Kesällä Katariina Vuorinen asuu pienessä saarimökissä ja kirjoittaa. Talvella hän lausuu runojaan ympäri Latinalaista Amerikkaa.


Ehkä bussikuski Potrero Grandessa Chilen maaseudulla on hieraissut silmiään kerran jos toisenkin. Hevonen on tuttu näky näillä seuduin, pysäkillä istuva vaaleaihoinen, punatukkainen nainen sitä vastoin ei.

Pysäkillä runoilija Katariina Vuorinen väsää läppärillä apurahakemusta Suomeen. Hänen majapaikkaansa pian 70-vuotiaan vuohipaimenen Fernandon eli Nanon luona ei nimittäin netti ulotu. Kun hakemus on lähetetty, Vuorinen nousee tottuneesti satulaan. Nanon hevonen osaa tien kotiin.

Toisinaan runoilija ja Nano ratsastavat yhdessä vuoripoluilla. Kun tähdet syttyvät, Nano paistaa nuotiolla vuohenlihaa tai leipää ja keittää mateeta. Nano tuntee tienoot kuin omat taskunsa, mutta lukea tai kirjoittaa hän ei osaa.

Nanon maailma on silti lahja, Vuorinen ajattelee. On etuoikeus olla ihmisen seurassa, joka näkee kaiken tietyllä tapaa toisin. Ei kirjaimina paperilla, vaan sanoina nuotion ääressä.

Nanon ääni on yksi monista, joka on muovannut Vuorisen lyriikkaa, josta pidetään Chilessä erityisen paljon.

Kun Suomessa koittaa marraskuu, Chilessä jakarandat ovat alkaneet kukkia, rastaskertut lurittavat ja bougainvilleat ovat puhjenneet fuksianpunaisiksi röyhyiksi talojen seinustoille. Noihin aikoihin Katariina Vuorinen yleensä lähtee matkalleen.

Häneltä kysytään usein, miksi hän on päätynyt juuri Chileen.

Vastauksia on monia, mutta yksi voisi olla tämä: Chile on runojen maa. Ovathan Chilen kaksi nobelistiakin nimenomaan runoilijoita: toinen on Pablo Neruda (1904–1973), toinen vähemmän tunnettu, mutta Chilessä paraikaa uudessa nosteessa oleva Gabriela Mistral (1889–1957).

Käytännönläheisemmin kyse oli siitä, että Vuorinen päätti opiskella yliopistossa myös espanjaa, lähti myöhemmin vaihtoon Oviedon yliopistoon Espanjaan ja sen jälkeen Chileen. Chilessä hän päätyi sosiaaliseen työprojektiin sorrettujen ja alkuperäiskansan parissa.

Chilen-vuoden jälkeen Vuorinen palasi vielä viideksi vuodeksi Suomeen töihin Jyväskylän yliopistoon. Kuitenkin jo 2000-luvun alussa hän alkoi matkustella Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa ja lopulta yhä enemmän Latinalaisessa Amerikassa. Hän kuvaa itseään nomadiksi, runoilijaksi ”tiellä ja erämaassa”.

Vuorinen sanoo, että runous kuljettaa ja vetää häntä puoleensa aivan tietystä syystä.

”Lyriikassa on samaa kerroksellisuutta kuin ihmisen ajattelussa ylipäätään”, hän kuvailee.

”Tietoisuus ja alitajunta muodostavat tihentymiä ja samanlaisia eri suuntiin avautuvia assosiaatioita kuin runous. Siksi palaan aina runouteen, vaikka olen kirjoittanut muutakin.”

Kuvassa näkyvät kaksi Vuorisen lempipaikkaa: penkki jolla lukea, ja kylpyamme jossa viilentyä helteillä.
Kuvassa näkyvät kaksi Vuorisen lempipaikkaa: penkki jolla lukea, ja kylpyamme jossa viilentyä helteillä. Kuva: Ville-Veikko Kaakinen / HS

Vuorinen miettii, että juuri runous voisi sopia someaikaan, ihmisille, joiden kärsivällisyys ei riitä enää romaaneihin.
Vuorinen miettii, että juuri runous voisi sopia someaikaan, ihmisille, joiden kärsivällisyys ei riitä enää romaaneihin. Kuva: Ville-Veikko Kaakinen / HS

Samalla tavalla Chile ja muut Latinalaisen Amerikan maat vetävät häntä puoleensa. Chilessä viehättää moninainen luonto. Kaikkea löytyy, kuten hän sanoo, Tulimaan jäätiköistä valtameren rantoihin, Atacaman aavikosta lumihuippuisiin Andeihin. Vuorisen lempikaupunki on Valparaíso.

Latinalaisesta Amerikasta Vuorinen on löytänyt runoilleen uuden yleisön. Maat ovat kutsuneet kirjaimellisestikin, sillä Vuorista on kysytty usein esiintymään erilaisiin lukuiltoihin, kirjamessuille ja runofestivaaleille.

Erityisesti kutsuja on siivittänyt hänen vuonna 2022 ilmestynyt kirjansa Myöhempien kesien jumalat – Los dioses de los veranos ulteriores, jonka runot julkaistiin suomeksi ja espanjaksi samassa kirjassa. Vuorinen ja kääntäjä Zoila Forss-Crespo Moreyra kävivät tekstiä kuukausia yhdessä läpi.

”Se oli minulle espanjan kielen korkeakoulu”, Vuorinen naurahtaa.

”Mietimme valtavasti eri sanojen merkityksiä, sillä Latinalaisen Amerikan sisällä ilmaisut vaihtelevat maasta toiseen. Oli löydettävä juuri oikea sävy.”

Vuorisen runoissa kuvattu luonto ei ole pelkkä kaunis maisema, vaan hurja ja joskus väkivaltainen.
Espanjan kieltä puhuu äidinkielenään noin 500 miljoonaa ihmistä. Sillä kielellä lukeva yleisö on siis valtava. Silti Vuorisen kulttuurityötä Latinalaisessa Amerikassa ei Suomessa juuri noteerata. Apurahojen saaminen on kaikille tällä haavaa aina vain hankalampaa.

Helppoa ei runoilijalla ole kummassakaan maassa. Chilessä apurahoja on vielä paljon Suomeakin vähemmän. Vuorinen myöntää, että Chilessä on ollut sellaisiakin aikoja, jolloin hänen on pitänyt tulla toimeen vähällä ruoalla. Yleensä siinä vaiheessa ystävät auttavat ja tarjoavat aterian.

Kaikesta huolimatta runous on Chilessä arvossaan. Julkisissa tapahtumissa lausutaan usein runoja, ja moni chileläinen osaa niitä ulkoa. Se ei ole ihme, sillä runous nivoutuu Chilessä hyvin vahvasti kansalliseen perintöön.

Yhtä lailla Suomessa runoudella on ollut vahva rooli kansallistunnon rakentumisessa. Silti runouden asema täällä on kirjallisuuden marginaalissa.

Vuorinen miettii, että juuri runous voisi sopia someaikaan, ihmisille, joiden kärsivällisyys ei riitä enää romaaneihin. Tuote on kunnossa, suomalainen runous kukoistaa, jonkun pitäisi vain tehdä lyriikasta trendikästä.

Suuret kustantamot eivät tunnu aina uskovan moiseen. Vuorisen kustantaja, myös uuden, tänä kesänä ilmestyneen Kesän oraakkeli -teoksen, on pienehkö Aviador.

Kustantajansa kulttuurityöstä Vuorinen sanoo olevansa ”muy agradecida”, hyvin kiitollinen.

Kesät ja syksyt Katariina Vuorinen viihtyy pienessä mökissä Turun saaristossa. Punaisen tuvan ikkunasta kurkistaa Freya-kissa.
Kesät ja syksyt Katariina Vuorinen viihtyy pienessä mökissä Turun saaristossa. Punaisen tuvan ikkunasta kurkistaa Freya-kissa. Kuva: Ville-Veikko Kaakinen / HS

Puolet vuodesta, kesät ja syksyt, Vuorinen asuu tyystin toisissa maisemissa.

Näin heinäkuussa hänet löytää pienestä punamultamökistä Turun saaristossa, kahden lossin takaa Velkuanmaalla. Mökissä ei ole edes juoksevaa vettä.

Vuorinen ajattelee, että chileläisessä ja suomalaisessa kulttuurissa on paljon yhtäläisyyksiä.

Yksi on läheinen luontosuhde. Toinen tietty alemmuudentunne, jatkuva tarkkailu, mitä muut meistä ajattelevat.

Mutta on myös eroja. Chile pursuaa vieraanvaraisuutta, lämpöä ja kosketusta. Niitä Vuorinen alkaa kaivata, kun marraskuun sateet alkavat taas rummuttaa saarimökin peltikattoa.

Kesän kohokohta on silti selvä. Vuorinen on luonut kotiseudulleen runofestivaali Runosaaren, joka järjestettiin tänä vuonna jo viidettä kertaa vapaaehtoisvoimin. Esiintyjinä oli joukko maan eturivin runoilijoita sekä folk- ja jazzmuusikoita.

Runosaaren jälkeen Vuorinen tuntee olonsa yleensä uupuneeksi, mutta onnelliseksi.

Sitä ennen ja sen jälkeen hän voi nauttia siitä, miten Velkuanmaan rauha ja pysähtyneisyys kytkevät hänet luontoon. Se on hänelle elämän ehto. Aivan kuten Andeilla neljäntoista tuhannen kilometrin päässä, hän haluaa elää itseään suurempien voimien äärellä ja olla harmoniassa niiden kanssa. Andeilla hän on esimerkiksi nukkunut yksin paljaan taivaan alla, pelkkä poncho yllään, puumista välittämättä. Kerran taivaalle nousi suuri punainen verikuu.

Tällaisista hetkistä kumpuaa myös hänen runoissaan kuvattu luonto, joka ei ole pelkkä kaunis maisema, vaan hurja ja joskus väkivaltainen.

“Teen sitä mitä ihmiset ovat tehneet tuhansia vuosia. Kannan veden, teen tulet. Joka aamu kun herään, oli sitten rankkasade tai myrsky, avaan oven ja menen ulos.”

Luonto tulee vastaan ja ympäröi runoilijan sanattomilla sanoillaan.