Mikä on maailman paras laulu?

Todennäköisesti kansainvälisesti tunnetuin pyrkimys vastata tähän kysymykseen on arvostetun musiikkilehden Rolling Stonen tekemä ”The 500 Greatest Songs of All Time” -listaus, eli lista ”500:sta kaikkien aikojen parhaasta laulusta”. Listaus syntyi mittavalla, yli 250:lle musiikkialan asiantuntijalle tehdyllä kyselyllä. Vastaamassa olivat niin muusikot, musiikkialan vaikuttajat kuin musiikkitoimittajatkin.

Ensimmäisen kerran Rolling Stone julkaisi listan vuonna 2004. Silloin kaikkien aikojen parhaaksi lauluksi julistettiin Bob Dylanin Like a Rolling Stone.

Viime syksynä Rolling Stone päivitti listansa, ja Dylan sai väistyä ykköspaikalta. Tilalle tuli Otis Reddingin kirjoittama, Aretha Franklinin esittämä Respect.

Muista listauksista suomalaiset saattavat muistaa esimerkiksi Radiomafian kuulijoilleen järjestämät äänestykset, jossa ratkaistiin 500 parasta kappaletta (vuonna 1995) ja sata parasta biisiä (vuonna 2000). Vuonna 1995 voiton vei Led Zeppelinin Stairway to Heaven. Viisi vuotta myöhemmin parhaaksi kruunattiin Nirvanan Smells Like Teen Spirit.

Helsingin Sanomat on vuosien aikana useita kertoja listannut kappaleita ja kysynyt myös lukijoidensa mielipidettä.

Vuonna 2006 HS selvitti lukijaäänestyksellä, mikä on Suomen synkin laulu. Synkimmäksi kruunattiin Reino Helismaan sanoittama Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Vuonna 2019 HS julkaisi Sanasta sanaan -juttusarjaa, jossa ratkaistiin suomiräpin vaikuttavinta riimiä. Lukijaäänestyksessä ykköspaikalle nousi Avaimen Punainen tiili. Kesällä 2021 HS etsi 2000-luvun parasta suomalaista sanoitusta. Voiton vei Apulannan Valot pimeyksien reunalla -kappale.

Entä maailman paras laulu? Sitä ei ole HS koskaan aiemmin tiettävästi samassa mittakaavassa pyrkinyt selvittämään.

Tässä jutussa on HS:n keräämän asiantuntijakaartin näkemys sadasta maailman parhaasta biisistä.

Helppoa listan tekeminen ei ole – yksinkertaisesti jo siksi, että musiikin listaaminen paremmuusjärjestykseen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. HS:n kyselyyn vastasi yli 70 musiikkialan asiantuntijaa: muusikoita, musiikkitoimittajia, musiikkialan vaikuttajia ja muita alaa seuraavia henkilöitä. Heistä suurin osa kirjoitti vastauksensa saatteeksi tuskailun siitä, miten vaikean tehtävän edessä he olivat.

Pyysimme vastanneita listaamaan ”korkeintaan kahtakymmentä itselle juuri tällä hetkellä parasta laulua”. Tällä oli tarkoitus korostaa sitä, että lopullista totuutta maailman parhaista biiseistä on mahdoton muodostaa. Yhteensä ehdotettuja kappaleita kertyi yli tuhat. Enemmän kuin kerran ehdotettiin lähes 200 kappaletta.

Tämän jutun lopussa olevassa faktalaatikossa kerrotaan, ketkä ovat osallistuneet äänestykseen ja miten äänestys, pisteytys ja kappaleiden järjestys on toteutettu.

HS:n listauksessa on päädytty etsimään nimenomaan parasta laulua, eli kaikki versiot tietystä kappaleesta on laskettu yhteen. 

Asiantuntijoilta on kysytty, kenen versiota kappaleesta he ovat ehdottaneet, ja alla olevassa listassa kappaleen esittäjäksi on merkitty se henkilö, kuka on saanut ehdotuksia eniten. Jos ehdotuksia eri esittäjille on ollut saman verran, on kappale merkitty alkuperäisen esittäjän nimiin.

Poikkeuksena tähän ovat listan kaksi Jean Sibeliuksen sävellystä. Klassisen musiikin sävellyksinä niissä ei ole ilmoitettu minkään levytetyn version esittäjää, vaan kappaleet on listattu Sibeliuksen nimiin.

Tulokset paljastavat kiinnostavia tietoja suomalaisten musiikkialan asiantuntijoiden mieltymyksistä.

Selvää on ainakin se, että kiistaton ykkösnimi edelleen on The Beatles. Sadasta listalle päässeestä kuusi on legendaarisen brittiyhtyeen tuotantoa. Kolme kappaletta listalle saavat Abba, Bruce Springsteen, Neil Young ja David Bowie.

Yhtä lailla kiinnostavaa on se, ketkä suomalaisten listalta puuttuvat. Esimerkiksi kansainvälisissä listoissa menestyneet The Rolling Stones, Elvis, Michael Jackson, Oasis, The Who ja Outkast puuttuvat listalta kokonaan.

Suomalaisten listan erikoisuus on toki se, että mukana on useita kotimaisia kappaleita. Silti kotimaisista nimistä vain Sibelius ja Leevi and the Leavings saivat listalle useamman kuin yhden kappaleen.

Esimerkiksi sellaiset kansainväliseen suosioon pyrkineet nimet kuin Hanoi Rocks, HIM, The Rasmus, Bomfunk MC’s ja Darude eivät olleet asiantuntijaraadin mieleen. Samoin listalta pois jäivät monet suomenkielisen rockmusiikin ikoniset nimet.

Suomalaisten asiantuntijoiden listasta löytyy muutenkin isoja eroja verrattuna esimerkiksi Rolling Stonen tuoreeseen listaan. Rolling Stonen kärkikymmeniköstä peräti viisi ei mahdu HS:n listan sadan parhaan joukkoon – ei edes Aretha Franklinin Respect, joka oli Rolling Stonen listan ykkönen.

Suomalaisia kappaleita HS:n listalla on ylipäänsä kolmanneksi eniten. Yli kolmannes (38) kappaletta on yhdysvaltalaisia, noin neljännes (28) puolestaan englantilaisia. Useammalla laululla ovat edustettuna myös Kanada, Ruotsi ja Australia.

HS:n kyselyyn vastanneiden asiantuntijoiden selvä enemmistö näyttää uskovan, että musiikissa ennen kaikki oli paremmin. Sadan parhaan joukkoon päässeistä kappaleista peräti 67 oli julkaistu joko 1960-, 1970- tai 1980-luvulla. 

Sen sijaan myöhemmistä vuosikymmenistä erityisesti 1990-luku ei ollut kriitikoiden mieleen: vain viisi ysärin laulua selvisi listoille. 1910-lukua lukuun ottamatta jokaiselta vuosikymmeneltä 1900-luvun alusta lähtien on listalla vähintään yksi kappale. 2020-lukuakin edustaa kaksi kappaletta.

Laulujen määrittely tiettyyn genreen on monesti hyvin vaikeaa, mutta tilastoinnin nimessä jokainen sadan kärkeen yltänyt kappale on luokiteltu tässä jutussa tietyn musiikkityylin edustajaksi. Usein esimerkiksi raja popin ja rockin välillä on kuitenkin hyvin häilyvä.

Tällä tilastoinnilla näyttää siltä, että parhaat kappaleet löytyvät suomalaisten asiantuntijoiden mielestä useimmin rockista.

Osa genreistä loistaa sen sijaan poissaolollaan: esimerkiksi yhtään rapiksi luokiteltavaa kappaletta ei ole mukana sadan parhaan joukossa. 

Lopuksi on tarkasteltava vielä sukupuolijakaumaa, joka piirtää varsin selvän kuvan musiikin historiasta – tai siitä, minkälainen musiikkimaku miesvaltaisella asiantuntijaraadilla on. 

Listalla olevista kappaleista lähes kolme neljäsosaa (72) on miesartistin tai pelkästään miehistä koostuvan yhtyeen esittämiä. Naisten osuus jää alle neljännekseen.

Sitten on aika siirtyä tuloksiin. Tässä ne ovat, maailman 100 parasta laulua suomalaisen asiantuntijaraadin mielestä, lähtien sijasta 100:

Kuuntele soittolista maailman 100 parhaasta laulusta tästä.

100. Tehosekoitin – Hetken tie on kevyt (2002). Säv. Matti Mikkola, san. Otto Grundström.

99. Sia – Chandelier (2014). Säv. & san. Sia Furler, Jesse Shatkin.

98. Tapio Rautavaara – Juokse sinä humma (1953) Säv. trad., sov. G. de Godzinsky, san. Tapio Rautavaara.

97. Billie Eilish –  Bad Guy (2019) Säv. & san. Billie Eilish, Finneas O'Connell.

96. Metallica–  Master Of Puppets (1986). Säv. & san. Cliff Burton, Kirk Hammett, James Hetfield, Lars Ulrich.

95. Pepe Willberg – Toiset meistä (1973). Säv. Rauno Lehtinen, san. Mikko Haljoki.

94. Eagles – Hotel California (1977). Säv. & san. Don Felder, Don Henley, Glenn Frey.

92. Elton John – Rocket Man (1972) Säv. & san. Elton John, Bernie Taupin.

92. The Beatles – Eleanor Rigby (1966). Säv. & san. Paul McCartney, John Lennon.

91. Rush – Tom Sawyer (1981). Säv. & san. Geddy Lee, Neil Peart, Alex Lifeson, Pye Dubois.

Sadan kärkeen päässeen kappaleen viimeisten kymmenen joukossa on monia pop- ja rockmusiikin klassikoita, kuten Hotel California, Rocket Man ja Eleanor Rigby. Näistä viimeisin on ensimmäinen kuudesta tässä listauksessa esille nousevista The Beatlesin kappaleesta. Joukossa on myös yksi harvoista listalle mahtuneista metallikappaleista: Metallican kenties legendaarisimpina kappaleena pidettävä Master of Puppets.

Keväällä 2019 julkaistu, tämän hetken yhden suosituimman poptähden Billie Eilishin kappale Bad Guy on yksi listan tuoreimmista kappaleista, ja se mahtui myös Rolling Stonen viime syksynä julkaistulle Top 500 -listalle, siellä sijalle 178. Uudempaa tuotantoa Billie Eilishin ohella edustaa myös australialaisen popmuusikon Sian kappale Chandelier, joka on ainut Sian kappale tällä listalla.

Suomalaisista kappaleista Tehosekoittiminen Hetken tie on kevyt on kappale, joka nousee usein esiin listatessa kauneimpia kotimaisia sanoituksia. Ei siis sinänsä ole ihme, että tämä alun perin Tapio Liinojalle tarkoitettu ja Liinojan hylkäämä kappale on mukana myös tässä listassa.

90. Tuomari Nurmio – Punainen planeetta (1982). Säv. Hannu Juhani Nurmio & Ahti Marja-aho, san. Hannu Juhani Nurmio.

86. The Smiths – There Is a Light That Never Goes Out (1986). Säv. & san. Johnny Marr, Morrissey.

86. The Beatles – Yesterday (1965). Säv. & san. Paul McCartney, John Lennon.

86. Jean Sibelius – Var det en dröm (1902). Säv. Jean Sibelius, san. Josef Julius Wecksell.

86. Hoagy Carmichael – Stardust (1928) Säv. Hoagy Carmichael, san. Mitchell Parish.

85. Steven Wilson – Pariah (2017). Säv. & san. Steven Wilson.

84. Pink Floyd – Time (1973). Säv. David Gilmour, Richard Wright, Roger Waters, Nick Mason, san. Roger Waters.

83. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman (1967). Säv. & san. Gerry Goffin, Carole King, Jerry Wexler.

82. Iron Maiden – Hallowed Be Thy Name (1982). Säv. & san. Steve Harris.

Aretha Franklinin esittämä Respect ei siis saanut HS:n asiantuntijaraadilta vastaavaa kunnioitusta kuin Rolling Stonen listauksessa, mutta (You Make Me Feel Like) A Natural Woman pääsee sadan parhaan kappaleen joukkoon ainoana Franklinin levytyksenä.

Franklinin kappaleen ja esimerkiksi kriitikoiden yleisesti rakastaman, The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out -biisin kaltaisten klassikoiden lisäksi vastapainona on muutamia kappaleita, jotka eivät ole mainittavasti nousseet esille muissa vastaavissa listauksissa. Tällaisia ovat esimerkiksi englantilaisen metalliyhtyeen Iron Maidenin lujaa jyrähtelevä Hallowed Be Thy Name, Porcupine Tree -yhtyeen keulahahmona tunnetun Steven Wilsonin soolotuotantoon kuuluva Pariah ja alun perin Hoagy Carmichaelin esittämä jazzklassikko Stardust. Siitä ehdotettiin myös Louis Armstrongin versiota.

Jonkinlaisena yllätyksenä voi pitää sitäkin, että sadan parhaan joukkoon nousee Tuomari Nurmion kiistatta hieno rockkappale Punainen planeetta, kun samalla esimerkiksi Juice Leskisen, Dave Lindholmin ja monen muun suuren sanataiturin tuotanto puuttuu kokonaan.

80. Abba – Don’t Shut Me Down (2021). Säv. & san. Benny Andersson, Björn Ulvaeus.

80. The Band – The Weight (1968). Säv. & san. Robbie Robertson.

79. Frank Sinatra – My Way (1969). Säv. Claude François, Jacques Revaux, san. Paul Anka.

78. Vilma Jää – Saatanan saalistaja (2021). Säv. & san. Vilma Jää.

76. Tuula Amberla –  Lulu (1984). Säv. Jukka Alihanka, san. Jukka Alihanka, Alpo Jaakola.

76. Nirvana – Heart-Shaped Box (1993). Säv. & san. Kurt Cobain.

75. Frank Sinatra – Fly Me to the Moon (1964). Säv. & san. Bart Howard.

74. Simon & Garfunkel & The Sounds Of Silence (1964). Säv. & san. Paul Simon.

72. Neil Young & Crazy Horse – Cortez the Killer (1975). Säv. & san. Neil Young.

72. Miles Davis – So What (1959). Säv. Miles Davis.

71. Édith Piaf – La Vie en rose (1946). Säv. Louiguy, san. Édith Piaf.

Tässä joukossa on kaksi listan uusinta kappaletta: ruotsalaisyhtye Abban viime syksynä julkaistu paluukappale Don’t Shut Me Down ja suurta hehkutusta osakseen saaneen nuoren suomalaisartistin Vilma Jään debyyttisingle Saatanan saalistaja. 

Kahden tulokkaan vastapainona listalla on 1940-luvulla julkaistu ranskalaislaulajan Édith Piafin kappale La Vie en rose ja 1950-luvulla julkaistu amerikkalaisen jazzmuusikon Miles Davisin sävellys So What. Vuosikymmenten takaisiin klassikoihin kuuluvat myös kaksi Frank Sinatran levytystä, My Way ja Fly Me to the Moon.

Tässä kymmenikössä yllätyksenä voi pitää ainakin sitä, että Nirvana sai listalle usein vähemmälle huomiolle jääneen kappaleensa Heart-Shaped Box. Country-yhtye The Bandin kappaletta The Weight ehdotettiin listalle myös Aretha Franklinin versiona.

70. Bruce Springsteen – Born to Run (1975). Säv. & san. Bruce Springsteen.

69. The Beatles – Here Comes The Sun (1969). Säv. & san. George Harrison.

68. Michael Kiwanuka – Cold Little Heart (2016). Säv. & san. Danger Mouse, Inflo, Michael Kiwanuka.

67. Leevi and the Leavings – Pohjois-Karjala (1986). Säv. & san. Gösta Sundqvist.

66. Wilco – Jesus, Etc. (2001). Säv. & san. Jeff Tweedy, Jay Bennett.

65. Neil Young – After the Gold Rush (1970). Säv. & san. Neil Young.

64. The Beatles – Let It Be (1970). Säv. & san. Paul McCartney, John Lennon.

63. The Clash – London Calling (1979).Säv. & san. Joe Strummer, Mick Jones.

62. Amy Winehouse – Back to Black (2006). Säv. & san. Amy Winehouse, Mark Ronson.

61. LCD Soundsystem – All My Friends (2007). Säv. & san. Pat Mahoney, James Murphy, Tyler Pope.

Kaksi The Beatlesin kappaletta, The Clashin klassikkorämistely London Calling ja Amy Winehousen tunteellinen soulkappale Back to Black osoittavat, että listalla on runsaasti brittimusiikkia, vaikka enemmistö kappaleista onkin yhdysvaltalaista tuotantoa. Amerikkalaista maailmankuvaa edustaa puolestaan Bruce Springsteenin Born to Run. Suomalainen maailmankuva tulee tässä kymmenikössä hyvin esille Leevi and the Leavinginsin ensimmäisessä kahdesta listalla olevassa kappaleessa: Pohjois-Karjala.

Näiden lisäksi listalle on päässyt myös useampi rockkappale, jotka eivät ole megalomaanisia hittejä mutta nauttivat kriitikoiden arvostusta. Sellaisia ovat LCD Soundsystemin All My Friends, Wilcon Jesus, Etc. ja Michael Kiwanukan Cold Little Heart, joista viimeinen on lähes kymmenminuuttisena tulkintana tämän listan pisin kappale.

60. Carole King – You've Got A Friend (1971). Säv. & san. Carole King.

59. The Undertones – Teenage Kicks (1978). Säv. & san. John O'Neill.

58. Simon & Garfunkel – Bridge Over Troubled Water (1970). Säv. & san. Paul Simon.

57. Bing Crosby – White Christmas (1942). Säv. & san. Irving Berlin.

56. Jenni Vartiainen – Missä muruseni on (2010). Säv. Jenni Vartiainen, Jukka Immonen, san. Mariska.

55. Joan Baez – Diamonds and Rust (1975). Säv. & san. Joan Baez.

54. Wigwam – Freddie Are You Ready (1975). Säv. Pekka Rechardt, san. Jim Pembroke.

53. Chuck Berry – Johnny B. Goode (1958). Säv. & san. Chuck Berry.

52. Bruce Springsteen – The River (1980). Säv. & san. Bruce Springsteen.

51. The Weeknd – Blinding Lights (2019). Säv. & san. Abel Tesfaye, Ahmad Balshe, Jason Quenneville, Max Martin, Oscar Holter.

Puolivälin paikkeille asettuu muun muassa listan ainut joululaulu: Bing Crosbyn levyttämä White Christmas. Laulusta ehdotettiin myös Darlene Loven versiota. White Christmas kuuluu listan vanhimpiin kappaleisiin, kun taas kanadalaisen poptähden The Weekndin megalomaaninen hitti Blinding Lights on uusinta tuotantoa.

Suomalaisista kappaleista tässä esille nousevat Wigwam-yhtyeen Freddie Are You Ready ja Jenni Vartiaisen Missä muruseni on. Näistä ensimmäinen on ainut listalla oleva suomalaisen yhtyeen tai artistin englanninkielinen kappale. Jälkimmäinen on puolestaan 2010-luvun isoimpia hittejä, jonka on sanoittanut itsekin merkittävän artistiuran tehnyt Mariska. Kappale ei jää ainoaksi Mariskan sanoitukseksi, joka nousee listalle.

50. Pekka Streng – Sisältäni portin löysin (1970). Säv. & san. Pekka Streng.

49. ABBA – Lay All Your Love On Me (1980). Säv. & san. Benny Andersson, Björn Ulvaeus.

48. Gigi d'Agostino – L'amour toujours (1999). Säv. & san. Luigino D'Agostino, Carlo Montagner, Paolo Sandrini, Diego Leoni.

47. Jimi Hendrix – All Along the Watchtower (1968). Säv. & san. Bob Dylan.

46. Procol Harum – A Whiter Shade of Pale (1967). Säv. Gary Brooker, Matthew Fisher, san. Keith Reid.

45. Otis Redding – (Sittin' On) The Dock of the Bay (1968). Säv. & san. Steve Cropper, Otis Redding.

44. PMMP – Lautturi (2009). Säv. Jori Sjöroos, san. Paula Vesala.

43. Frank Zappa – Peaches en Regalia (1969). Säv. & san. Frank Zappa.

42. David Bowie – Space Oddity (1969). Säv. & san. David Bowie.

41. Behm – Hei rakas (2019). Säv. & san. Behm.

Kolmesta listalle päässeestä David Bowien kappaleesta brittimuusikon läpimurtohitti Space Oddity tulee vastaan ensimmäisenä. Se on kovassa seurassa: samaan kymmenikköön mahtuu muun muassa Abban dancehitti Lay All Your Love On Me, klubimusiikkipiireissä ikonisen aseman saavuttanut italialainen eurodance-kappale L’amour toujours ja Jimi Hendrixin versio Bob Dylanin All Along the Watchtower -kappaleesta. Myös Dylanin alkuperäinen versio sai ehdotuksen kyseistä laulusta.

Suomalaisia kappaleita tässä kymmenikössä ovat Pekka Strengin Sisältäni portin löysin, PMMP:n Lautturi ja Behmin Hei rakas. Viimeisin on selvästi saavuttanut asiantuntijaraadin silmissä popklassikon aseman vain parissa vuodessa. PMMP:n Lautturi on ollut vastaavassa luokassa jo yli kymmenen vuotta. Strengin koskettava kappale on julkaistu hänen esikoislevyllään Magneettimiehen kuolema, jota tehdessään syöpää sairastanut Streng oletti kuolevansa pian. Sen sijaan hoidot toimivat odotettua paremmin, ja Streng eli vielä viisi vuotta levyn julkaisun jälkeen.

40. Pet Shop Boys – It's a Sin (1987). Säv. & san. Neil Tennant, Chris Lowe.

39. Prince – Purple Rain (1984). Säv. & san. Prince.

38. Leonard Cohen – Hallelujah (1984). Säv. & san. Leonard Cohen.

37. Nick Cave and the Bad Seeds – The Mercy Seat (1988). Säv. Nick Cave, Mick Harvey, san. Nick Cave.

36. Queen – The Show Must Go On (1991). Säv. Brian May, Freddie Mercury, John Deacon, Roger Taylor, san. Brian May, Freddie Mercury.

35. Talking Heads – Once in a Lifetime (1980). Säv. & san. David Byrne, Brian Eno, Chris Frantz, Jerry Harrison, Tina Weymouth.

34. Dolly Parton – I Will Always Love You (1974). Säv. & san. Dolly Parton.

33. Motörhead – Ace of Spades (1980). Säv. & san. Eddie Clarke, Lemmy Kilmister, Phil Taylor.

32. The Kinks – Waterloo Sunset (1967). Säv. & san. Ray Davies.

31. Leevi and the Leavings – Rin Tin Tin (1988). Säv. & san. Gösta Sundqvist.

Brittiläisen synthpop-kaksikon Pet Shop Boysin It’s a Sin, Princen Purple Rain, Leonard Cohenin Hallelujah, Queenin The Show Must Go On ja Dolly Partonin I Will Always Love You ovat kaikki sellaisia ikiaikaisia klassikoita, ettei niiden korkea sijoitus listalla tule yllätyksenä.

Tosin: sen enempää It’s a Sin kuin The Show Must Go Onkaan eivät mahtuneet ollenkaan Rolling Stonen Top 500 -listalle. I Will Always Love You oli Rolling Stonen listalla vain Whitney Houstonin versiona, mutta suomalaisista asiantuntijoista vain yksi ehdotti Houstonin versiota. Muut suosivat Dolly Partonin alkuperäistä.

Motörheadin uran suurin hittikappale Ace of Spades on korkein listalle yltänyt raskaan musiikin kappale. Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tin on ainut suomalainen kappale tässä kymmenikössä ja samalla viidenneksi korkeimmalle sijoittunut kotimainen laulu.

30. Kaj Chydenius – Sinua, sinua rakastan (1968). Säv. Kaj Chydenius, san. Aulikki Oksanen.

29. Joni Mitchell – A Case of You (1971). Säv. & san. Joni Mitchell.

28. Dolly Parton – Jolene (1973). Säv. & san. Dolly Parton.

27. Bruce Springsteen – Thunder Road (1975). Säv. & san. Bruce Springsteen.

26. Sam Cooke – A Change Is Gonna Come (1964). Säv. & san. Sam Cooke.

25. Neil Young – Harvest Moon (1992). Säv. & san. Neil Young.

24. Lady Gaga & Bradley Cooper – Shallow (2018). Säv. & san. Lady Gaga, Andrew Wyatt, Anthony Rossomando, Mark Ronson.

23. David Bowie – ”Heroes” (1977). Säv. & san. David Bowie, Brian Eno.

22. Pave Maijanen – Lähtisitkö (1984). Säv. & san. Pave Maijanen.

21. Dire Straits – Brothers In Arms (1985). Säv. & san. Mark Knopfler.

Juuri 20 parhaan taakse jäävien kappaleiden joukossa on muun muassa Sam Cooken A Change Is Gonna Come, joka sijoittui Rolling Stonen listauksessa kolmanneksi. 

Muitakin korkealle listattuja kriitikoiden ikuisesti rakastamia kappaleita löytyy tästä kymmeniköstä. Ulkomaisista sellaisia ovat muun muassa David Bowien Heroes, Dolly Partonin Jolene ja Joni Mitchellin A Case of You. Kotimaisista vastaavassa asemassa ovat lukuisissa kauniimpien rakkauslaulujen listauksissa kärkeen noussut Kaj Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan ja Pave Maijasen upea popklassikko Lähtisitkö.

Jonkinlaisena yllätyksenä voitaneen sen sijaan pitää ainakin sitä, että Lady Gagan ja Bradley Cooperin A Star Is Born -elokuvasta valtavaan suosioon noussut Shallow-kappale sijoittuu listauksessa peräti 24:nneksi.

20. Ella Fitzgerald & Louis Armstrong – Summertime (1959). Säv. George Gershwin, san. DuBose Heyward.

19. Beyoncé – Formation (2016). Säv. & san. Michael L. Williams II, Beyoncé, Aaquil Brown, Khalif Brown, Asheton Hogan.

18. Kate Bush – Wuthering Heights (1978). Säv. & san. Kate Bush.

17. The Beach Boys – God Only Knows (1966). Säv. & san. Brian Wilson, Tony Asher.

16. Bob Dylan – Like a Rolling Stone (1965). Säv. & san. Bob Dylan.

15 kärkikappaletta esitellään seuraavaksi jutussa yksittäin. Tuon kärkijoukon ulkopuolelle jää juuri ja juuri Bob Dylanin Like a Rolling Stone, joka oli Rolling Stone -lehden alkuperäisessä listauksessa vuonna 2004 ykkösenä.

Jazzklassikko Summertime-kappale keräsi HS:n asiantuntijaraadilta eniten ehdotuksia eri artistien esittämänä. Useimmin sitä ehdotettiin Ella Fitzgeraldin ja Louis Armstrongin yhteisversiona, mutta ehdotuksia saivat myös Fitzgeraldin sooloversio, Janis Joplinin versio ja George Gershwinin alkuperäisversio.

Beyoncén ylistetty r&b-kappale Formation on puolestaan korkeimmalle tässä listassa sijoittunut kymmenen viime vuoden aikana julkaistu laulu.

Säv. & san. Jimmy Page, Robert Plant.

Kun puhutaan rockmusiikin suurimmista klassikoista, on päivänselvää, että ensimmäisten joukossa esille on nostettava brittibändi Led Zeppelinin tunnetuin kappale Stairway to Heaven. Samaa mieltä on esimerkiksi yhtyeen kitaristi Jimmy Page, joka on todennut, että kappale ”tiivistää bändin olemuksen”.

Yli 50 vuotta vanha kappale on täydellisyyttä hipova rockballadi, joka tunnetaan yhtä lailla kappaleen aloittavasta akustisen kitaran osuudesta kuin loppupuolella kuultavasta Jimmy Pagen kitarasoolostakin. Hitaasti ja rauhallisesti alkava surumielinen kappale yltyy kestonsa aikana tiivistempoiseksi rockralliksi.

Kitaristi Erja Lyytisen listalla Stairway to Heaven oli ykkössijalla, ja hän kertoo, että kappaleella on hänelle poikkeuksellisen henkilökohtainen merkitys.

”Biisi olikin ensimmäisiä kappaleita, joita kitaristinalkuna opettelin. Muistan, kuinka kappaleen eri osat saivat sisältä kumpuamaan erilaisia nostattavia fiiliksiä jo tuolloin, 15-vuotiaana”, Lyytinen kertoo.

”Stairway to Heaven on upea rock-teos, jossa jokainen uusi osa vie kappaletta eteenpäin. Kahdeksanminuuttinen veto pitää otteessaan loppuun saakka, kunnes hiljenee ja hidastuu takaisin säestyksettömään Plantin lauluosuuteen. Täydellistä!”

Säv. & san. Ian Curtis, Peter Hook, Stephen Morris, Bernard Sumner.

Ian Curtis kirjoitti parisuhteesta, jossa intohimot laskevat ja inho kasvaa. Peter Hookin bassoriffi vie eteenpäin, kun Curtis laulaa toivottomuudesta. Brittibändi Joy Division julkaisi rakkauslaulun kuukausi laulajan itsemurhan jälkeen kesäkuussa 1980. Raastava nimi kaiverrettiin Curtisin hautakiveen.

Joy Divisionilla on ollut merkittävä vaikutus synkkyyteen nojaaviin runopoikiin, mutta harva on onnistunut yhdistämään ristiriitaisia tunteita yhtä sujuvasti.

”Kuten monessa hyvässä biisissä, kertsi on aika brutaali, mutta samalla sen on oudolla tavalla lohdullinen”, muusikko Stina Koistinen sanoo. Hänelle kolkot saundit ja eteenpäinmenevä kiihko tekevät kappaleesta uraauurtavan.

”Siinä on viiltävä teksti viilentyneestä parisuhteesta, mutta silti se on niin hemmetin tanssittava.”

Säv. & san. John Lennon, Paul McCartney.

Vuosi 1967 saattaa hyvinkin olla The Beatlesin kymmenvuotisen historian huippuhetki, eli aika, jolloin yhtye oli taiteellisesti kaikkein lahjakkaimmillaan. Näin voi väittää ainakin sen perusteella, että kyseisen vuoden aikana julkaistiin sekä Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -levy että Magical Mystery Tour -EP, jotka sijoittuvat usein kärkipaikoille puhuttaessa The Beatlesin parhaimmista teoksista.

Jälkimmäisen levyn tunnetuin kappale ja useissa listauksissa The Beatlesin parhaaksi kappaleeksi julistettu biisi on Strawberry Fields Forever. Nimensä kappale sai Pelastusarmeijan lastenkodin Strawberry Fieldin mukaan.

Tässä listassa Strawberry Fields Forever ei ole korkeimmalle yltävä Beatlesin kappale, mutta kahdesta eri nauhoituksesta koottu psykedeelinen rockteos on lukuisten suomalaisten asiantuntijoiden mielestä ansainnut korkean paikan puhuttaessa historian parhaista lauluista.

Beatles-suomennoksia itsekin esittänyt Hector muistelee nimenomaan, miten merkittävä kokemus hänelle vuonna 1967 julkaistu Strawberry Fields Forever/Penny Lane -single oli.

”Oikeastaan se väritti koko mielenmaisemani psykedelisellä atmosfäärillään, joka poikkesi täysin kaikesta siihen asti kuulemastani pop- ja rockmusiikista, myös aiemmasta Beatles-tuotannosta. Siinä yhdistyvät Lennonin eksperimentaalinen, happokokeilujen rohkaisema tapa yhdistellä keskenään ja yleisölle vieraita musiikillisia elementtejä vieraantuneeseen tajunnanvirtalyriikkaan, jonka summana se haastoi uusille urille koko siihenastisen, simppeliin konseptiin sidotun popmusiikin. Alun matalat mellotron-huilut sysäävät liikkeelle tripin äänimaisemaan, johon pulpahtaa hartsia pöliseviä jousisoittimia, kireitä vaskia, kiemuraiset kitara- ja rumpufillit, niin että teoksen lopussa kuulija on kuin uitettu technicolor-unessa. George Martinin tuotanto yhdistää kahdesta Lennonin erillisestä kappaleaihiosta oman aikansa ikonisen mestariteoksen.”

Säv. & san. Madonna, Patrick Leonard.

Katolinen Madonna halusi kirjoittaa siitä, miltä jatkuva synnin taakka tuntuu. Rukous muuttui voimalaulussa rakkaimman kutsupyynnöksi.

Madonnan ja hänen pitkäaikaisen biisintekijäparinsa Patrick Leonardin kirjoittama ja tuottama kappale julkaistiin samannimisen albumin ensisinglenä maaliskuussa 1989. Gospelilla tehostetusta hitistä tuli ajan skandaalien lähde.

Mary Lambertin ohjaamalla musiikkivideolla yhdistyy seksuaalinen ja uskonnollinen hurmos. Ristit palavat kuin Ku Klux Klanilla, kun musta Jeesus kyynelehtii alttarilla. Paavi vaati Madonnaa boikottiin videon takia. Pepsikin perääntyi mainossopimuksesta.

”Minuun vetoaa gospelkuoron ja kirkkourkujen musiikillinen kohottuvuus”, Yle X:n musiikkipäällikkö Tapio ”Dj Orkidea” Hakanen sanoo.

Hakanen näkee monitulkintaisessa teoksessa edelläkävijyyttä. Se käsittelee kirkon maskuliinista auktoriteettia ja seksuaalista vapautumista tavoilla, jotka ovat edelleen ajankohtaisia.

Säv. Zachris ”Knipi” Stiernkreutz, san. Mariska.

Mestaripiirros on yksi uusista suomalaista ”suurista kappaleista”. Ihmisten mielissä se on kivunnut jo asemaan, joka vielä muutama vuosikymmen sitten kuului itseoikeutetusti vaikkapa Juice Leskisen tai Junnu Vainion klassikoille.

Knipin säveltämässä ja Mariskan sanoittamassa kappaleessa on vain neljä säkeistöä eikä lainkaan kertosäettä. Haurasta ja kehtolaulumaista laulua pidetään usein hengellisenä, jopa virsimäisenä. Sitä esitetäänkin paljon esimerkiksi ristiäisissä ja nimiäisissä, kuten kappaletta äänestänyt muusikko ja musiikkialan vaikuttaja Gugi Kokljuschkin on itsekin tehnyt. Hän lauloi laulun oman lapsenlapsensa ristiäisissä.

”Mariskan tekstissä yhdistyy ääretön kauneus ja hyvin henkinen filosofia. Sävellyksenä Knipin kappale on nerokas hyvin yksinkertaisessa muodossaan, vaikkei sitä noin vain pysty rallattelemaan. Mestaripiirros on täydellinen kappale”, Kokljuschin kuvailee.

Laulu julkaistiin alun perin Anna Puun esikoisalbumilla vuonna 2009. Se äänitettiin yhdellä otolla. Raidalla kuuluvat vain Anna Puun laulu ja Knipin kitara.

Yleisen tulkinnan mukaan kappale on vanhemman laulu lapselleen: vanhempi ihmettelee äskettäin syntynyttä lastaan. Sanoittaja Mariska itse on sen sijaan pysytellyt arvoituksellisena tulkinnan suhteen. 

Kappaleen monitulkintaisuus onkin yksi sen suosion salaisuuksista.

Säv. & san. Robyn, Patrik Berger.

Viimeinen kappale ennen kuin pitäisi lähteä kotiin. Täyden tanssilattian poikki laulun puhuja näkee entisen rakastetun jonkun toisen kanssa. 

Ruotsissa osataan katkeransuloiset pop-anthemit. Robynin Dancing On My Own julkaistiin singlenä vuonna 2010 albumilta Body Talk Pt 1. 

Kappaleen ytimessä on kokemus, jonka kaikki tunnistavat: raastava epätoivoinen sydänsuru, koko rakkauden haavoittavuus yhdessä konkreettisessa hetkessä. Se on pakko tanssia ja laulaa pois.

Robyn on kertonut, että kappale syntyi hänen omasta erostaan. Hän työsti sitä yhdessä ruotsalaisen tuottajan Patrik Bergerin kanssa. Robynin mukaan se ammentaa elementtejä Princen kappaleista, kasarirock-balladeista ja queer-elektrosta.

”Tanssimusan rakastajana minua kiehtoo biisin rakenne, missä ajaton disko-bassolinja ja bassorumpu vievät biisiä eteenpäin alusta loppuun lähes keskeytyksettä ja melkein viiden minuutin kesto ei tunnu yhtään liian pitkältä”, YleX:n musiikkipäällikkö Tapio Hakanen kuvailee.

Moni Robyn-fani muistaa lähivuosilta hetken, jolloin kappale kasvoi vielä kokoaan isommaksi: Flow-keikalla vuonna 2019. Myös Tapio Hakanen sanoo, että kyseinen keikka kuuluu hänen kaikkien aikojen Flow-kohokohtiin, kun ”10 000-päinen yleisö huutolauloi biisiä lämpimässä kesäyössä”.

Säv. & san. Björn Ulvaeus, Benny Andersson ja Stig Anderson.

Keskelle diskobuumia syntynyt Dancing Queen on ruotsalaisyhtye Abban tunnetuin hitti, jonka on onnistunut säilyttää ajattomuutensa vielä yli 45 vuoden jälkeenkin.

Björn Ulvaeus ja Benny Andersson toivat vuonna 1975 kappaleen raakaversion levytyssessioihin Boogaloo-nimisenä, ilman sanoja. Lauluun haluttiin tanssifiilistä, ja inspiraatioksi studiolla soitettiin muun muassa vuoden 1974 suurta diskohittiä, George McRaen kappaletta Rock Your Baby. Yhteistyössä muusikkojen kanssa valmistui taustanauha, jonka Benny Andersson vei kotiin. Anni-Frid Lyngstad on kertonut alkaneensa itkeä, niin kaunis kappale oli.

Abban managerin Stig Andersonin ja Björn Ulvaeuksen luomat sanat kuvaavat 17-vuotiaan tytön vierailua diskoon, mutta päätyvät kuvailemaan yleisemminkin tanssimista ja tanssin tuomaa euforian tunnetta. 

Musiikissa huomiota kiinnittävät voimallisen melodian lisäksi erilaiset pienet yksityiskohdat: Benny Anderssonin tavaramerkki, pianon hakkaavat soinnut, Rutger Gunnarssonin taitavasti luoma, melodian kanssa keskusteleva bassolinja, piiskaavat jouset sekä ”music’s high” -kohta, jossa high-sanaa venytetään korkeammalle.

Abban jäsenet arvasivat itsekin, että kappale tulee menestymään, ja niin kävi: se saavutti nopeasti ykkössijan ympäri maailmaa. Yhdysvalloissa kappale saavutti Abban ensimmäisen ja (toistaiseksi) ainoan ykkössijan.

Dancing Queen on diskoaikakauteen tehty täsmäisku, melodinen ja rytminen timantti, ja sanoitukseltaan vilpitön hyvän olon c-vitamiinipommi. ”Sen tahdissa on laulettu ja tanssittu useat suku- ja muutkin juhlat, ja se toimii edelleenkin energisoivana kappaleena, kun tarvitsen piristystä”, kuvailee Kansallisoopperan ja -baletin pääjohtaja Gita Kadambi.

Kappaleessa on melkein jotain maagista, saihan se puolelleen lopulta nekin, jotka eivät muka-pinnallisista listahiteistä välittäneet. Näin kävi esimerkiksi muusikko Yarille. Hän muistaa tarkasti hetken, jolloin Dancing Queen kolahti. Oli vuosi 1979. Hän oli ollut Se-yhtyeensä kanssa keikalla Elmu-klubilla. Roudauksen jälkeen jäätiin juttelemaan baaritiskille Briard-yhtyeen Pete ”Räkä” Malmin kanssa. 

”Dancing Queen alkoi soida, ja pöydät tyhjentyivät ihmisten täyttäessä tanssilattian. Aivan kuin kaikki olisivat leijailleet hieman ilmassa hyvän energian voimalla. Pete totesi: ’Dancing Queen on maailmankaikkeuden upein kappale.’ ”

Säv. & san. David Bowie.

Laulun kertoja pyytää kuulijaa keskittymään toisiaan hakkaaviin merimiehiin (sailors), jotka näyttäytyvät maailman ”nyrjähtäneimmässä esityksessä”. Kaiken tirkistelyn jälkeen hän esittää kysymyksen: onko Marsissa elämää?

Muusikko, Warner Musicin kotimaisen musiikin tuotantopäällikkö Lasse Kurki kuulee Life on Mars?- kappaleessa kaikki ”klassisen hienon laulun elementit”. Soinnutus kiertää, duurista siirrytään molliin. Säveltäminen perustuu jännitteen rakentamiseen ja vapauttamiseen. ”Kun tulee sailors, se on pelkkää vapautumista”

Kertosäkeen euforia jatkuu kitarasoolossa. ”Bowien parhaan levyn paras biisi”, Kurki sanoo.

Kappale levytettiin vuoden 1971 Hunky Dory -levylle, mutta julkaistiin singlenä vasta kesäkuussa 1973, kun Bowie oli niittänyt mainetta Ziggy Stardust -kiertueella.

Biisiä tehdessään Bowie oli tulistunut, että hänen käännöksensä ranskalaislaulu Comme d'habitudesta hylättiin ja Paul Ankan käännöksestä syntyi Sinatran My Way.

Life on Mars? on Bowien My Way.

Sanoissa kuulee vaikutteita Bob Dylanilta, joka toi kryptisiä sanoituksia popmusiikkiin. Bowie vie hankaluuden äärimmilleen. Pirstaleisessa kappaleessa Mikki Hiiri kasvattaa lehmää ja Lennon on alemyynnissä. ”En tajua siitä sanaakaan, eikä sillä ole mitään väliä”, Kurki sanoo.

Klassikko ei lopu vaan katoaa plimputteluun ja hälinään, jotka tuovat huolettomuuden tunteen dramaattisuuden jälkeen. ”Alusta loppuun täydellinen teos”, Kurki sanoo.

Säv. & san. Kate Bush.

Englantilainen laulaja-lauluntekijä Kate Bush julkaisi Running Up That Hill -kappaleen singlenä albumilta Hounds of Love (1985). Bush olisi halunnut kappaleen nimeksi Deal With God, mutta levy-yhtiö EMI pelkäsi, että jumalan mainitseminen nimessä voisi aiheuttaa negatiivisen reaktion ja johtaa soittokieltoihin. Albumilla nimi on muodossa ”Running Up That Hill (Deal With God)”.

Running Up That Hill on teatraalinen ja runollinen pop-kappale, jossa voimakas syntikkamelodia, Bushin erityinen ääni ja kappaleen kiihkeä rytmi yhdistyvät arvoituksellisiin sanoituksiin.

Bush on itse kuvannut kappaleen kertovan rakkaudesta, sukupuolten välisistä eroista ja ymmärryksen etsimisestä. ”Jos me voisimme vaihtaa paikkoja keskenämme hetkeksi, uskon että yllättyisimme. Ja uskon, että se johtaisi syvemmän yhteisymmärryksen löytymiseen”, Bush sanoi BBC:n haastattelussa vuonna 1992.

Running Up That Hill oli Bushin menestynein single 1980-luvulla. Se ylsi Britanniassa listasijalle kolme. Kappale toi Bushille myös pienimuotoisen läpimurron Yhdysvalloissa.

Näin muusikko Stina Koistinen perustelee, miksi valitsi kappaleen yhdeksi maailman parhaista: ”Minua kiehtoo erityisesti sen vainoavat tasa-arvosta unelmoivat sanoitukset, laukkaava tai jopa jahtaava rytmiikka ja syvä melankolia. Kate Bush on biisinkirjoittajana sekä artistina ikimielenkiintoinen, rajaton ja ainut laatuaan.”

Säv. & san. Kurt Cobain, Krist Novoselic, Dave Grohl.

Hiljaa säkeessä, lujaa kertosäkeessä. Kurt Cobainin sävellystapa teki hänestä yllättävän tähden, jonka uskottiin palauttavan punkin energian rockiin. Seattlelaisbändi Nirvanaa alettiin kutsua sukupolven ääneksi, kun se löi läpi kappaleella, jossa kerrotaan, kuinka ”häviäminen ja teeskentely on hauskaa”.

Suurten ikäluokkien laiskimuslasten, slackereiden, sukupolven terävin viesti oli: ”Oh well, whatever, never mind”. Ihan sama, ei mitään. Niin oli nimetty myös vuonna 1991 ilmestynyt kakkoslevy Nevermind, josta tuli esikoissinglen avulla kaikki odotukset yllättänyt miljoonamyyjä.

Kitarasoolossa Cobain soittaa laulumelodiaa kuin vinoilisi 1980-luvun tiluttelusankareille. Säröinen, häiritsevä kitara jatkaa vinkumista vielä säkeen alla.

Smells Like Teen Spiritistä ei olisi tullut grungen kärkikappaletta ilman sen musiikkivideota, joka nosti nukkavieruisuutta tyylitrendiksi. Ruskeanpunaisella videolla koululaiset alkoivat mellakkaan kuin high school olisi hallitsemattomien teinihenkien vallassa. Ne henget haisivat hielle ja angstille.

Nelonen Median radioiden musiikkipäällikölle Jussi Mäntysaarelle kappale on nuorena nähdyn musiikkivideon takia hyvin visuaalinen.

Bilebiisi tallentaa ajan melankolisuutta. Mäntysaaresta kappaleessa on kapinaa, mutta koska kapinalle ei ole mitään järkevää syytä, voi lähteä heilumaan moshpitiin.

”Kurt Cobainin sanoitukset ovat yhden rivin aforismeja, joihin ihmiset voivat ripustaa toiveitaan.”

Kappale päättyy hokemaan ”a denial”, jonka voi tulkita tarkoittavan kiistämistä tai torjuntaa. Cobainin huuto särkyi pitkien äänitysten jälkeen.

Smells Like Teen Spiritistä tuli taakka, jota bändi esitti myöhemmin pilaillen. Nirvana halusi eroon teinien lemusta päältään.

Säv. Jean Sibelius. (San. V. A. Koskenniemi).

Jean Sibelius sävelsi Finlandian ensimmäisen version vuonna 1899 osaksi Sanomalehdistön päivien musiikkia, siis yhdeksi kuudesta kuvaelmasta, joissa kerrottiin Suomen historiasta. Tilaisuudella haluttiin tukea Suomen sanomalehdistöä, joka oli vaikeassa tilanteessa venäläistämispyrkimyksien ja aiemmin samana vuonna allekirjoitetun helmikuun manifestin takia.

Siksikin Finlandia on alusta asti liittynyt maamme itsenäistymistaisteluun. Se oli kuvaelmista viimeinen, aluksi vielä nimellä Suomi herää. Vuonna 1900 Sibelius laati kuvaelmasta uuden version, joka sai lopulta nimekseen Finlandia – nimen keksi teoksen pianosovitusta varten Sibeliuksen ystävä Axel Carpelan. Kaikessa kansallistunteessaan Finlandiasta on tullut Suomen epävirallinen kansallislaulu, joka on samalla maamme kestävä musiikillinen käyntikortti maailmalla.

Finlandia oli alkuperäisessä asussaan orkesterimusiikkia, mutta vuosien varrella sen keskellä olevaa hymniosaa on laulettu monilla eri sanoilla. Kestävimmäksi sanoitukseksi on vakiintunut V. A. Koskenniemen vuonna 1940 laatima teksti.

Näin muusikko Tuomas Holopainen perustelee, miksi valitsi kappaleen yhdeksi maailman parhaista: ”Miulle maailmassa on olemassa vain hyvin harvoja biisejä, jotka aiheuttavat totaaliriisunnan kaikesta maallisesta ja vievät johonkin ajattomaan paikkaan täynnä puhtainta valoa ja kauneutta. Finlandia on yksi niistä.”

”Oli versio melkeinpä minkälainen tahansa, se aiheuttaa joka kerta vahvan reaktion. Ehkä se onkin yksi mittari sille onko biisi hyvä vai ei; se saa tunteet pintaan genrestä ja sovituksesta huolimatta. Toki Finlandiassa lisämausteen tuo siihen liitetty isänmaallisuus ja kansallistunto. Minulle nuo kaksi asiaa tarkoittavat ennen kaikkea kiitollisuutta. Suomi on upea maa. Mutta, kontekstista riippumatta, Finlandia-hymnin melodiakulussa ja sen alla seilaavissa soinnussa on jotain toismaallisen hypnoottista ja ajatonta kauneutta, jota en osaa kääntää sanoiksi. Sellaisia maailman parhaat sävellykset ovat”, Holopainen sanoo.

Säv. & san. Renaldo Benson, Al Cleveland, Marvin Gaye.

Marvin Gayen hienoin yksittäinen saavutus studiossa, maailman kaunein jazz-vaikutteinen soul- ja R&B-vetoomus rauhasta Maan päällä. Kappaleessa yhdistyvät niin yleinen kuin yksityinen ahdistus. Myös samannimisessä albumissa, joka sekin on yksi kaikkien aikojen parhaista, on tasoa ja tasoja.

”Biisi on kestänyt hämmästyttävällä tavalla aikaa niin lyyrisesti kuin soinniltaan, ja sen sanoma tuntuu aina vaan ajankohtaiselta ”, sanoo Warner Music Finlandin kotimaisen musiikin tuotantopäällikkö, muusikko Lasse Kurki.

Kurki muistuttaa, että Gaye muutti kappaleella ”varsin itsepäisesti oman uransa suuntaa syvällisemmäksi vastoin levy-yhtiönsä ja muiden ympärillä olleiden mielipidevaikuttajien toiveita”.

Muut seurasivat Gayen ja What’s Going Onin antamaa impulssia: taide ennen kaupallisia voimia. Stevie Wonderin 1970-luvun alun tuotanto on tästä paras esimerkki, Kurki sanoo.

”What’s Going Onin holistinen vaikutus musiikkiin on niin valtava, että uskaltaisin väittää, että koko soul-, hiphop- ja R&B-kenttä olisi monella tapaa toisenlainen ilman What’s Going Onia.”

Säv. & san. Freddie Mercury.

Queen-yhtyeen Bohemian Rhapsody on kuin poikkeus, joka vahvistaa säännön: hitti, jossa on epätavallinen rakenne mutta ei varsinaista kertosäettä, pituutta lähes kuusi minuuttia. Keskellä oopperaestetiikkaan viittaava väliosa, jossa tunnelmat vaihtuvat tiuhaan.

Bohemian Rhapsodyssa ei ole mitään kaavamaista, vaan yllätyksiä yksi toisensa perään. Niistä on kiittäminen laulaja Freddie Mercurya, joka halusi tuoda rockbändiestetiikan sekaan klassista balettia ja oopperaa. Mercuryn säveltämässä kappaleessa on äänitysajankohtaan nähden valtava määrä päällekkäisäänityksiä, jotka synnyttivät ennenkuulumattomia äänimassoja. Niiden vuoksi myös koko kappaleen äänittämiseen kului yhtyeeltä kolme viikkoa.

Osaltaan Bohemian Rhapsodyn teho syntyy väliosan klassisen estetiikan ja ääriosien raskaamman rocksoundin hienosta kontrastista. Koko kappale tuntuu etenevän vääjäämättä eteenpäin, kaikista yllätyksistään huolimatta.

Laulaja Freddie Mercuryn suoritus on ajaton, mutta niin ovat kaikkien muidenkin bändin jäsenten: Queen-soundi syntyy Mercuryn laulutaituruudesta, kitaristi Brian Mayn tunnistettavasta kitarasoundista, rumpali Roger Taylorin omintakeisesta soittotyylistä ja basisti John Deaconin vakaasta soitosta – sekä Mercuryn, Mayn ja Taylorin hienoista lauluharmonioista.

Ollakseen niinkin epätavallinen hitti Bohemian Rhapsody on noussut listoille usein: heti julkaisunsa jälkeen vuonna 1975, ja uudelleen Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen vuonna 1991 sekä vuoden 2018 Bohemian Rhapsody -elokuvan julkaisun jälkeen.

Näin muusikko Paleface perustelee, miksi valitsi kappaleen yhdeksi maailman parhaista: ”Ajaton, oopperamusiikin estetiikalla leikittelevä kappale. Täynnä tarttuvia koukkuja. Epätodennäköinen hitti, koska ylipitkä singleksi. Legendaarinen radio-dj John Peel ’breikkasi’ biisin soittamalla sen ohjelmassaan kaksi kertaa peräkkäin, vaikka näin pitkiä biisejä ei saanut kanavan linjan mukaan soittaa. Kun BBC:n närkästyneet sensorit vaativat miestä tilille tahallisesta teosta, hänen selityksensä oli: ’käteni luiskahti, my hand slipped’.”

Säv. & san. John Lennon, Paul McCartney.

John Lennon haki sanoituksiin usein innoitusta lehdistä. Niin todennäköisesti tapahtui myös silloin, kun Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -levyn päätöskappaletta äänitettiin tammikuussa 1967. A Day in the Lifen kertoja on sivustakatsoja, joka ihmettelee traagisia tai kummallisia sanomalehtiuutisia: kuolleista, sodasta ja reiästä Blackburnissa.

Toimittaja-dj Jyrki ”Njassa” Jantusesta kappale on ”maaninen ja maaginen”. Päähahmo on hänestä harvinaisen tunteeton. Sitä ennen popissa oli tärkeää esittää tunteet täysillä. Hahmo kertoo, että hän nauroi surullisille uutisille.

”Nauraminen on fiilis, kun on niin hämmentynyt, ettei tiedä, itkeäkö vai nauraako”, Njassa sanoo. Tässä mielessä Lennon muistuttaa Gösta Sundqvistia kirjoittajana: ruusujen jälkeen tulee usein piikki. Njassa antaa esimerkin, miten nykytapahtumia voisi sanoittaa Lennonin metodilla.

”Luin tänään lehdestä, että Sanna Marin oli bailaamassa baarissa, oh boy.”

Bändin työväenluokkaiset jäsenet olivat nousseet puolijumaliksi, mutta A Day in the Lifessa he käyvät läpi julkisuuden merkityksettömyyttä.

”Kuinka tyhjänpäiväinen fiilis on, kun oot jotain 26 ja mietit, että mitä tässä on järkeä”, Njassa sanoo.

Kappale yhdistää The Beatlesin selkärangan, Lennonin ja Paul McCartneyn, tyylit. Lennon outoilee ja Paul kuvittaa reippaasti arkea. Kappale viittaa nuoruuteen Liverpoolissa kuten Penny Lane tai Strawberry Fields Forever, mutta ei yhtä alleviivatun nostalgisesti. Paul McCartneyn myöhässä heräämistä kuvaava osuus viittaa hänen lapsuutensa aamuihin.

Tuottaja George Martin oli hankkinut kokemuksen radiokuunnelmissa, joten äänillä ja efekteillä kikkailusta tuli luonteva osa kappaleita, kun vaikka herätyskello soi osion vaihtuessa.

Lopussa orkesteri sekoaa ja kohoaa musiikilliseen orgasmiin.

Viimeistä ääntä varten tarvittiin roudari Mal Evans, Lennon ja rumpali Ringo Starr lyömään kolmen pianon kosketinta. Ääniteknikko nosti ääntä sen kadotessa. Syntyi aavemainen päätös.

Muusikkoa kiehtoo kappaleen visuaalisuus ja outous. ”Se on unen ja valveen rajamailla häilyvä.”

Säv. & san. Lewis Allan (Abel Meeropol).

Harva meistä osaisi laulaa Strange Fruitia tuosta vain. Miten melodia edes menee?

Sillä ei ole väliä. Strange Fruit on ylivoimainen esimerkki siitä, mikä voima musiikilla – sävelen, sanojen ja tulkinnan yhteispelillä – on. Sen tarina ja tunnelma jäävät pysyvästi muistiin, ken kappaleen kerran kuulee.

Poppelipuiden oksilla riippuvat oudot hedelmät. Magnolian makea tuoksu johon sekoittuu palaneen ihmislihan haju. Kukapa tuollaista voisi unohtaa, varsinkaan jazzlaulaja Billie Holidayn välittämänä.

Silmittömästä rasistisesta väkivallasta kertovalla laululla on vieläkin šokkiarvoa, vaikka Billie Holiday levytti sen jo vuonna 1939. Kappale menee liian pitkälle yhä vain. Niin kuin tosielämäkin meni.

Puun oksilla roikkuu hirtettynä ja murjottuna kaksi nuorta afroamerikkalaista miestä. He ovat Thomas Shipp ja Abraham Smith. Puun alla parveilee hyväntuulisten, keskenään pölisevien ihmisten joukko. Aivan kuin he olisivat sunnuntaikävelyllä. Osa poseeraa kameralle vinosti hymyillen, joku osoittaa kuolleita.

Strange Fruitia ei olisi ilman tätä hirvittävää valokuvaa. Kuvan on ottanut Lawrence Beitler. Hän tallensi kuvaan yhden häviävän hetken elokuussa 1930 Indianan Marionissa. Sitä ennen 5 000-päinen miehistä, naisista, lapsista ja vanhuksista koostunut yleisö oli osallistunut Shippin ja Smithin viimeisiin hetkiin aitiopaikalta. Kaksikko oli pidätetty samana iltana ryöstöstä, murhasta ja raiskauksesta epäiltyinä, mutta väkijoukko päätti ottaa oikeuden omiin käsiinsä ennen viranomaisia. Kaksikko revittiin putkasta, hakattiin ja hirtettiin puuhun oikeustalon edessä. Poliisi avusti väkijoukkoa, sheriffi kieltäytyi puuttumasta asiaan.

Lynkkauksista oli noihin aikoihin tapana ottaa valokuvia ja teettää niistä jopa postikortteja. Niitä ihmiset sitten lähettivät toisilleen tervehdyksinä, vähän kuin Kanarian saarilta nykyään: ”Katso, minäkin olin täällä.” Valokuvaaja Beitlerkin teetti omasta otoksestaan kopioita, ja yksi niistä päätyi myöhemmin juutalaisen opettajan ja poliittisen aktivistin Abel Meeropolin käsiin.

Meeropol (salanimellä Lewis Allan) kirjoitti kuvan pohjalta runon Bitter Fruit. Runo oli puhdas protesti: sen avulla hän halusi nostaa esiin Yhdysvaltain etelävaltioissa tapahtuvat afroamerikkalaisten lynkkaukset. Rasistinen lynkkaaminen oli alkanut jo sisällissodan jälkeen, ja se oli huipussaan 1890–1920-luvuilla. Meeropol ei ollut itse joutunut sellaista koskaan todistamaan, ja lynkkausten määrä oli kääntynyt 1930-luvun lopulla jo laskuun, mutta yhä sitä silti tapahtui.

”Kirjoitin Strange Fruitin, koska vihaan lynkkaamista, vihaan epäoikeudenmukaisuutta, vihaan ihmisiä, jotka vain jatkavat sitä”, hän perusteli teostaan vuonna 1971. 

Bitter Fruit -runo julkaistiin vuonna 1937 opettajien ammattiliiton lehdessä, ja pian Meeropol teki runoon myös sävellyksen, nyt nimellä Strange Fruit. Kappaletta esitettiin suurella menestyksellä työväenyhdistysten tapahtumissa ja jopa Madison Square Gardenissa, josta laulu bongattiin vuonna 1939 Billie Holidayn esitettäväksi Café Societyyn.

New Yorkin Greenvich Villagessa sijainnut klubi oli harvoja paikkoja Yhdysvalloissa, joissa laulua olisi noihin aikoihin voinut ylipäätään esittää. Se salli ensimmäisenä yökerhona asiakkaikseen sekä valkoiset että mustat.

Laulun potentiaali oli tiedossa, ja siksi Holidaylle haluttiin luoda täydelliset olosuhteet kappaleen esittämiselle. Klubille luotiin täydellinen hiljaisuus, kappale oli aina setin viimeinen, encorea ei sallittu, ei liioin kilistelyä, tarjoilijat keskeyttivät työnsä. Valot sammutettiin, ja vain yksi spottivalo suunnattiin kohti Holidayta. Toiveissa oli, että ihmiset muistaisivat laulun. Niin että sattuu.

Laulu todella jäi mieliin, mutta se myös jakoi ihmisiä. Osa käveli keikalta kesken kaiken. Holidayn oma levymerkki Columbia Records kieltäytyi taltioimasta sitä. Hän sai kuitenkin luvan levyttää laulun Commodore-merkille. Huhtikuussa 1939 Holiday taltioi kappaleen levylle yhdessä Café Societyn kahdeksanhenkisen bändin kanssa. Monet radiokanavat kieltäytyivät kuitenkin soittamasta sitä.

Kappaletta on kuvailtu usein maailman parhaaksi protestilauluksi. Niin tekee myös musiikkitoimittaja Pekka Laine, joka ihmettelee, kuinka on mahdollista ”kertoa niin monisyinen ja tiheä historia näin tehokkaasti – ja irvokasta kyllä viihdyttävästi”.

”Toinen säkeistö salpaa aina hengityksen. Pastoral scene of the gallant South. Surua, avoimeksi ivaksi puskevaa ironiaa ja vaivoin pidäteltyä raivoa. Tätä kaikkea ja paljon muuta on kirjoitettu maailman parhaan kantaaottavan laulun kristallinkirkkaisiin säkeisiin”, Laine kuvailee.

Muista protestilauluista Strange Fruit erottuu suoruudellaan. Runo piirtää parilla tarkkaan valitulla sanalla äärimmäisen brutaalin tilannekuvan. Tekisi mieli laittaa silmät ja korvat kiinni, mutta sitä vain jähmettyy paikalleen ottamaan vastaan tätä yhtä aikaa hirvittävän rumaa ja hirvittävän kaunista taidetta.

Laululla oli vaikutusta arjen politikoinnissakin. Siitä tuli lynkkauksen vastaisen liikehdinnän tunnuslaulu. Lynkkauksen vastustajat lähettivät Strange Fruitin kongressin jäsenille, jotta nämä saisivat aikaiseksi lynkkauksen vastaisen lakiesityksen. Se oli myös vaikuttamassa kansalaisoikeusliikkeen syntyyn Yhdysvalloissa.

Niin tosissaan laulu otettiin, että vaikeuksiin joutuivat myös työväenliiketaustan omaava runon tekijä sekä Holiday, jolla muutenkin oli tekemistä virkavallan kanssa huumeiden käyttönsä takia.

Laulu tehtiin alun perin lynkkausten vastustamiseksi, mutta nykyään sen voi lukea ennen kaikkea rasisminvastaiseksi puheenvuoroksi. Sellaisille on tarvetta vielä 92 vuotta kuuluisan valokuvan ottamisen ja 83 vuotta kuuluisan laulun levyttämisen jälkeen.

Sitä paitsi: lynkkaaminen ei ole missään vaiheessa loppunut, kertoi The Washington Post vastikään. Tapahtumia ei vain tallenneta enää valokuviin.

Jutun kirjoittanut HS-työryhmä: Juuso Määttänen, Vesa Sirén, Tero Kartastenpää, Mari Koppinen, Eleonoora Riihinen, Samuli Tiikkaja, Pekka Torvinen, Arla Kanerva.

Oikaisu 15.1. klo 10.00: Toisin kuin jutussa aiemmin kerrottiin, on Gigi d’Agostinon L’amour toujours genreltään eurodancea, ei italo discoa.

Oikaisu 23.2. klo 13.15: Jutussa oli virheellisesti merkitty Let It Be ja Yesterday -kappaleet pelkästään Paul McCartneyn säveltämiksi ja sanoittamiksi. Virallisten tekijätietojen mukaan kappaleet ovat McCartneyn ja John Lennonin yhteistuotoksia, kuten suuri osa The Beatlesin kappaleista. Strawberry Fields Forever -kappaleen kuvailutekstistä on poistettu maininta Lennonin ja McCartneyn yhteistyöstä.