänyt empatiataitoja sekä yhteiskuntakelpoisuutta. Esimerkiksi opiskelupaikan hankkiminen auttaisi asiaa. 

Pelkän rangaistuksen sijaan olisi siis velvoittavaa kuntoutusta.

Kaikkia hoito ei auta. Hyvin sadistisista ja antisosiaalisista nuorista tulee joka tapauksessa vaikeasti persoonallisuushäiriöisiä aikuisia, sanoo Stenberg.

Hänen mukaansa on kuitenkin olemassa iso ”häiritsevästi käyttäytyvien porukka”, joka elää harmaalla vyöhykkeellä. 

”Jos heistä otetaan koppi ja heille tarjotaan tilalle jotain parempaa, he olisivat pelastettavissa.”

Stenbergin mielestä nyt nämä ihmiset jäävät oman onnensa nojaan. 

”Kaikkein helpoin tapahan on etäältä ymmärtää ja olla tekemättä mitään.”

Teksti: Kaisa Hahto. Kuvat: Outi Pyhäranta. Tuottaminen ja tekstin editointi: Heidi Väärämäki. Ulkoasu: Jasmine Färling.