Juttu on osa Minä väitän -sarjaa, jossa yksi asiantuntija kertoo näkemyksensä omaan alaan liittyvästä kiinnostavasta aiheesta.

Mikael Kuitunen, Husin lastentautien päivystyksen ylilääkäri:

”Hus-alueen päivystykset ovat valitettavasti olleet jo kuukausia ruuhkautuneet sekä aikuisten että lasten osastoilla. Ruuhkautumiselle on useita syitä. Toimintaa sujuvoittaisi, jos päivystykseen ei hakeuduttaisi ei-kiireellisten vaivojen kanssa, mutta tällä hetkellä niin kuitenkin tapahtuu.

Päivystyksen rooli onkin päässyt ihmisiltä osin hämärtymään. Kyseessä ei ole ilta- ja viikonloppuaikaan auki oleva terveysasema, vaan osasto, jossa hoidetaan tapaukset, joiden hoito ei voi taudin pahenemisen vuoksi odottaa edes seuraavaan päivään.

Uskon, että päivystykseen tullaan hoitamaan ei-akuuttia vaivaa, koska ei muisteta tai tiedetä, että terveysasema hoitaa myös kiireellisiä tapauksia. Yllättävän moni ei edes osaa kysyttäessä vastata, mikä on oma terveysasema – joskus sanotaan jopa, että sehän on tämä päivystys.

Jos esimerkiksi lapselle nousee illalla kova kuume, kannattaa ensin soittaa päivystysavun valtakunnalliseen neuvontanumeroon 116 117. Tehdäänpä puhelu Mikkelissä tai Espoossa puhelu ohjautuu automaattisesti oman hyvinvointialueen päivystysapuun. Puheluun vastaa aina sairaanhoitaja, joka osaa arvioida hoidon tarpeen.

Kehotan hyödyntämään neuvontanumeroa, koska neuvonnasta sairaan lapsen vanhempi saa samat kuumeenhoito-ohjeet kuin päivystyksestäkin.

Sairaanhoitaja voi tarvittaessa neuvoa terveysaseman ajanvarauksessa jo seuraavaksi aamuksi, jolloin sairaan lapsen kuumetta voidaan lääkitä yön yli kotona. Koko perhe saa lepoa sen sijaan että valvotaan tuntikaupalla täydessä odotusaulassa, jossa tauditkin helpommin tarttuvat.

Alueellisia eroja terveysasemahoitoon pääsemisessä on kieltämättä olemassa – joillain alueilla terveysasemahoito on ruuhkautuneempaa kuin toisilla. Silti ajan varaamista kannattaa yrittää.

Kyse ei ole ainoastaan potilaan yksilöllisestä edusta. Mitä enemmän päivystyksessä on ei-kiireellisiä tapauksia, sitä pidempään kaikki ei-kiireelliset joutuvat odottamaan.

Päivystyksessä priorisoidaan hoito joka kerta kiireellisyyden, ei tulojärjestyksen mukaan. Tämä ei ole kaikille selvää. Kiireellinen hoito on päivystyksessä ehdottomasti turvattava.

Ei-kiireellisillä tapauksilla on koko järjestelmän toimintaa haittaava vaikutus, koska kaikille päivystykseen saapuville tehdään hoidontarpeenarviointi eli triage. Triagea ei voi tehdä kuka tahansa, vaan tehtävään tarvitaan triage-koulutettu sairaanhoitaja. Hän selvittää, ohjataanko potilas takaisin kotiin, olemaan yhteydessä terveysasemalle vai kirjataanko hänet päivystykseen hoitajan tai lääkärin vastaanotolle.

Jos ei-kiireellisiä tapauksia on paljon, hoitajaresurssia kuluu turhaan sellaisiin tapauksiin, jotka voitaisiin hoitaa terveysasemilla.

Ylipäätään voi sanoa, että lääkärien ja hoitajien työ on tällä hetkellä päivystyksessä huomattavan rankkaa – esimerkiksi lääkärien työvuorot ovat monin paikoin 24-tuntisia.

Ymmärrän, että ihmisten on toisinaan vaikea itse arvioida sitä, onko heidän vaivansa akuutti vai ei.

Mutta milloin päivystykseen sitten on syytä tulla? Aikuisten kohdalla syitä ovat esimerkiksi hengenahdistus, isot vammat, murtumaepäily, voimakas verenvuoto tai rintakipu, äkillinen kova päänsärky tai vatsakipu, aivohalvausepäily ja myrkytysoireet sekä akuutit mielenterveysongelmat. Tällaisissa tapauksissa henkilön olo on niin tukala tai kivulloinen, että hoidon tarve on välitön ja ilmeinen.

Lapsilla hengitysvaikeus, epäily diabeteksesta ja pitkittynyt kuumekouristus, epäily murtumasta ja isommat vammat ovat syitä hakeutua päivystykseen. Jos sairaan lapsen yleisvointi on huono tai hän saa vakavan vamman esimerkiksi päähän, hänet pitää tuoda päivystykseen.

Kuume itsessään ei ole huolestuttava merkki, mutta jos lapsen kuume ei laske oikealla kipulääkeannostuksella, eikä hän jaksa leikkiä tai menee jopa veltoksi, on kyseessä päivystysasia.

Kipulääkkeet ovat turvallisia, ja niitä kannattaa antaa ohjeen mukainen maksimiannos. Jos alle kolmikuisella lapsella on kuumetta, hänet on aina syytä tuoda päivystykseen.

Lapsilla flunssaankin voi kuitenkin kuulua kovakin kuume, eikä sen takia tarvitse yleensä mennä päivystykseen, jos yleisvointi on hyvä. Silloin levätään kotona, tarjotaan lapselle runsaasti nestettä ja seurataan, että kuumelääke laskee kuumeen ja se menee ohi.

Myöskään korvakipu, silmätulehdus, yskä, ihottuma tai vatsatauti eivät vaadi päivystyshoitoa, ellei lapsi runsaan oksentamisen vuoksi uhkaa kuivua. Nämä ovat tyypillisiä ei-kiireellisiä tapauksia päivystyksessä.

On melko tavallista, että päivystykseen saapuvalla henkilöllä on lääkärin kanssa näkemyseroja lapsen sairaudesta tai vammasta ja siitä, miten sitä pitäisi hoitaa.

Jos on odottanut hoitoa monta tuntia ja hoitaja tai lääkäri ohjaa kipulääkkeen käyttöön, potilas voi turhautua. Potilaan arviointi ja hoito perustuu kuitenkin aina uusimpaan lääketieteelliseen arvioon.

Erityisesti lasten vanhemmat toivovat usein verikokeita ja muita laboratoriotestejä ja ymmärrän, että kun kyse on pienestä lapsesta, kuka tahansa vanhempi kantaa huolta tämän voinnista.

Testeille ei kuitenkaan esimerkiksi pitkittyneen flunssan yhteydessä ole tarvetta, eikä kalliita kokeita voi tehdä ilman lääketieteellistä perustetta. Ei ole myöskään oikein kiusata lasta kivuliaalla verikokeella, jos hänen vointinsa ei sitä lääkärin kliinisen arvion ja potilaan kuulemisen perusteella vaadi.

On ymmärrettävää, että ihminen turhautuu, jos hän kokee tarvitsevansa hoitoa eikä sitä saa. Toivon kuitenkin, että henkilökunnalle annetaan myös päivystyksessä työrauha.

Koronan aikana monet palvelut ovatkin todella ruuhkautuneet. Ei-akuuttien vaivojen hoitaminen päivystyksessä ei kuitenkaan ole oikea tapa purkaa hoitojonoja.”