Nykytaide

Teamlab: Massless 6. tammikuuta 2019 saakka Amos Rexissä (Mannerheimintie 22–24). Ma 11–18, ti suljettu, ke–to 11–20, pe 11–18, la–su 11–17.

Amos Rexin avajaisnäyttely onnistuu siinä kaikkein vaikeimmassa: se saa kriitikonkin itkemään onnesta.

Muutama kerros Mannerheimintien liikenteen alla on toinen maailma valtamerineen, viidakkoineen ja ulkoavaruuksineen. Japanilaisen Teamlab-kollektiivin massiiviset videoinstallaatiot ovat Amos Rexin komea tapa osoittaa, mihin torstaina yleisölle avautuva uusi museo pystyy.

Näyttely sysää ainakin hetkeksi syrjään epäilykset Amoksen hieman sillisalaattimaiselta vaikuttavan näyttelyprofiilin suhteen. Museo lupaa tulevaisuudessa esitellä kaikkea nykytaiteesta ja 1900-luvun modernismista muinaisiin kulttuureihin. Jos taso vain pysyy tällaisena, museo voi puolestani esitellä ihan mitä vaan.

Museojohtaja Kai Kartion mukaan avajaisnäyttelyn tarkoituksena on etsiä nykytaiteen ja -teknologian rajoja.

Näyttelyn mittakaava on kyllä hengästyttävä. Teamlab-kollektiivissa toimii 500 jäsentä, joista 20 on usean viikon ajan ollut Helsingissä säätämässä näyttelyn 140 laserprojektoria kommunikoimaan spektaakkelia pyörittävien supertietokoneiden kanssa.

Teamlabin immersiiviset vir­tuaalitodellisuudet eivät ole suljettu VR-lasien taakse, vaan ne täyttävät kokonaisia museosaleja. Vertailukohtina mieleen tulevat sveitsiläinen Pipilotti Rist, jonka valtavia videoprojektioita oli nähtävissä Kiasmassa vuonna 2009, sekä Suomessa työskentelevän Charles Sandisonin valoinstallaatiot.

Teamlab sanoo haluavansa hälventää teoksillaan ihmisen, luonnon ja teknologian välisiä raja-aitoja. He pyrkivät luomaan digitaalisia ympäristöjä, joissa fyysinen, psyykkinen ja virtuaalinen todellisuus sulautuvat yhteen. Ryhmän ajattelun taustalla on arvatenkin buddhalaisuudesta nouseva ajatus, jonka mukaan kaikki olemassa oleva on osa yhtä suurta kokonaisuutta.

Kokemuksena näyttely on kuin lapsuuden matka huvipuistoon – täynnä vatsanpohjassa kutittelevaa iloa, yllätyksiä kulman takana, eksymistä peilisaliin ja vuoristoradan jännitystä.

Kokonaisvaltaisen näyttely­kokemuksen ainoa miinus on, että näyttelysalin arkkitehtuuria on vaikea hahmottaa projisointien alta.

Osa matkasta kuljetaan virtaavan veden kyydissä. Ensimmäisessä salissa vieraan ottaa vastaan Black Waves -animaatio (2016), joka on kuin nykypäivän versio japanilaisen puupiirtäjä Hokusain ikonisesta teoksesta Kanagawan suuri aalto (n. 1830). Korkeiden aaltojen hypnoottista kumpuilua voisi tuijottaa tuntikausia, jos virta ei vetäisi jo eteenpäin.

Amos Rexin suuressa sirkustelttamaisessa kupolisalissa sukelletaan veden alle. Museota varten suunnitellussa installaa­tiossa Vortex of Light Particles (2018) vesi virtaa ylöspäin kohti kattoikkunaa, joka on muuttunut suureksi mustaksi aukoksi. Katsoja löytää itsensä keskeltä suurta, rauhallisesti kieppuvaa pyörrettä, ja hetken voi tuntea kelluvansa valtameren syvyyksissä tai keskellä avaruuden tähtipölyvirtoja.

Molemmat teokset ovat täydellisiä tilaisuuksia pieneen meditatiiviseen hengähdystaukoon yläpuolella vellovan kiireen keskellä. Vielä kun saleihin saisi muutaman säkkituolin makoilua varten!

Molemmat teokset myös kärsivät suurista väkimääristä. Black Waves on parhaimmillaan, jos salissa on mahdollisimman vähän ihmisiä. Ensivisiitti kannattaa siis ajoittaa hetkeen, jolloin museo ei tulvi muita kävijöitä – jos sellaisia hetkiä avajaisten jälkeen edes on.

Vesivirtojen keskellä Graffiti Nature (2018) johdattaa digitaaliseen viidakkoon, joka elää vuorovaikutuksessa katsojan kanssa. Jalkojen alla ui valas, ja olkapäälle ilmestyy perhonen. Seinä alkaa kukkia, kun sitä koskee. ­Teos muodostaa oman ekosysteeminsä, jossa toiset lajit kukoistavat ja toiset katoavat.

Installaatio muistuttaa huvipuiston peililabyrinttia, jossa heijastusten sekaan on helppo eksyä.

Taiteilijaryhmä on tarkoituksella halunnut tehdä tilasta vaikeasti hahmotettavan, eikä edes ovia ole merkitty selvästi.

Eksyminen virtuaaliviidakossa tuntuu aluksi sympaattiselta, mutta nopeasti iloon alkaa sekoittua ärtymystä. Ilman apua en olisi löytänyt reittiä eteenpäin. Ennen sisään astumista kannattaakin vilkaista näyttely­esitteen karttaa, jotta osaa tarvittaessa suunnistaa viidakosta ulos.

Huvipuisto ei olisi mitään ilman vuoristorataa. Sen tarjoaa näyttelyn vaikuttavin teos, ytimekkäästi nimetty Crows are Chased and the Chasing Crows are Destined to be Chased as well, Transcending Space (2017). Siinä japanilaisten myyttien kolmijalkaiset Yatagarasu-korpit johdattavat kosmiselle lentomatkalle, jossa fyysisen tilan rajat hämärtyvät ja jalat uhkaavat pettää alta.

Korppien lehahtaessa lentoon käsitys tilasta katoaa ja koko sali alkaa kieppua silmissä. Lintujen matka vie ulkoavaruuden pimeyteen, jota tyhjästä puhkeavat kukat valaisevat. Jos näyttelyn aiemmat teokset olivat vaikuttavia, tämä on suorastaan huikea.

Teoksen illuusio tuntuu koko kehossa. Iho väreilee kanan­lihalla, jalat vapisevat ja pulssi nousee. Puren sormeani, jotta en haukkoisi henkeäni ääneen.

Huomaan, että silmäkulmani alkavat kostua. Ohikiitävän hetken muistan sen lapsenomaisen innostuksen, joka sai minut, niin kuin varmasti monen muun, alkujaan kiinnostumaan taiteesta – sen puhtaan, vatsanpohjassa tuntuvan ällistyksen, kun kokee jotain, jonka ei tiennyt olevan edes mahdollista.