Kun aloitin käännöstyöni reilut kaksi kuukautta sitten, leikkasin ihan ensimmäiseksi terävällä leipäveitsellä alkuperäisteos Infinite Jestin kolmeen osaan. Tuhatsivuinen teos oli niin paksu, ettei se pysynyt auki, kun luin sitä. Ja kääntäessähän se on edessäni avoinna tuntikausia.

Kustantaja Touko Siltala kysyi kiinnostustani David Foster Wallacen teoksen kääntämiseen viime syksynä ja mietin tarjousta pari viikkoa. Olin lukenut kirjan kaksi kertaa aiemmin, ja se on yksi loistavimpia kirjoja, joita tiedän. Mutta tiesin myös, että sen kääntämiseen liittyisi monia vaikeuksia.

Yksi keskeinen ongelma on amerikaana. Wallacen kielessä amerikkalainen kulttuuri on hirveän vahvasti läsnä, eikä kaikille ilmaisuille löydy suomenkielestä vastinetta.

Tämä on helppo ymmärtää toiseen suuntaan: jos pitää sanoa englanniksi ’talo on punainen’, siinä ei ole mitään vaikeaa. Mutta jos pitää sanoa englanniksi ’me härmän jätkät ei olla mitään pullamössöpoikia’, se on hemmetin vaikeaa, koska siinä lauseessa on suomalaiseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvia piirteitä. Eihän kukaan ulkomaalainen tiedä, mikä on härmän jätkä.

Wallacen teksti on täynnä vastaavia ainoastaan amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvia ilmaisuja. Onneksi me suomalaiset sentään tunnemme kyseistä kulttuuria verrattain hyvin.

Toinen vaikeus on, että Wallacen sanavarasto on ihan mielettömän laaja.

Englannin kielen historiasta johtuen siinä on eri tasoja ja sillä voi tehdä asioita, jotka ovat suomeksi tosi vaikeita. On esimerkiksi mahdollista puhua äärimmäisen hienostuneesti tavalla, jota kaikki eivät ymmärrä. Kirjassa on kohta, jossa erästä naista luonnehditaan sanalla pulchritudinous, ja veikkaan, että vähintään 90 % englantia äidinkielenään puhuvista ei ymmärrä, että se tarkoittaa todella poikkeuksellisen kaunista ihmistä. Mutta miten voi suomeksi luonnehtia yhdellä sanalla ihmistä kauniiksi niin, että joku ei ymmärrä sitä? Tällaisissa kohdissa kääntäjä valitettavasti joutuu joskus vain myöntämään tappionsa.

Kirja sisältää lisäksi ensyklope­diallisen tietomäärän ties mistä ­aiheesta. Tarinassa on hirvittävän paljon huumekemiaa, tenniksen ammattilaisterminologiaa, paljon amerikkalaista jalkapalloa ja psykiatriaa.

Vaikka käännös pyrkii olemaan ­äärimmäisen uskollinen alkuteokselle, on se samaan aikaan aina tulkinta, ei sitä voi mitenkään välttää.

Sanoille on vaihtoehtoja, joista ei voi sanoa, että toinen on oikein ja toinen väärin. Tällaisten yksittäisten valintojen summana kaksi saman kirjan eri käännöstä näyttävät tosi erilaisilta. Silti siellä ei ole välttämättä yhtään kohtaa, josta joku voisi sanoa, että väärin käännetty.

Tiedän, että minulla menee Infinite Jestin kääntämiseen vähintään puolitoista vuotta. Yleensä kääntäjien palkat maksetaan merkkimäärän mukaan. Infinite Jestissä on merkkejä yli kolme miljoonaa, eli noin viiden keskivertoromaanin verran. Se on kalleimpia kuviteltavissa olevia suomennettavia teoksia. Se on aikamoinen satsaus Kari Hotakaiselta, joka käsitykseni mukaan toimii tässä taloudellisena mesenaattina. Nostan hänelle sen takia hattua vielä pitkään.”

Viime viikolla sain valmiiksi Infinite Jestin ensimmäisen suomennosversion eli niin sanotun raakakäännöksen. Sen tekemiseen meni kahdeksan kuukautta, mutta en ole vielä puolessa välissäkään urakkaa.

Jokaisella kääntäjällä on oma mieltymyksensä raakakäännöksen asteesta, minä teen suht raakaa. Käännös on vielä sellainen, että näyttäisi huonolta, jos joku sen lukisi. Mutta ensimmäisellä kierroksella en halua pysähtyä miettimään pitkäksi aikaa mitään juttua, vaan kirjoitan boldilla sulkuihin, että mieti tätä lisää. Se on vähän kuin ojankaivuuvaihe.

Nyt minulla on vielä paljon aiempaa tarkempi käsitys kirjan sisällöstä. Kun kirjan vain lukee, keskittyminen väistämättä herpaantuu välillä, sille ei voi mitään. Mutta kun tekstin kääntää, jokainen ajatus, jokainen sana, pitää käydä erikseen läpi. Lopussa tajusin myös, että jotkut alussa tehdyt asiat täytyy muuttaa, jotta tekstistä tulee johdonmukainen. Seuraavaksi luen koko käännöksen uudestaan lause lauseelta alkuperäisteoksen kanssa ja tarkistan, että kaikki asiat ovat siellä mukana.

Olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että Infinite Jest on Wallacen pääteos. On käsittämätöntä, miten paljon vaivaa hän on nähnyt rakentaessaan niin uskomattomaton pala­pelin. Se on hämmästyttävä taidonnäyte, sillä Wallace oli sitä kirjoittaessaan vain vähän päälle 30-vuotias.

Olennaisinta oli kuitenkin tämä: olen aina pitänyt Infinite Jestiä sekä hauskana että surullisena, mutta se on vielä hauskempi ja surullisempi kuin muistin.

Teen töitä kotona ja kuuntelen samalla musiikkia, jonka avulla haen oikeaa tunnelmaa. Musiikissa ei saa olla sanoja, joita ymmärrän, jottei se vie huomiotani työstä. Nyt olen ottanut projektikseni kuunnella Bachin ja Mozartin koko tuotannon läpi tämän käännöstyön aikana.

Kirjoitan aina seisten, jotten hajota selkääni. Minulla on työhuoneessani myös hulavanne, hyppynaru, kahvakuulia, käsipainoja ja joogamatto. Pidän breikkejä aina silloin, kun kroppa vaatii sitä tai teksti sanelee tauon. Tauot kasvattavat työn tehokkuutta huomattavasti.

Olen jo vuosia sitten huomannut, että käännöstyö sujuu hyvin, jos arkeeni kuuluu työn lisäksi paljon nukkumista, paljon urheilua ja hyvää sosiaalista elämää. Valitettavasti tätä ammattia ei oikein mitenkään pysty tekemään sosiaalisesti ja sen takia minulle on tärkeää soittaa bändissä ja käydä kuntosalilla.

Urheilu on hyvää vastapainoa työlle. Sanojen kanssa mietin merkityksiä ja erilaisia tulkintoja ja sävyjä, mutta kuntosalilla rauta on tosi yksiselitteistä: joko se nousee tai ei nouse. Siinä ei ole tulkinnan varaa.

Olisi hienoa, jos kirjan valmistuessa penkistä nousisi sata kiloa. Sehän ei ole miehelle tulos eikä mikään, nyt jaksan nostaa 95 kiloa.

Aloitan työt aina kahdeksalta ­aamulla ja olen ajoissa vapaa. Käännöstyötä ei kannata tehdä myöhään illalla, sillä silloin päähän jää sanojenkääntelyvaihe ja kun sitten yrittää mennä nukkumaan, ei saa unta.”

Olen kääntänyt Infinite Jestiä nyt jotakuinkin vuoden verran. En ole koskaan tehnyt yhtä työtä näin pitkään, mutta ainoanakaan päivänä työ ei ole kyllästyttänyt. Teksti on niin loistavaa.

Tässä vaiheessa täytän tekstin aukkokohtia. Minun pitäisi esimerkiksi nyt löytää tennistä ja amerikkalaista jalkapalloa tuntevia ihmisiä, jotta voisin kysyä heiltä apua. Ha­luaisin myös keskustella jonkun elokuvamaailman ammattilaisen kanssa saadakseni selville, mitä sanaa käytetään tietynlaisesta kameran jalustasta. Erään tuttuni kanssa käyn läpi tekstistä kohtia, joita en ymmärrä, koska ne ovat niin sidoksissa amerikkalaiseen kulttuuriin.

Ei voi liikaa korostaa, miten tärkeä työkalu netti on kääntäjille. Kun aloitin kääntäjänä vähän yli 20 vuotta sitten, kirjoitin vaikeat käsitteet paperille ja menin sitten se kädessäni kirjaston hakuteososastolle.

Nyt teen nettihaun melkein kerran kymmenessä minuutissa. Googlen kuvahaku on myös mielettömän tärkeä: jos joku asia on selitetty hankalasti tai en tiedä, miltä se näyttää, kirjoitan sanan Googleen. Näin voi esimerkiksi nähdä, millainen joku tietty naisen mekon laskos on.

Wallacen sanarikkaudesta kertoo sekin, että kun hakee netistä vaikka hänen käyttämiään käsitteitä mysticetously tai actaeonizingly, osumat koskevat käytännössä vain tätä teosta. Aiheelle omistautuneet keskusteluryhmät ovat kiinnostavia. Myös Infinite Jestin wiki-sivuilla käydään koko teos tarkasti läpi – mutta lähteenä Wikipedia on riskialtis, virheitä on paljon.

Lisäksi luen kirjasta tehtyä akateemista kirjallisuutta. Yksi on ollut ylitse muiden: Greg Carlislen teos Elegant Complexity, joka minulla on painettuna kotona.

Käännöstyössä jonkin verran hyötyä on ollut myös Wallacen elämäkerrasta.

Jos joku asia on hirvittävän moniselitteinen, olen usein kysynyt kirjailijalta itseltään, mitkä merkitykset ovat hänen mielestään tärkeimmät. Infinite Jest on siinä mielessä harmillinen käännettävä, että kirjailijaan ei voi ottaa yhteyttä, sillä hän kuoli vuonna 2008.

Sain kuitenkin yhteyden Wallacen alkuperäiseen kustannustoimittajaan. Laitoin hänelle meiliä ja kysyin sattuisiko hän muistamaan käyneensä Wallacen kanssa keskusteluja eräistä kielen rakenteeseen liittyvistä ongelmista. Se liittyi kohtaan, jossa alkuperäisteoksessa käytetään she-pronomonia, mutten ollut varma onko lukijan tarkoitus ymmärtää, kuka nainen on kyseessä.

Olin yllättynyt, että sain heti vastauksen. Se oli mielestäni osoitus siitä, miten merkityksellisenä myös hän teosta pitää.

Teoksen suomenkielinen nimi on nyt päätetty. Tapasimme Touko Siltalan ja Kari Hotakaisen kanssa ja päädyimme Päättymättömään riemuun. Se ei ollut ainoa vaihtoehto. Alkuperäinen nimi on otettu Hamletista, mutta Shakespearen suomennosten kyseinen sitaatti ei millään tavalla sopinut tähän. Päättymätön riemu toimi mielestäni paremmin kuin vahvoilla ollut Päättymätön pila, koska kirjan nimi viittaa myös tunnetilaan eikä pila ole tunne.”

Minusta tuli kääntäjä kai vähän sattumalta. Innostuin viime vuosituhannen lopulla Margaret Atwoodin runoista ja halusin suomentaa niitä, koska niiden loistavasti artikuloitu naisnäkökulma oli minulle niin silmiä avaava.

Lähetin suomentamani parikymmentä runoa kaikille isoille kustantamoille, mutta kukaan ei ollut niistä kiinnostunut. Sen sijaan minulle ehdotettiin vähän myöhemmin käännettäväksi Robert Dessaix’n Kirjeitä yöstä. Se oli hirveän hyvä romaani, ja huomasin tykkääväni työstä. Olen opiskellut kirjallisuustiedettä, filosofiaa ja estetiikkaa eikä minulla ole mitään muodollista pätevyyttä tähän työhön, mutta kaunon kääntäjillä harvemmin on.

On todella hyvä, että minulle tarjottiin käännettäväksi David Foster Wallacea vasta sen jälkeen, kun takanani on 80 käännöstä. Tämä on ehdottomasti kokeneen kääntäjän työ. Kun eteen on tullut vaikea kohta, olen käynyt läpi muunkielisiä käännöksiä ja miettinyt, miten niissä ongelma on ratkaistu. Ihan aina ei ole löydetty ratkaisua: saksalaisessa versiossa kääntäjä oli jättänyt tekstiin englanninkielisen sanan ja kursivoinut sen, koska ei ollut pystynyt kääntämään sitä. Hän oli tavallaan nostanut kädet pystyyn, sehän on tietynlainen tappio kääntäjälle.

Myös minulle tuli romaanissa vastaan kohta, josta en selvinnyt. Eräässä kohdassa kuvataan parin sivun verran psykoottista miestä, hänen kaikkein hirveimpiä pelkotilojaan ja hallusinaatioitaan. Se on upea, koskettava jakso, jonka lopussa miehen nimeksi paljastuu Ernest Feaster eli suomeksi innokas juhlija. Nimen merkitys on tosi raju, mutta sitä ei voi suomentaa. Voin vain toivoa, että moni osaa englantia niin hyvin, että ymmärtää sen karmean vitsin.

Päättymättömän riemun kääntämisessä loppusuora alkaa näkyä, vaikka tässä se onkin tavallista pidempi. Olen nyt lukenut romaanin läpi seitsemän kertaa – kaksi jo vuosia sitten omasta mielenkiinnosta ja viisi nyt käännöstyön yhteydessä. Vielä on edessä kaksi kierrosta, kun käyn kustannustoimittajan huomiot läpi sekä oikoluen taittoversion. Keskimäärin läpilukemisessa kuluu aikaa kuukauden verran.

Wallace ihmettelikin aikoinaan, miten hänen kirjastaan alkoi tulla ylistäviä arvioita niin nopeasti, sillä ei kukaan ollut voinut ehtiä lukea sitä kokonaan.”

Päättymättömän riemun suomentaminen on ollut mahtavaa ja olen hirveän onnellinen, että työ on nyt valmis. Vähän tätä ennen käänsin Leonardo da Vincin elämäkerran ja tajusin juuri, että todennäköisesti en tule ikinä suomentamaan merkittävämmän ihmisen elämäkertaa enkä myöskään koskaan parempaa kirjallisuutta kuin tämä.

Sain tennisasioissa apua myös Jarkko Niemiseltä, Suomen toistaiseksi parhaalta tennisammattilaiselta. Olen valtavan kiitollinen hänen avuliaisuudestaan.

Pakko myöntää, että odotan tavallista enemmän teoksen vastaan­ottoa. Yleensä pidän kääntämiäni romaaneja ensisijaisesti kirjailijan teoksina, mutta tässä on enemmän omia paukkuja pelissä, koska käännöstä on tehty niin huolella ja antaumuksella.

Huomaan miettiväni, näkevätkö lukijat, että tiettyjen jaksojen kieli on tietoisesti tosi outoa ja jotkin asiavirheet ovat kirjan henkilöiden tietämättömyyttä, eivät kirjailijan tai kääntäjän kömmähdyksiä.

Toivoin kirjalle mahdollisimman tarkkaa ja ankaraa kustannustoimittajaa, joka pitää riman korkealla, sillä tiedän, että teos tulee herättämään huomiota enkä halua, että se on vajavainen. Antti Arnkil oli juuri sellainen. Hän luki joka lauseen alkutekstin kanssa ja sain häneltä hyvää palautetta. Hän esimerkiksi huomasi tekstissä pari väärää tulkintaani, ja käännös parani vielä pykälän verran.

Kielten luonne-eroista johtuen uskon, että käännökseni on suomea ­äidinkielenään puhuvalle helpompi lukukokemus kuin alkuteos on englantia äidinkielenään puhuvalle.

Kielet ovat sillä lailla erilaisia, että suomessa moni sana selittää itse itsensä – suomi on nimenomaan yhdyssanakieli – mutta englannissa sana pitää tietää, ja Wallacen sana­varasto on järkyttävän iso. Englannissa on enemmän sanoja, joita kukaan ei tunne – paitsi Wallacen kaltainen kielinero.

Minulle puhuttelevinta kirjassa oli se, miten Wallace kuvailee erilaisia riippuvuuksia. Hän nostaa upeasti esiin sen kärsivän ihmisen, joka löytyy riippuvuusongelma-nimisen ilmiön takaa. Ja monesti ongelmien taustalla on paljon tekijöitä, joille he eivät ole voineet mitään.

Järkyttävääkin alennustilaa Wallace kuvaa paitsi rujosti myös hauskasti: Eräs hänen henkilönsä pystyy vain vaivoin konttaamaan aamuseitsemältä jossain kadunkulmassa, mutta miettii, että eipä sitten ainakaan ole vaarassa kaatua ja satuttaa itseään.

Päättymättömän riemun henkilögalleria on täynnä rujoja tapauksia, jotka tulevat ensin esiin komediana, mutta kun sitten mennään heidän elämiinsä tarkemmin, tarina muuttuu sydämeen käyväksi tragediaksi.

Vaikka lausetasolla on melkein koko ajan hauskaa, en tiedä toista kirjaa, jossa liitto hauskuuden ja tragedian välillä olisi näin ongelmaton.”

David Foster Wallacen Päättymätön riemu (Siltala / Sanavalinta Oy) ilmestyy Tero Valkosen suomentamana 24.10.