a) ylemmän rodun tason aleneminen;

 

b) ruumiillinen ja henkinen taantuminen ja samalla joskin hitaan, kuitenkin

varmasti edistyvän sairauden alku.

 

Mutta sellaisen kehityksen aiheuttaminen ei toki ole mitään muuta kuin synnin

tekoa ikuisen Luojan tahtoa vastaan. Mutta sellaisesta teosta on synnin

palkkakin. Yrittäessään niskoitella luonnon rautaista johdonmukaisuutta vastaan

ihminen joutuu taisteluun niiden peruslakien kanssa, joita hänen itsensäkin

yksinomaan on kiittäminen olemassaolostaan  ihmisenä. Niin siis täytyy hänen

luonnonvastaisen menettelynsä johtaa hänen omaan tuhoonsa. Mutta tässä nyt tulee

nykyajan pasifistien aito juutalaismaisen julkea, mutta myöskin yhtä typerä

vastaväite: Ihminen voittaa luonnon! Miljoonat ihmiset vatkuttavat kuin apinat

tätä juutalaisten mielettömyyttä yhtään mitään ajattelematta ja loppujen lopuksi

tosiaankin jo kuvittelevat mielessään olevansa eräänlaisia luonnonvoittajia

muka; mutta heillä ei ole aseena mitään muuta kuin pelkkä aate, ja lisäksi vielä

niin viheliäinen aate, ettei sen mukaisesti totisesti voi kuvitella mitään

maailmaa. Mutta ollenkaan siitä puhumattakaan, ettei ihminen ole vielä missään

kohdin voittanut luontoa, vaan enintään saanut kiinni yhdestä ja toisesta

kohdasta sen suunnattoman, jättiläismäisen verhon liepeestä, jonka taa se kätkee

ikuiset arvoituksensa ja salaisuutensa, ja yrittänyt sitä kohottaa; ettei hän

todellisuudessa mitään keksi, vaan kaiken ainoastaan löytää, ettei hän hallitse

luontoa, vaan on ainoastaan sen ansiosta, että tuntee erinäisiä luonnonlakeja ja

salaisuuksia, kohonnut niiden maiden elävien olentojen valtiaaksi, joilta tuota

tietoa puuttuu ‑ siis kerrassaan kaikesta tuosta puhumattakaan ei mikään aate

voi ihmiskunnan syntymisen ja olemisen edellytyksiä voittaa, koska aate itse

kerran on kokonaan ihmisen varassa. Jollei olisi ihmisiä, ei tässä maailmassa

olisi ainoaakaan inhimillistä aatetta, joten siis aatteen olemassaolon ehtona on

ihmisen olemassaolo ja samoin kaikkien niiden lakien, jotka ovat luoneet tämän

olemassaolon edellytykset.

 

Eikä siinä vielä kyllin! Tietyt aatteet liittyvät erottamattomasti vielä aivan

tiettyihin ihmisiin. Tämä pitää paikkansa erikoisesti sellaisten ajatusten

suhteen, joiden alkuperä ei ole jokin ehdoton tieteellinen totuus, vaan on

löydettävissä tunteen maailmasta tai, niin kuin nykyisin kovin kauniisti ja

selvästi sanotaan, kuvastaa sisäistä näkemystä. Kaikki nämä aatteet, joilla ei

ole mitään tekemistä kylmän logiikan kanssa sinänsä, vaan jotka esittävät

puhtaita tunteenilmauksia, eetillisiä käsityksiä jne., kytkeytyvät ihmisen

olemassaoloon, jonka henkistä kuvittelu‑ ja luomisvoimaa niiden on kiittäminen

omasta olemassaolostaan. Mutta juuri niin ollenhan on noiden tiettyjen rotujen

ja ihmisten säilyminen noiden aatteiden säilymisen ennakkoedellytys. Joka esim.

toivoisi oikein sydämensä pohjasta pasifistisen aatteen voittoa tässä

maailmassa, sen täytyisi kaikin käytettävissä olevin keinoin osaltaan auttaa,

että saksalaiset saisivat tämän maailman valloitetuksi; sillä jos asiat

kävisivät päinvastoin, silloin hyvin helposti kuolisi viimeisen saksalaisen 

mukana myöskin viimeinen pasifisti, koska muu maailma tuskin on koskaan vaipunut

tuohon luonnon‑ ja järjenvastaiseen mielettömyyteen niin syvälle kuin

valitettavasti juuri Saksan kansa. Täytyisi siis, tahtoen tai tahtomatta, tehdä

sellainen päätös, että on käytävä sotia, jotta päästäisiin pasifismiin. Juuri

tämä eikä mikään muu oli myöskin amerikkalaisen maailmanvapahtajan Wilsonin

tarkoitus, niin ainakin meikäläiset haaveilijat uskoivat ‑ ja sillähän tarkoitus

olikin saavutettu. Tosiasiallisesti voi pasifistis‑inhimillinen aate olla

mahdollisesti oikein hyväkin sitten, jahka ensin kaikkein korkeimmalla tasolla

oleva ihminen on sitä ennen valloittanut maailmaa ja alistanut sitä valtaansa

niin suuressa mitassa, että hän on tämän maan ainoa herra ja valtias. Silloin

tuolta aatteelta puuttuu vahingollisen vaikutuksen mahdollisuus samassa

suhteessa kuin sen käytäntöön soveltaminen käy harvinaiseksi ja lopulta

mahdottomaksi. Siis ensin taistelu ja sitten mahdollisesti pasifismi. Muussa

tapauksessa ihmiskunta on sivuuttanut kehityksensä huippukohdan, eikä loppuna

ole jonkin eetillisen aatteen valta, vaan raakalaisuus ja sen seurauksena

yleinen sekasorto. Tälle ehkä yksi ja toinen nauraa, mutta tämä meidän

kiertotähtemme on sentään jo vuosimiljoonien ajan kulkea huristanut eetterissä

niin, ettei siinä ole ollut yhtään ihmistä, ja se voi joskus taas uudelleen

kiertää samalla tavalla rataansa sitten, kun ihmiset unohtavat, ettei heidän ole

korkeammasta olemassaolostaan kiittäminen joidenkin sekapäisten ideologien

aatteita, vaan rautaisten luonnonlakien tuntemusta ja arastelematonta käyttöä.

 

Kaikki se, mitä nykyisin tämän maan päällä ihailemme ‑tiede ja taide, tekniikka

ja keksinnöt ‑, on ainoastaan muutamien harvojen kansojen ja alun alkuaan ehkä

yhden rodun luovaa tuotetta. Niiden varassa on myöskin koko tämän kulttuurin

pystyssäpysyminen. Jos ne tuhoutuvat, silloin niiden mukana vaipuu hautaan

myöskin tämän maailman kauneus. Miten suuri vaikutus esimerkiksi maaperällä voi

ihmiseen ollakin, sen vaikutuksen tulos on kuitenkin aina erilainen, kulloinkin

kysymyksessä olevista roduista riippuen. Elintilan karuus ja hedelmättömyys voi

kannustaa jonkin rodun mitä suurimpiin saavutuksiin, toisen rodun kysymyksessä

ollen siitä sen sijaan sukeutuu mitä katkerimman köyhyyden ja lopulta

vajaaravitsemuksen syy kaikkine tästä johtuvine seurauksineen. Aina ovat

kansojen sisäiset taipumukset määräämässä, millaiseksi ulkonaisten syiden

vaikutus niihin muodostuu. Mikä toisen johtaa nälkäkuolemaan, kasvattaa toisen

kovaan työhön. Kaikki entisaikojen suuret kulttuurit tuhoutuivat ainoastaan

siitä syystä, että alun alkuaan luova rotu kuoli vähitellen verenmyrkytykseen.

Aina on ollut sellaisen tuhon perimmäisenä syynä se, että on unohdettu kaiken

kulttuurin olevan ihmisen varassa eikä päinvastoin; että siis, jos mieli

säilyttää jokin tietty kulttuuri, sitä luovan ihmisen täytyy säilyä. Mutta hänen

säilymisensä on kytkeytynyt parhaimman ja voimakkaimman voitolle pääsyn

välttämättömyyden ja oikeutuksen rautaiseen lakiin.

 

Joka tahtoo elää, taistelkoon siis, ja joka ei tahdo taistella tässä ikuisen

kamppailun maailmassa, se ei elämää ansaitse. Siinäkin tapauksessa, että tämä

olisi kovaa ja ankaraa ‑ asia on kerta kaikkiaan sillä tavalla! Varmasti on

kuitenkin kaikkein ankarin se kohtalo, mikä kohtaa sitä ihmistä, joka luulee

voivansa voittaa luonnon, mutta joka sitä pohjimmaltaan ainoastaan pilkkaa.

Silloin ovat luonnon vastauksina hätä, onnettomuus ja sairaudet! Ihminen, joka

ei tunnusta rotulakeja, vaan halveksii niitä, riistää todellakin itse itseltään

sen onnen, joka tuntuu olevan hänelle säädetty. Hän ehkäisee parhaan rodun

voittokulun, mutta samalla myöskin kaiken inhimillisen edistyksen

ennakkoedellytyksen. Ajan oloon hän joutuu, taakkanaan ihmisen herkkyys,

avuttoman eläimen asemaan.

 

On aivan joutavanpäiväistä ruveta kiistelemään siitä, mikä rotu tai mitkä rodut

olivat inhimillisen kulttuurin alkuperäiset kannattajat ja siten sen todelliset.

perustajat, mitä kaikkea ymmärrämme ihmiskunta‑sanalla. Yksinkertaisempaa on

tehdä tämä kysymys nykyajalle, ja silloin vastauskin on helppo ja selvä. Mitä

nykyaikana näemme silmiemme edessä inhimillistä kulttuuria, taiteen, tieteen ja

tekniikan tuotteita, kaikki tyynni on melkein yksinomaan arjalaisten luomaa.

Mutta juuri tämä tosiasia oikeuttaa tekemään sen perustellun päätelmän, että he

yksin ovat olleet korkeamman ihmisyyden perustajina ylipäänsä, niin muodoin

edustavat sitä perityyppiä, jota ymmärrämme ihminen sanalla. He ovat ihmiskunnan

Prometheuksia, tulen tuojia, joiden valoisasta otsasta neron jumalallinen kipinä

on singonnut kaikkiin aikoihin, sytyttäen aina uudelleen sen tulen, joka on

tietona valaissut vaiteliaiden salaisuuksien yötä ja siten sallinut ihmisen

kiivetä tietään ylöspäin tämän maailman toisten olentojen valtiaaksi. Jos heidät

erotetaan pois ‑ silloin synkkä pimeys ehkä jo taas muutamien vuosituhansien

perästä laskeutuisi uudelleen maan päälle, inhimillinen kulttuuri kuolisi ja

maailma autioituisi.

 

Jos ihmiskunta jaettaisiin kolmeen eri lajiin: kulttuurinperustajiin,

kulttuurinkannattajiin ja kulttuurinhävittäjiin, silloin ensimmäisen lajin

edustajina tulisivat varmaankin kysymykseen  ainoastaan arjalaiset. Heistä ovat

lähtöisin kaikkien inhimillisten  luomusten perustat ja muurit, ja ainoastaan

ulkonainen muoto ja sävy johtuu aina kunkin eri kansan erilaisista

luonteenpiirteistä. He tuottavat valtavimmat rakennuskivet ja suunnitelmat

kaikkeen inhimilliseen edistykseen, ja ainoastaan tekotapa vastaa kunkin rodun

sisäistä olemusta. Muutaman vuosikymmenen kuluttua esim. koko Itä‑Aasia jo sanoo

omakseen kulttuuria, jonka pohjimmaisena perustana on yhtä suuressa määrässä

helleeninen henki ja germaaninen tekniikka kuin asianlaita on itse Saksassa.

Ainoastaan ulkonaisessa muodossa näkyy ainakin osittain ‑ aasialaisen olemuksen

piirteitä. Asia ei ole siten, niin kuin monet luulevat, niin että Japani omaksuu

oman kulttuurinsa lisäksi eurooppalaisen tekniikan, vaan eurooppalainen  tiede

ja tekniikka saavat japanilaisen sisäisen olemuksen lisäleiman. Tosiasiallisen

elämän perustana ei ole enää erikoinen japanilainen kulttuuri, vaikka se ‑ koska

se sisäisen erilaisuutensa vuoksi ulkonaisesti enemmän pistää eurooppalaisen

sil­mään ‑ yhä määrää elämän sävyn, vaan Euroopan ja Ameri­kan, siis arjalaisten

kansojen, valtava tieteellis‑teknillinen työ. Yksinomaan näiden aikaansaannosten

pohjalla voi myöskin itä seurata yleisen inhimillisen edistyksen mukana. Se

antaa perustan taistelulle jokapäiväisestä leivästä, hankkii siinä tarvittavat

aseet ja välineet, ja ainoastaan ulkonainen asu ja leima sovelletaan vähän

kerrassaan japanilaisen olemuksen mukaiseksi.

 

Jos tästä päivästä alkaen kaikkinainen arjalainen vaikutus Japaniin lakkaisi,

otaksutaan vaikka, että Eurooppa ja Amerikka tuhoutuisivat, voisi Japanin

nykyistä tieteen ja tekniikan alalla tapahtunutta nousua vielä jonkin aikaa

jatkua; mutta jo muutamien vuosien kuluttua alkulähde ehtyisi, Japanin

erikoisuus pääsisi voitolle, mutta nykyinen kulttuuri kangistuisi ja vaipuisi

taas takaisin siihen uneen, josta sen arjalainen kulttuuriaalto seitsemän

vuosikymmentä sitten havahdutti. Sen vuoksi on, aivan samoin kuin Japanin

nykyisen kehityksen on synnystään kiittäminen arjalaista alkuperää, myöskin

joskus harmaassa muinaisuudessa ollut vieras vaikutus ja vieras henki Japanin

silloisen kulttuurin herättäjänä. Parhaimpana todistuksena tästä on se tosiasia,

että sama kulttuuri oli myöhemmin luutunut ja täydelleen kangistunut. Sellaista

voi kansalle tapahtua ainoastaan silloin, kun alkuperäinen luova rotuydin on

menetetty tai kun myöhemmin on puuttunut sitä ulkonaista vaikutusta, joka

aikoinaan antoi alkusysäyksen ja aineiston ensimmäiseen kehitykseen kulttuurin

alalla. Mutta jos kerran on tosiasia ja sellaisena pysyy, että jokin kansa saa

kulttuurinsa, sen olennaisimmat perusainekset vierailta roduilta, omaksuu ne ja

muokkaa niitä edelleen, mutta sitten, kun ulkopuolisia vaikutteita lakkaa

tulemasta lisää, aina jälleen kangistuu ennalleen, silloin tuota rotua voi kyllä

nimittää kulttuuria kannattavaksi, mutta ei koskaan kulttuuria luovaksi roduksi.

Yksityisten kansojen tarkastelu tältä näkökannalta tuottaa tulokseksi sen

tosiseikan, että melkein kauttaaltaan on kysymys, ei alun alkaen kulttuuria

perustavista, vaan kulttuuria kannattavista kansoista. Aina niiden kehityksestä

saa osapuilleen seuraavanlaisen kuvan: Arjalaiset heimot kukistavat ‑ useinkin

naurettavan harvalukuisina ‑ vieraita kansoja ja kehittävät sitten, uusien

asuma-alojen erikoisista elämänehdoista (hedelmällisyydestä, ilmastosuhteista

jne.) johtuen ja niiden kannustamina sekä suotuisana edellytyksenä tarjona

olevien apuvoimien runsaus ‑ alemman ihmislajin suuret joukot ‑ uinuvia henkisiä

ja järjestäjän kykyjään.

 

He luovat usein muutamassa vuosituhannessa, jopa vuosisadassa sellaisen

kulttuurin, joka alun alkuaan osoittaa täydelleen heidän olemuksensa sisäisiä

piirteitä, edellä jo viitattujen erikoisten maaperän sekä kukistettujen ihmisten

ominaisuuksien mukaan sovellettuina. Mutta lopulta valloittajat alkavat rikkoa

alkuaikoina voimassa pidettyä verensä puhtaanapitämisen periaatetta vastaan,

alkavat sekaantua orjuutettuihin alkuasukkaisiin ja tekevät siten lopun omasta

olemassaolostaan; sillä paratiisin syntiinlankeemuksesta on aina ollut

rangaistuksena karkotus samasta paratiisista. Tuhannen vuoden ja vielä pitemmän

ajan kuluttua näytäiksen sitten useinkin muinoisen valtiaskansan viimeinen

näkyvä jälki vaaleampana ihonvärinä, jonka sen veri on jättänyt perinnöksi

kukistetulle rodulle, sekä kangistuneena kulttuurina, jonka se aikoinaan

perusti. Sillä samalla tavoin kuin tosiasiallinen ja henkinen valloittaja on

hävinnyt, hukkunut kukistamiensa vereen, samalla tavoin on myöskin inhimillisen

kulttuuriedistyksen soihdun polttoaine palanut loppuun! Samoin kuin ihonväri on

muinoisten valtiaiden verestä saanut heikon vaaleamman hohteen säilyttäen sen

näiden muistona, samoin myöskin kulttuurielämän yötä heikosti valaisevat noiden

ammoisten valontuojien säilyneet luomukset. Ne loistavat läpi kaiken uudelleen

valtaan päässeen raakalaisuuden ja herättävät mitään ajattelemattomassa

hetkellisessä katsojassa liiankin usein sen käsityksen, että siinä nyt on

nykyisen kansan kuva hänen silmien edessä, vaikka hän katseleekin vain menneiden

aikojen kuvastimeen. Sitten voi sattua niin, että tuollainen kansa joutuu vielä

toisen kerran, jopa vielä useamminkin historiansa aikana kosketuksiin ammoisten

kulttuurintuojiensa rodun kanssa, silti tarvitsematta olla enää mitään muistoa

jäljellä varhaisemmista kohtaamisista. Vaistomaisesti silloin vanhan

valtiaidenveren viimeinen jäännös hakeutuu uuden ilmestyksen puoleen, ja se,

mikä aikoinaan oli mahdollista ainoastaan pakolla, voi nyt onnistua omalle

tahdolle. Maahan saapuu uusi kulttuuriaalto ja sitä kestää niin kauan, kunnes

sen kannattajat taaskin sulautuvat vieraiden kansojen vereen.

 

Tulevan sivistyksen‑ ja maailmanhistorian tehtävänä on suorittaa tutkimuksia

tässä mielessä eikä pakahtua ulkonaisten tosiasioiden luettelemiseen, niin kuin

Saksan nykyisen historiatieteen laita on valitettavasti liiankin usein. Mutta jo

tästä kulttuuria kannattavien kansakuntien kehityksen hahmottelusta ilmenee

myöskin tämän maailman todellisten kulttuurinperustajien, arjalaisten oman

synnyn, vaikutuksen ja ‑ tuhon kuva. Samoin kuin jokapäiväisessä elämässä ns.

nero tarvitsee erikoista aihetta, jopa usein suoranaista sysäystä ruvetakseen

loistamaan, samoin myöskin kansojen elämässä nerokas rotu. Arkipäivän

yksitoikkoisuudessa näyttävät usein huomattavatkin ihmiset merkityksettömiltä,

tuskin tuntuvat kohoavan yli ympäristön keskimitan; mutta kohta kun joudutaan

sellaiseen asemaan, jossa toiset typertyisivät tai menettäisivät malttinsa,

kasvaa tuollaisesta millään tavoin huomiota herättämättömästä keskimitanlapsesta

silmäänpistävän nerokas luonne, sangen usein kaikkien niiden kummastukseksi,

jotka ovat siihen saakka nähneet hänet porvarillisen elämän pienuudessa ‑

siitäpä johtuukin, että harvoin kukaan on profeetta omalla maallaan. Missään ei

tämän huomion tekemiseen tarjoudu niin viljalti tilaisuutta kuin sodassa.

Näköjään harmittomista lapsista putkahtaa äkkiä hädän ja vaaran hetkenä, toisten

typertyessä avuttomiksi, kuolemaa uhmaavan päättäväisiä ja jääkylmästi

harkitsevia sankareita. Jollei sellaista koettelemuksen hetkeä olisi tullut,

tuskin kukaan olisi aavistanut, että tuossa parrattomassa pojassa piili nuori

sankari. Melkein aina on tarpeen jonkinlainen sysäys, jotta nero tulisi

näkyviin. Kohtalon moukarinisku, joka toisen paiskaa maahan, kalskahtaa toisessa

äkkiä teräkseen, ja jokapäiväisyyden verhon pirstoutuessa ilmestyy

hämmästelevien aikalaisten silmien eteen siihen saakka piilossa pysynyt ydin

avoimena kaikkien nähtäviin. Maailma silloin yrittää vetää vastakynttä eikä

tahdo ottaa uskoakseen, että tuo ennen näköjään sen itsensä kaltainen olento

olisi äkkiä muuttunut toiseksi; tapahtuma, joka toistunee jokaisen huomattavan

ihmislapsen kohdalta.

 

Vaikka esimerkiksi keksijä perustaa maineensa vasta sinä päivänä, jolloin hän

tekee keksintönsä, olisi sentään mieletöntä ajatella, että myöskin nerokkuus

olisi ampunut mieheen vasta tuona samana päivänä ‑ neron kipinä on syntymästä

saakka asunut todella luovat taipumukset saaneen ihmisen otsassa. Todellinen

nero on aina synnynnäistä, se ei ole koskaan kasvatuksen tulos, saati opittua.

Mutta tämä ei, niin kuin jo edellä on tähdennetty, pidä paikkaansa ainoastaan

yksityisen ihmisen, vaan myöskin koko rodun suhteen. Luovina toimivilla

kansoilla on alun alkaen ollut luovia taipumuksia, vaikk'eivät nämä olisikaan

olleet pintapuolisten tarkkaajien havaittavissa. Tällöinkin on niiden ulkonainen

huomaaminen mahdollista ainoastaan toteutettujen tekojen yhteydessä, koska

ulkomaailma kerran ei kykene näkemään neroutta sinänsä, vaan ainoastaan sen

keksintöinä, löytöinä, rakennuksina, kuvina jne. näyttäytyvät ulkonaiset

ilmaukset; mutta vielä silloinkin kestää usein kauan aikaa, ennen kuin se jaksaa

päästä tähän tuntemukseen. Aivan samalla tavoin kuin yksityisen huomattavan

ihmisen elämässä nerokkaat tai ainakin poikkeukselliset taipumukset pyrkivät

käytännössä toteutumistaan kohti vasta erikoisten kiihokkeiden kannustamina,

samoin voi myöskin kansojen elämässä olemassa olevien luovien voimien ja kykyjen

todellinen hyväksikäyttö useinkin alkaa vasta sitten, kun erikoiset tietyt

edellytykset kutsuvat siihen.

 

Kaikkein selvimmin huomaamme sen siitä rodusta, joka on ollut ja on yhä vieläkin

inhimillisen kulttuurikehityksen kannattaja ‑arjalaisista. Niin pian kuin

kohtalo on johtanut heidät erikoisia olosuhteita kohti, he ryhtyvät heissä jo

piilevinä olleita kykyjään yhä nopeampaan tahtiin kehittämään ja valamaan

havaittaviin muotoihin. Niille kulttuureille, joita he sellaisissa tapauksissa

perustavat, ovat melkein aina leimaa antavina maan laatu, ilmasto sekä ‑ heidän

valtaansa alistamat ihmiset. Tämä viimeksi mainittu seikka on ehkä kaikkein

ratkaisevin. Kuta alkeellisemmat ovat kulttuuritoiminnan teknilliset

edellytykset, sitä välttämättömämpää on, että on käytettävissä apuna

ihmisvoimia, joiden sitten on järjestelmällisesti koottuina ja käytettyinä

korvattava koneiden voima. Vailla tällaista alempien ihmisten

käyttämismahdollisuutta arjalaiset  eivät olisi ikinä pystyneet astumaan ensi

askeliaan myöhäisempää kulttuuriaan kohti; aivan samalla tavoin kuin he eivät

olisi ilman eräiden soveliaiden eläinten apua, jotka he ymmärsivät kesyttää,

saaneet kehitetyksi tekniikkaa, joka vuorostaan nyt parhaillaan sallii heidän

vähitellen ruveta tulemaan toimeen ilman juuri noita samoja eläimiä.

Mietelauseessa ’mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä’ piilee

valitettavasti liiankin syvällinen totuus. Kautta vuosituhansien täytyi hevosen

ihmistä palvella ja olla hänen apunaan sellaisen kehityksen perustuksia

laskettaessa, joka nyt auton, voimavaunun, vuoksi tekee hevosen itsensä

tarpeettomaksi. Muutamassa vuodessa tämä jo lienee lopettanut toimintansa, mutta

ilman sen varhaisempaa avustusta ihmisen olisi ehkä ollut hyvinkin vaikea päästä

siihen, missä hän on tänä päivänä. Niin oli korkeampien kulttuurien

muodostumiselle alempien ihmisten tarjonaolo  eräs kaikkein olennaisimpia

edellytyksiä, koska ainoastaan he pystyivät korvaamaan niiden teknillisten

apukeinojen puutteen, joita vailla ei mitään korkeampaa kehitystä ole ensinkään

ajateltavissakaan. Varmastikaan ihmiskunnan ensimmäinen kulttuuri ei pohjautunut

niinkään suuressa määrin kesytettyihin eläimiin kuin alhaisempien ihmisten

käyttöön. Vasta kun kukistetut rodut oli pakotettu orjuuteen, alkoi sama kohtalo

tulla eläinten osaksi, eikä päinvastoin, niin kuin monen ehkä tekisi mieli

luulla. Sillä ensiksi joutui voitettu ihminen kävelemään auran edessä ‑ ja vasta

hänen jälkeensä hevonen. Ainoastaan pasifistinarrit voivat taas tätäkin pitää

inhimillisen häijyyden ja ilkeyden merkkinä jaksamatta käsittää, että tällainen

kehitys oli välttämätön, jotta vihdoinkin olisi päästy sille asteelle, josta

käsin mokomat apostolit nykyisin voivat toitottaa jaarituksiaan kaikkeen

maailmaan.

 

Ihmiskunnan edistys muistuttaa kiipeämistä loppumattoman pitkiä tikaportaita

ylös; ei pääse ylemmäs, jollei ensin ole selviytynyt alimmista puolapuista.

Samalla tavalla täytyi arjalaisten vaeltaa todellisuuden heille osoittamaa tietä

eikä sellaisia polkuja, jollaisista nykyajan pasifistin mielikuvitus uneksii.

Todellisuuden tie on kyllä ankara ja raskas, mutta sittenpä se vihdoinkin johtaa

sinne, minne toinen kovin mielellään haluaisi ihmiskunnan haaveissaan sijoittaa,

mutta mistä hän valitettavasti ihmiskuntaa pikemminkin loitontaa sen sijaan,

että veisi sen sitä lähemmäksi. Ei ole siis suinkaan sattuma, että ensimmäiset

kulttuurit syntyivät siellä, missä arjalaiset alhaisten kansojen kanssa

kosketuksiin joutuessaan alistivat nämä valtaansa ja tekivät alamaisikseen. Nämä

olivat siten ensimmäisenä teknillisenä apuvälineenä syntyvän kulttuurin

palveluksessa. Sillä tavoin oli sitten se tie, jota arjalaisten oli lähdettävä

kulkemaan, selvästi viitoitettu. Valloittajina he alistivat alemmat ihmiset

valtaansa ja järjestivät sitten näiden käytännöllisen työssä käytön

käskynalaisinaan tahtonsa mukaisesti ja omia tarkoitusperiään silmällä pitäen.

Mutta pannessaan heidät siten hyödylliseen, joskin ankaraan työhön ja toimeen he

eivät ainoastaan säästäneet voitettujen ja kukistettujen henkeä, vaan mene,

tiedä soivat heille osan, joka oli parempikin kuin heidän entinen ns.

vapautensa. Niin kauan kuin he järkähtämättä pitivät yllä valtiaanasemaansa, he

pysyivät, ei ainoastaan todellisina herroina ja valtiaina, vaan myöskin

kulttuurin pystyssä pitäjinä ja kartuttajina. Sillä kulttuuri oli yksinomaan

heidän kykyjensä ja siten siis heidän säilymisensä varassa semmoisenaan. Kun

sitten kukistetut itse alkoivat kehittää itseään ja todennäköisesti myöskin

kielellisesti lähenivät valloittajia, isäntien ja palvelijoiden välinen jyrkkä

raja‑aita hävisi. Arjalaiset luopuivat verensä puhtaudesta ja menettivät siten

oleskeluoikeutensa siinä paratiisissa, jonka olivat itselleen luoneet. He

vajosivat rodunsekoituksessa yhä alemmas, menettivät vähän kerrassaan yhä

suuremmassa määrin kulttuurikykyään, kunnes lopulta alkoivat, ei ainoastaan

henkisesti, vaan myöskin ruumiillisesti muistuttaa enemmänkin kukistettuja ja

alkuasukkaita kuin omia esi‑isiään. Jonkin aikaa he saattoivat vielä elää

vanhastaan olemassa olevien kulttuuriperujen kustannuksella, mutta sitten

tapahtui kangistuminen, ja he vaipuivat vähitellen unohduksiin.

 

Sillä tavalla sortuvat kulttuurit ja valtakunnat tehdäkseen tilaa uusille

muodostumille. Verensekoitus ja siitä johtunut rodun tason aleneminen on ainoa

kaikkien kulttuurien kuoleutumisen syy; sillä ihmiset eivät tuhoudu hävittyjen

sotien johdosta, vaan siitä syystä, että menettävät sen vastustuskyvyn, joka on

ominaista ainoastaan puhtaalle verelle. Mikä tässä maailmassa ei ole hyvää

rotua, se on akanoita. Kaikki maailmanhistorialliset tapahtumukset ovat

ainoastaan rotujen itsesäilytysvaiston ilmausta joko hyvässä tai pahassa

merkityksessä. Kysymykseen, mitkä ovat arjalaisen ylivoimaisen merkityksen

sisäiset syyt, voidaan sen vuoksi vastata, ettei se ehkä ole niinkään suuressa

määrin etsittävissä heidän itsesäilytysvaistonsa tavallista voimakkaammasta

kehityksestä kuin pikemminkin siitä erikoisesta tavasta, miten tämä

ilmaiseiksen. Omakohtainen elämisen tahto on kaikkialla ja kaikilla yhtä suuri;

ainoastaan sen todellisen vaikutuksen ja ilmenemisen muoto vaihtelee.

 

Kaikkein alkukantaisimmilla elävillä olennoilla ei itsesäilytysvaisto ulotu omaa

minää ulommaksi. Itsekkyys, niin kuin tätä viettiä nimitämme, menee niillä niin

pitkälle, että se käsittää yksinpä ajankin, niin että juuri kulloinkin kuluva

tuokio vaatii osakseen kaiken huomion eikä tahdo jättää mitään tulevien hetkien

varalle. Eläimet elävät siinä tilassa ainoastaan itselleen, etsivät ruokaa

ainoastaan kun on nälkä ja tappelevat ainoastaan oman henkensä puolesta. Mutta

niin kauan kuin itsesäilytysvaisto ilmaiseiksen tällä tavalla, puuttuu tykkänään

kaikkea perustaa yhteisön perustamiselta, vaikkapa olisi kysymyksessä ainoastaan

sen kaikkein alkeellisin muoto, perhe. Jo koiraan ja naaraan keskeinen yli

puhtaan parittumistoimituksen ulottuva yhteys vaatii itsesäilytysvaiston

laajentumista, koska huoli ja taistelu oman minän puolesta kohdistuu myöskin

toiseen osapuoleen; koiras hakee usein myöskin naaraalle ruokaa, mutta

useimmissa tapauksissa molemmatkin etsivät ravintoa poikasilleen. Melkein aina

on toinen valmis puolustamaan toista, niin että tässä on havaittavissa

ensimmäiset, joskin äärettömän yksinkertaiset uhrimielen muodot. Samassa määrin

kuin tuo mieli laajenee yli perheen ahtaiden puitteiden rajojen, samassa määrin

syntyy mahdollisuuksia suurenpien yhtymien ja lopulta vihdoin todellisten

valtioiden muodostumiselle. Maapallon kaikkein alhaisimmilla ihmisillä on tätä

ominai­suutta ainoastaan erittäin vähäisessä määrässä, niin ettei se useinkaan

ulotu yli perheen muodostumisen rajojen. Kuta suu­rempi sitten on puhtaasti

omakohtaisten etujen ja pyyteiden syrjäyttämisvalmius, sitä enemmän lisääntyy

myöskin laajojen yhteisöjen perustamiskyky.

 

Tämä uhrimieli, omakohtaisen työn ja, jos niin tarvitaan, oman hengenkin

uhraaminen toisten puolesta, on kaikkein voi­makkaimmin kehittynyt arjalaisilla.

Arjalaisissa eivät ole suu­rinta heidän henkiset ominaisuutensa sinänsä, vaan

se, miten suurta alttiutta he osoittavat asettamaan kaikki kykynsä yhtei­sön

palvelukseen. Itsesäilytysvaisto on heidän keskuudessaan saavuttanut jaloimman

muotonsa, koska he mielellään alistavat oman minänsä yhteisön elämän alaiseksi

ja, milloin hetki niin vaatii, antavat sen myöskin uhriksi. Arjalaisten 

kulttuuria muodostavien ja rakentavien kykyjen syynä ja aiheena eivät ole heidän

älylliset lahjansa. Jos heillä; olisi ainoastaan ne, he voisivat niiden avulla

aina vaikuttaa yksinomaan hävittävästi, mutta ei missään tapauksessa

järjestävästi  ja suunnittelevasti; sillä jokaisen järjestön sisäisin olemus on

sen varassa, että kukin yksityinen luopuu edustamasta omaa mielipidettään samoin

kuin myöskin omia omakohtaisia etujaan ja uhraa kummatkin suuremman ihmisjoukon

hyväksi.

 

Vasta tätä yhteisyyden kiertotietä hän saa sitten taas takaisin oman osansa. Hän

ei esimerkiksi enää tee työtä välittömästi omaksi hyväkseen, vaan liittyy

toimintansa välityksin yhteisön puit­teisiin, ei ainoastaan omaksi hyödykseen,

vaan kaikkien hyö­dyksi. Suurenmoisimman, ihmeellisimmän tämän ajatustavan

ilmaisun tarjoaa hänen sanansa työ, jolla hän ei suinkaan käsitä toimintaa

hengen ylläpidoksi semmoisenaan, vaan ainoastaan luovaa toimintaa, joka ei ole

ristiriidassa yhteisön etujen kanssa. Muussa tapauksessa hän leimaa inhimillisen

toiminnan, mikäli se palvelee itsesäilytysvaistoa, välittämättä toisten ihmisten

hyvästä, varkaudeksi, koronkiskonnaksi, rosvoukseksi, murroksi jne. Tämä

mieliala, joka syrjäyttää oman minän pyyteet yhteisön pystyssä pitämisen

hyväksi, on todellakin kaiken todella inhimillisen kulttuurin ensimmäinen

edellytys. Ainoastaan siitä lähtien voivat syntyä kaikki ne ihmiskunnan suuret

työt, jotka perustajalleen kylläkin tuottavat vähän palkkaa, mutta

jälkimaailmalle mitä runsaimman siunauksen. Niin, ainoastaan niiden perusteella

voi ymmärtää, miten siksi useat jaksavat rehellisinä ja kunnollisina pysyen

kestää karun, niukan elämän, joka sälyttää heidän itsensä kannettavaksi

ainoastaan köyhyyttä ja vaatimattomuutta, mutta takaa yhteisön perusteiden

säilymisen. Jokainen työläinen, jokainen talonpoika, jokainen keksijä, virkamies

jne., joka tekee työtä itse koskaan voimatta päästä onneen ja varallisuuteen, on

tuon ylevän aatteen kannattaja, vaikkapa hänen työnsä syvempi tarkoitus häneltä

aina pysyisikin salassa.

 

Mutta mikä pitää paikkansa työn suhteen ihmisen elämismahdollisuuden ja kaiken

inhimillisen edistyksen perustana, pitää vielä suuremmassa määrin paikkansa

ihmisen ja hänen kulttuurinsa suojan suhteen. Oman hengen uhraaminen yhteisön

olemassaolon puolesta on kaiken uhrimielen kruunu. Ainoastaan se pystyy

estämään, etteivät sitä, minkä ihmiskädet rakensivat, pääse jälleen ihmiskädet

hajoittamaan tai luonto hävittämään. Kielessä on muuten ilmaus, joka mitä

suurenmoisimmalla tavalla osoittaa toimimista siinä mielessä; se ilmaus on

velvollisuuden täyttäminen; se merkitsee sitä, ettei oma itse o1e kaikki

kaikessa, vaan palvelee yhteisöä. Sitä periaatteellista ajatustapaa, josta

sellainen toimintatapa syntyy ja kasvaa, nimitämme ‑ erotukseksi itsekkyydestä,

omanvoitonpyynnistä ‑ idealismiksi, ihanteellisuudeksi. Ymmärrämme sillä

ainoastaan yksilön kykyä uhrautua yhteisön puolesta, lähimmäistensä puolesta.

 

Mutta miten tärkeää onkaan yhä uudelleen huomata, ettei idealismi suinkaan

tarkoita turhia, tarpeettomia tunteenilmauksia, vaan että se todellakin on

ollut, on vieläkin ja tulee vastakin olemaan sen edellytyksenä, mitä me ihmiset

tarkoitamme inhimillisellä kulttuurilla, jopa että se vasta ensimmäisenä on

luonut ihmisen käsitteen. Tätä sisäistä mielenlaatuaan arjalaisten  on

kiittäminen tässä maailmassa saavuttamastaan asemasta, ja sitä on maailman

kiittäminen ihmisestä; sillä se yksin on muovannut puhtaasta hengestä sen luovan

voiman, joka on, yhdistämällä ainoalaatuisella tavalla keskenään raa'an voiman

ja nerokkaan älyn, luonut inhimillisen kulttuurin muisto­merkit. Ilman

ihanteellista mielenlaatua olisivat kaikki, jopa kaik­kein häikäisevimmätkin

hengen kyvyt ainoastaan henkeä semmoisenaan  ulkonaista loistetta ilman sisäistä

arvoa, mutta eivät milloinkaan luovaa voimaa. Mutta koska todellinen

ihanteellisuus ei ole mitään muuta kuin yksilön etujen ja pyyteiden ja elämän

alistamista yhteisön alai­siksi, mutta tämä vuorostaan on kaikenlaisten

järjestettyjen muotojen muodostumisen edellytys, se sisimmässään, pohjimmaltaan 

vastaa luonnon perimmäistä tahtoa. Se yksin johtaa ihmiset voiman ja vahvuuden

etuoikeuden vapaaehtoiseen tun­nustamiseen ja muovaa heistä niin ollen sen

järjestyksen hiuk­kasia, joka muotoilee ja muodostaa koko maailmankaikkeuden.

 

Puhtain ihanteellisuus verhoutuu tietämättään, vaistomaisesti syvimpään tietoon.

Miten suuressa määrin tämä pitää paikkansa ja miten vähän todellisella

ihanteellisuudella on tekemistä leikkivän haaveksinnan  kanssa, sen voi heti

huomata, jos antaa turmeltumattoman lapsen, esim. terveen pojan, tehdä

valintansa niiden kesken. Sama poika, joka vailla ymmärtämystä ja torjuen

suhtautuu ihanteellisen pasifistin vuodatuksiin, on valmis uhraamaan nuoren

henkensä oman kansansa ihanteen puolesta. Itsetiedottomasti noudattaa vaisto

tällöin lajinsäilyttämisen syvemmällä piilevää välttämättömyyttä, jos niin on

tarpeen vaikka yksilön kustannuksella, ja asettuu vastustamaan pasifististen

lörpöttelijöiden houreita, kun nämä, jotka todellisuudessa ovat ‑ vaikkakin

naamioituneita ‑ pelkurimaisia itsekkäitä olentoja, loukkaavat kehityksen

lakeja; sen ehtona on näet yksityisen uhrimieli yhteisön hyväksi eivätkä

arkamaisten rikkiviisaiden ja luonnon arvostelijoiden sairaalloiset kuvitelmat.

Juuri sellaisina aikoina, jolloin ihanteellinen ajattelutapa  uhkaa hävitä,

voimme sen vuoksi heti paikalla huomata sen voiman heikkenemistä, joka muodostaa

yhteisöjä ja siten luo edellytyksiä kulttuurille. Kun sitten itsekkyys kerran

pääsee kansan valtiaaksi, silloin höltyvät järjestyksen siteet, ja omaa onneaan

silmittömästi tavoitellessaan ihmiset vasta lopullisesti syöksyvät taivaasta

helvettiin. Jopa jälkimaailmakin unohtaa ne miehet, jotka palvelivat ainoastaan

omaa etuaan, ja ylistää niitä sankareita, jotka luopuivat omasta yksityisestä

onnestaan.

 

Arjalaisten jyrkin vastakohta ovat juutalaiset. Tuskin ainoallakaan toisella

maailman kansalla on itsesäilytysvaisto kehittynyt voimakkaammaksi kuin ns.

valitun kansan keskuudessa. Parhaana todistuksena tästä voi pitää sitä

yksinkertaista tosiseikkaa, että tämä rotu yhä vielä on olemassa. Missä tapaa

kansaa, joka on kahden viimeksi kuluneen vuosituhannen aikana sisäisiltä

taipumuksiltaan ja luonteenlaadultaan ollut niin vähäisten muutosten alaisena

kuin juutalaiset? Ja mikä kansa vihdoin on joutunut kokemaan suurempia

mullistuksia kuin tämä kansa ‑ ja kuitenkin aina samana kansana suoriutunut

ihmiskunnan kaikkein valtavimmista onnettomuuksista ja murhenäytelmistä? Miten

äärettömän sitkeä elämisen tahto, lajin säilyttämisen tahto noista tosiseikoista

ilmeneekään! Juutalaisten älylliset ominaisuudet ovat kouliutuneet ja

muokkautuneet vuosituhansien kuluessa. Nykyisin heitä pidetään älykkäinä, ja

sellaisia he ovat tietyssä merkityksessä olleet kaikkina aikoina. Mutta heidän

ymmärryksensä ei ole oman kehityksen, vaan muukalaisten antaman

havainto‑opetuksen tulos. Ei ihmishenkikään pysty kiipeämään korkeuksiin ilman

portaita; se tarvitsee jokaiseen ylöspäin astumaansa askeleeseen menneisyyden

perustaa, vieläpä siinä laajassa merkityksessä, jommoisena tämä voi ilmetä

ainoastaan yleisessä kulttuurissa. Kaikki ajattelu perustuu ainoastaan

vähäiseltä osalta omaan havaintoon, suurimmalta osaltaan edellisten aikojen

kokemuksiin. Yleinen kulttuuritaso tarjoaa yksityiselle ihmiselle, hänen itsensä

useimmissa tapauksissa edes kiinnittämättä siihen huomiota, niin suuren määrän

pohjatietoja, että hän siten varustautuneena helposti kykenee omin neuvoin

astumaan seuraavat askelet eteenpäin.

 

Esimerkiksi nykyajan poika näkee kasvaessaan ja varttuessaan ympärillään niin

suunnattomat määrät viimeksi kuluneiden vuosisatojen teknillisiä

aikaansaannoksia, ettei hän tule moniinkaan seikkoihin, jotka vielä sata vuotta

sitten olivat arvoituksia kaikkein suurimmille hengille, aivan itsestään selvinä

asioina edes kiinnittäneeksi huomiota, vaikka niillä on ratkaiseva merkitys, jos

hänen mieli voida seurata ja ymmärtää meidän aikamme kyseessä olevalla alalla

saavuttamaa edistystä. Jos vaikka kuinkakin nerokas viime vuosisadan

kaksikymmenluvulla elänyt ihminen voisi nyt yks'kaks' nousta haudastaan, hänen

olisi vaikeampi edes henkisestikään mukautua ja sopeutua nykyiseen aikaan kuin

tavallisen, lahjojensa puolesta keskinkertaisen nykyajan viisitoistavuotiaan

pojan. Sillä häneltä puuttuisi kaikki se suunnaton pohjatietojen määrä, jonka

nykyajan kansalainen kasvaessaan ja varttuessaan nykyisen yleisen kulttuurin

ilmiöiden keskuudessa niin sanoaksemme itsetiedottomasti imee itseensä. Koska

nyt juutalaiset ‑ syistä, jotka ilmenevät heti tuonnempana ‑ eivät ole koskaan

omistaneet omaa kulttuuria, heidän henkisen työskentelynsä perusteet ovat aina

olleet toisten antamia. Heidän älynsä on kaikkina aikoina kehittynyt heitä

ympäröivän kulttuurimaailman vaikutuksesta. Koskaan ei ole tapahtunut

päinvastaista. Sillä vaikk'ei juutalaiskansan itsesäilytysvaisto ole ollutkaan

pienempi, pikemminkin päinvastoin suurempi kuin toisten kansojen, vaikka heidän

henkiset kykynsä hyvin helposti pystyvät tekemään sen vaikutuksen, että ne ovat

toisten kansojen älyllisten taipumusten veroiset, heiltä puuttuu sittenkin

täydellisesti kulttuurikansojen kaikkein olennaisinta edellytystä, ihanteellista

ajattelutapaa.

 

Juutalaisilla ei uhrautumishalu ulotu yksilön alastonta itsesäilytysvaistoa

pitemmälle. Heidän näennäisesti suuri yhteenkuuluvaisuudentunteensa perustuu

hyvin alkukantaiseen laumavaistoon, jonka kaltaista on tässä maailmassa

havaittavissa monilla muillakin elävillä olennoilla. Tällöin ansaitsee huomiota

se tosiasia, että laumavaisto ajaa keskinäiseen tukemiseen ja avunantoon

ainoastaan niin kauan kuin sellainen näyttää tarkoituksenmukaiselta tai

välttämättömältä yhteisen vaaran uhatessa. Sama susilauma, joka vielä juuri

vast'ikään yksissä tuumin hyökkäsi saaliinsa niskaan, hajaantuu nälkänsä

tyydytettyään kohta taas hajalleen, kukin yksityinen eläin omalle taholleen.

Sama pitää paikkansa hevosten suhteen, jotka kehään kerääntyneinä koettavat

puolustautua päällekarkaajan hyökkäykseltä, hajaantuakseen taas kohta vaaran ohi

mentyä. Samoin on juutalaistenkin laita. Heidän uhrimielensä on pelkästään

näennäistä. Sitä riittää ainoastaan niin kauan kuin jokaisen yksilön olemassaolo

tekee sen ehdottoman välttämättömäksi. Mutta niin pian kuin yhteinen vihollinen

on voitettu, kaikkia uhannut vaara mennyt ohi, ryöstösaalis korjattu talteen,

juutalaisten näennäinen keskinäinen sopusointu lakkaa siinä paikassa tehdäkseen

tilaa heidän alkuperäisille taipumuksilleen. Juutalaiset ovat yksimielisiä

ainoastaan milloin siihen pakottaa yhteinen vaara tai milloin yhteinen saalis

houkuttelee; jos molemmat syyt lakkaavat vaikuttamasta, silloin pääsevät

valloilleen mitä törkeimmän itsekkyyden ominaisuudet, ja yksimielinen kansa

muuttuu käden käänteessä toisiaan verisessä tappelussa raatelevaksi

rottalaumaksi. Jos juutalaiset olisivat tässä maailmassa yksin, he tukehtuisivat

siivottomuuteensa ja törkyisyyteensä yhtä suuressa määrin kuin pyrkisivät

raivokkaassa taistelussa etuilemaan toistensa kustannuksella ja hävittämään

toisensa sukupuuttoon, mikäli ei heidän pelkurimaisuudestaan ilmenevä kaiken

uhrimielen rajaton puute muuttaisi tässäkin tapauksessa taistelua pelkäksi

teatteripeliksi. Kerta kaikkiaan siis osuu harhaan, jos siitä tosiasiasta, että

juutalaiset taistelussa ‑ paremminkin sanoen riistäessään ja rosvotessaan

lähimmäisiään ‑ vetävät yhtä köyttä, tekee sen johtopäätöksen, että heillä olisi

myöskin tiettyä ihanteellista uhrautuvaisuutta. Tässäkään ei juutalaisten

toiminnan määrääjänä ole mikään muu kuin yksilön alaston itsekkyys.

 

Siitä johtuen onkin juutalaisten valtio ‑ jonka pitäisi olla elävä elimistö

jonkin tietyn rodun säilyttämiseksi ja kartuttamiseksi ‑alueellisesti täysin

rajoittamaton. Sillä tietyn valtioalueen selvä muodostuminen edellyttää aina

valtionrodun ihanteellista ajattelutapaa, mutta erikoisesti oikeaa työn

käsitteen ymmärtämistä. Samassa määrin kuin tällaista asennoitumista puuttuu,

epäonnistuu myöskin jokainen alueellisesti rajallisen valtion muodostamis‑, jopa

pystyssäpitämisyrityskin. Mutta samalla häviää myöskin perusta, jonka varassa

yksin kulttuuria voi syntyä. Tästä syystä juutalaiskansa on kaikista

näennäisistä älyllisistä ominaisuuksistaan huolimatta sittenkin vailla kaikkea

todellista kulttuuria, mutta erikoisesti vailla kaikkea omaa kulttuuria. Sillä

se, mitä juutalaisella nykyisin on valekulttuuria, se on hänen käsissään

enimmäkseen jo turmeltunutta toisten kansojen omaisuutta. Arvosteltaessa

juutalaisia heidän inhimilliseen kulttuuriin suhtautumisensa perusteella täytyy

aina muistaa pitää silmien edessä erikoisen kuvaavana seikkana sitä tosiasiaa,

ettei ole koskaan ollut olemassa juutalaista taidetta eikä ole niin ollen

nykyisinkään, etteivät varsinkaan kaikkien taiteiden molemmat kuningattaret,

rakennustaide ja säveltaide, ole juutalaisuudelle mistään omaperäisestä

kiitollisuuden velassa. Mitä juutalaiset taiteen alalla suorittavat, se on joko

huononnusta tai taiteellista varkautta. Mutta niinpä juutalaisista puuttuvat

kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat erikoisia niille armoitetuille kansoille,

joille on suotu luovaa kykyä ja siten kulttuuria. Miten suuressa määrin

juutalaiset pystyvät vain jäljitellen tai paremminkin sanoen turmellen

omaksumaan vierasta kulttuuria, se käy selville siitä, että heidät useimmiten

tapaa juuri  semmoisen taiteen alalla, joka tuntuu kaikkein vähimmässä määrin

perustuvan omaan keksimiskykyyn, nimittäin näytelmätaiteessa. Mutta siinäkin

juutalainen on tosiasiassa ainoastaan ilveilijä, pikemminkin matkija; sillä

siinähän häneltä puuttuu kaikkein viimeisintä suunnitelmaa, joka kohottaa

todelliseen suuruuteen; ei edes siinäkään hän ole nerokas muovaaja ja

hahmottelija, vaan ulkonainen jäljittelijä; kaikki hänen käyttämänsä keinot ja

temput eivät sittenkään pysty peittämään hänen sisäisen muotoilemiskykynsä

hengettömyyttä. Mutta tässä tulee kyllä juutalainen sanomalehdistö mitä

herttaisimmin avuksi virittämällä jokaisen, jopa keskinkertaisen poropeukalonkin

kunniaksi, kunhan tämä vain on juutalainen, sellaisen ’hoosiannahuudon’, että

kaikki muut aikalaiset loppujen lopuksi alkavat sittenkin todella uskoa, että

heillä on edessään taiteilija, vaikka todellisuudessa onkin kysymyksessä pelkkä

viheliäinen ilvehtijä.

 

Ei, juutalaisilla ei ole millään tavoin kulttuuria luovaa voimaa, koska heissä

ei ole eikä ole koskaan ollut ihanteellisuutta, jota vailla ihmisen korkeampaa

kehitystä ei ole olemassakaan. Sen vuoksi heidän älynsä ei voi koskaan vaikuttaa

rakentavasti, vaan hävittävästi ja aivan harvoissa tapauksissa mahdollisesti

enintään kiihottavasti ja hoputtavasti, mutta silloinkin sen voiman perikuvana,

’joka aina pahaa tahtoo, mutta luo hyvää’. Mitään ihmiskunnan edistystä ei

tapahdu heidän ansiostaan, vaan heidän uhallaankin.

 

Koska juutalaisilla ei ole koskaan ollut valtiota, jonka alue olisi ollut

varmarajainen, eivätkä he niin ollen ikinä ole voineet sanoa mitään kulttuuria

omakseen, syntyi sellainen käsitys, että tässä oli kysymyksessä kansa, joka

olisi luettava paimentolaisten joukkoon. Tämä on yhtä suuri kuin vaarallinenkin

erehdys. Paimentolaisilla on kyllä varmarajainen elintila, he vain eivät sitä

viljele vakinaisesti paikoillaan pysyvinä viljelijöinä, vaan elävät

karjalaumojensa tuotosta, jotka mukanaan he omalla alueellaan siirtyvät paikasta

toiseen. Tämän ulkonaisena syynä on pidettävä maaperän karuutta ja

hedelmättömyyttä, joka ei yksinkertaisesti salli perustaa viljelystiloja. Mutta

syvempänä syynä on kyseellisen ajan tai kansan teknillisen kulttuurin ja

asumisalueen luonnon karuuden välinen epäsuhta. On alueita, joilla arjalaisetkin

ainoastaan runsaan vuosituhannen aikana kehittyneen tekniikkansa avulla pystyvät

saamaan kiinteinä asutuksina laajan maa‑alan valtaansa ja pusertamaan siitä

välttämättömät elämän tarpeet. Jollei heillä olisi sitä tekniikkaa, heidän joko

täytyisi noita alueita karttaa tai sitten kuluttaa koko elämänsä samalla tavoin

paimentolaisina, lakkaamatta kuljeskellen ja muutellen, mikäli ei heidän

tuhatvuotinen kasvatuksensa ja tottumisensa kiinteään asutukseen saisi moista

tuntumaan yksinkertaisesti sietämättömältä. Täytyy muistaa, että Amerikan

mantereen valtauksen aikoina lukuisat arjalaiset elättivät vaivalloisesti

henkeään ansoilla pyydystäjinä, metsästäjinä jne., usein isohkoina ryhminäkin

vaimoineen, lapsineen kaikkineen, lakkaamatta kierrellen paikasta toiseen, niin

että heidän elämänsä muistutti täydelleen paimentolaisten elämää. Mutta niin

pian kuin lukumäärän karttuminen ja paremmat apukeinot tekivät mahdolliseksi

ryhtyä erämaita raivaamaan ja pitämään puoliaan alkuasukkaita vastaan, maassa

syntyi yhä useampia uudisasutuksia.

 

On ollut tapana purjehtia uskontokunnaksi naamioituneena, niin kauan kuin

ulkonaiset olosuhteet eivät ole sallineet heidän täydellisesti paljastaa

todellista olemustaan. Mutta jahka he arvelivat olevansa kyllin voimakkaita

tulemaan toimeen ilman tuollaista suojapeitettä, he päästivät kyllä verhon

putoamaan ja olivat yks'kaks' semmoisia, miksi monen monet eivät sitä ennen

olleet tahtoneet heitä uskoa: juutalaisia. Juutalaisten elämään loisina toisten

kansakuntien ja valtioiden ruumiissa perustuu pohjimmaltaan se heidän

erikoisuutensa, joka sai Schopenhauerin aikoinaan heistä langettamaan varhemmin

jo mainitun lausunnon, että näet juutalaiset ovat suuria valheen mestareita.

Olemassaolo ajamalla ajaa juutalaisen valehtelemaan, vieläpä lakkaamatta,

jatkuvasti valehtelemaan, samoin kuin se pohjolan asukkaat pakottaa käyttämään

lämpimiä vaatteita. Juutalaisten elämä toisten kansojen sisässä voi ajan oloon

käydä päinsä ainoastaan sikäli kuin heidän onnistuu herättää toisissa se

käsitys, ettei heistä puheen ollen ole kysymyksessä kansa, vaan ‑ joskin

erikoinen ‑ uskonnonyhteys. Mutta tämä on ensimmäinen suuri valhe.

 

Heidän täytyy, voidakseen viettää kansainloisen‑elämäänsä, turvautua sisäisen

olemuksensa kieltämiseen. Kuta älykkäämpi yksityinen juutalainen on, sitä

paremmin hänelle tämä petos onnistuukin. Jopa asiat voivat kehittyä niin

pitkälle, että isäntäkansan suuret. osat lopulta uskovat ihan vakavissaan, että

juutalaiset tosiaankin ovat ranskalaisia tai englantilaisia, saksalaisia tai

italialaisia, vaikka sellaisia, joilla on erikoinen uskontunnustus. Erikoisesti

sellaiset valtion paikat ja elimet, joita aina tuntuu elähdyttävän

historiallisesti kuuluksi tullut viisauden murto-osa, joutuvat kaikkein

helpoimmin tämän hävyttömän petoksen uhriksi. Itsenäistä ajatteluahan pidetään

noissa piireissä väliin suorastaan syntinä pyhää eteenpäin pääsyä vastaan, niin

ettei sovi ihmetelläkään, ettei esim. Baijerin valtionministeriöllä tänäkään

päivänä ole kalpeinta aavistusta siitä, että juutalaiset ovat erikoisen kansan

eivätkä erikoisen tunnustuksen jäseniä, vaikka pelkkä silmäys juutalaisten omaan

sanomalehtimaailmaan varmasti sen heti osoittaisi kaikkein vaatimattomimmallekin

hengelle. Tosin kyllä ei ’Das Jüdische Echo’ vielä toistaiseksi ole virallinen

lehti eikä niin muodoin moisten hallituksen mahtimiesten järjelle määräävä.

Juutalaiset ovat aina olleet erikoinen kansa, jolla on tietyt rotuominaisuudet,

mutta eivät koskaan uskontokunta; vain menestyäkseen ja päästäkseen eteenpäin he

joutuivat jo varhain etsimään keinoa, joka kääntäisi tämän kansan jäseniin

kohdistuvan epämieluisan huomion näistä pois. Mutta mikäpä keino olisi ollutkaan

tarkoituksenmukaisempi ja samalla viattomamman näköinen kuin uittaa esiin

lainattu uskonnonyhteyden käsite? Sillä siinäkin suhteessa heillä kaikki on

lainatavaraa tai pikemminkin varastettua ‑ oman alkuperäisen olemuksensa vuoksi

ei juutalaisilla voi olla tuollaista uskonnollista laitosta siitäkään syystä,

että heiltä puuttuu ihanteellisuus kaikissa muodoissa, ja samalla myöskin

haudantakaisen elämän usko on heille aivan vieras. Mutta ei voi kuvitella

arjalaisen käsityksen mukaista uskontoa, josta puuttuisi vakaumus elämän

jatkumisesta kuoleman jälkeen jossakin muodossa. Tosiasiassa ei Talmud olekaan

valmistumiseksi tulevaan elämään tarkoitettu kirja, vaan se on tarkoitettu vain

valmistumiseksi käytännölliseen ja siedettävään elämään tässä maailmassa.

 

Juutalaisten uskonoppi on ensi sijassa ohjeita, miten juutalainen veri on

säilytettävä puhtaana, samoin kuin juutalaisten keskinäisen kanssakäymisen

ohjeita, mutta vielä suuremmassa määrin ohjeita heidän kanssakäymiselleen muun

maailman, siis ei‑juutalaisten kanssa. Mutta tällöinkään ei ole kysymys suinkaan

siveellisistä ongelmista, vaan erinomaisen vaatimattomista taloudellisista

kysymyksistä. Juutalaisten uskonnonopetuksen siveellisestä arvosta on jo

nykyisin olemassa ja on ollut kaikkina aikoina tutkimuksia (ei kylläkään

juutalaisten tekemiä); heidän omat jaarituksensa ovat tietysti sovelletut

tiettyä tarkoitusta silmällä pitäen; nämä verraten yksityiskohtaisen tarkat

tutkielmat asettavat senlaatuisen uskonnon arjalaisten käsitysten mukaan

suorastaan kaameaan valoon. Parhaana tunnusmerkkinä on kuitenkin tämän

uskonnollisen kasvatuksen tuote, juutalainen itse. Hänen elämänsä on ainoastaan

tästä maailmasta ja hänen henkensä todelliselle kristillisyydelle sisäisesti

yhtä vieras kuin hänen olemuksensa kaksituhatta vuotta sitten oli uuden opin

perustajalle itselleen. Totta kyllä tämä ei ensinkään salaillut käsitystään

juutalaisesta kansasta, jopa, kun niin tarvittiin, tarttui ruoskaan

karkottaakseen Herran pyhäköstä nuo kaiken ihmiskunnan viholliset, jotka jo

silloin niin kuin aina pitivät uskontoa ainoastaan kaupallisen ja rahallisen

olemassaolon keinona. Siitä hyvästä Kristus sitten ristiinnaulittiin, mutta

Saksan nykyinen puoluekristillisyys alentuu vaaleissa kerjäämään juutalaisten

ääniä ja pyrkii sitten poliittisissa keinotteluissa hieromaan kauppoja

jumalankielteisten juutalaispuolueiden kanssa, jopa omaa kansaansa vastaan.

 

Tämän ensimmäisen ja suurimman valheen varaan, etteivät juutalaiset muka ole

erikoinen kansa, vaan uskonto, rakentuu sitten itsestään luonnon pakosta yhä

uusia valheita. Niihin kuuluu muiden muassa juutalaisten kieltä koskeva valhe.

Heillä se ei ole ajatusten ilmaisu‑, vaan niiden salaamiskeinona. Ranskaa

puhuessaan he ajattelevat juutalaisittain, ja saksalaisia säkeitä sorvaillessaan

he ilmaisevat ainoastaan oman kansansa olemusta. Niin kauan kuin juutalaiset

eivät ole päässeet muiden kansojen herroiksi ja valtiaiksi, heidän täytyy

tahtoen tai tahtomattaan puhua näiden kieliä, mutta niin pian kuin nämä olisivat

heidän orjiaan, ne joutuisivat kaikki opettelemaan jonkin yleiskielen (esim.

esperanton!), niin että juutalaiset voisivat senkin kielen avulla helpommin

hallita ja vallita! Miten suuressa määrin tämän kansan koko olemassaolo perustuu

yhä jatkuvaan valheeseen, sen osoittavat verrattomalla tavalla juutalaisten

määrättömästi vihaamat Sionin viisaiden pöytäkirjat. Ne muka perustuvat

väärennykseen, voihkii yhä uudelleen ’Frankfurter Zeitung’ maailman kuultaviin:

parhain todistus siitä, että ne ovat oikeat ja väärentämättömät. Mitä monet

juutalaiset mahdollisesti tekevät itse tietämättään, se on niissä tietoisesti

selitetty. Se juuri on tärkeintä. On aivan yhdentekevää, kenen juutalaisen

päästä nämä paljastukset ovat peräisin, mutta se niissä on ratkaisevaa, että ne

kerrassaan kammottavan varmasti paljastavat juutalaisen kansan olemuksen ja

toiminnan ja osoittavat näiden sisäiset yhteydet samoin kuin myöskin lopulliset,

perimmäiset tarkoitusperät. Mutta niiden parhaana arvosteluna on kuitenkin

todellisuus. Joka punnitsee viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikaista

historiallista kehitystä tämän kirjan näkökohdista lähtien, se heti paikalla

ymmärtää juutalaislehdistön huudon ja porun. Sillä jahka tuo kirja on ensin

saatu koko kansan omaisuudeksi, sen tietoon, silloin juutalaisvaaraa voitaneen

jo pitää torjuttuna. 

 

Jos mieli tulla juutalaiset tuntemaan, on paras tutkia heidän tietään, jota he

ovat kulkeneet toisten kansojen keskuudessa jo vuosisatojen kuluessa. Tällöin

riittää, kun tarkkaa tätä ainoastaan yhdestä esimerkistä; silloin jo saa

tarpeelliset tiedot. Koska heidän kehityskulkunsa on aina ja kaikkina aikoina

ollut sama, samoin kuin heidän kalvamansa kansat ovat aina samoja, lienee

sopivaa jakaa sellainen katsaus tiettyihin osiin, joita tässä tapauksessa

yksinkertaisuuden vuoksi merkitsen kirjaimilla.

 

Ensimmäiset juutalaiset tulivat Germaniaan niinä aikoina, jolloin roomalaiset

tunkeutuivat sinne, ja tietysti kauppiaina niin kuin aina. Kansainvaellusten

myrskyissä he näköjään taas hävisivät, ja niin voidaan Keski‑ ja

Pohjois‑Euroopan uuden ja nyt pysyväisen juutalaistumisen alkuna pitää

ensimmäisten germaanisten valtioiden muodostumisen aikaa. Alkaa kehitys, joka on

aina ollut sama tai samantapainen, missä vain juutalaiset ovat joutuneet

kosketuksiin arjalaisten kansojen kanssa.