Poliisin pimitetyt paperit kertovat karua kieltään suomalaisen avoimuuden tilasta
HS-analyysi|Vaaran merkit ovat ilmassa, kun yhteiskunnan avoimuutta säätelevää lakia muutetaan, kirjoittaa tutkivan ryhmän toimittaja Susanna Reinboth.

Kesäkuussa 2024 15-vuotias poika puukotti Oulussa Valkean kauppakeskuksessa maahanmuuttajataustaista miestä. Se oli suuri uutinen, sillä muutama päivä aiemmin samassa paikassa oli tapahtunut samantyyppinen puukotus.

Joulukuun alussa tapausta alettiin käsitellä oikeudessa. Samalla myös poliisin esitutkintapöytäkirja tuli julkiseksi.

Pöytäkirja oli tilattu myös HS:n toimitukseen. Kun se tuli sähköpostilla, pöytäkirja oli täynnä mustaa palkkia. Sekä tekstiä että kuvia oli peitetty.

Vaikutti ilmeiseltä, että poliisi oli salannut puukotuksen motiivin. Poliisin mielestä sen kertominen olisi loukannut epäillyn yksityisyyden suojaa.

Pyysin Oulun poliisilaitosta sähköpostitse harkitsemaan salassapitoa uudelleen. Vetosin aiempiin oikeustapauksiin.

Poliisilaitoksen poliisilakimies lupasi tehdä uuden harkinnan, ja jo seuraavana päivänä saimme esitutkintapöytäkirjasta uuden version. Valtaosa mustista palkeista oli poistettu.

Mitä palkkien alta paljastui?

Sieltä selvisi, että nuori mies oli ajautunut äärioikeiston vaikutuspiiriin, natsiaatteen ja Sinimustan liikkeen kannattajaksi. Poliisi oli alun perin salannut sen, että tekijä oli piirtänyt kenkiinsä hakaristit ja pukeutunut natsihenkisesti. Hän oli jopa viiltänyt käsivarteensa hakaristin ja SS-tunnukset. Sitten hän oli päättänyt hyökätä veitsi kädessä maahanmuuttajataustaisen miehen kimppuun.

Käräjäoikeus antoi tuomionsa joulukuussa 2024. Nuori puukottaja katsottiin syyntakeettomaksi, joten hän ei saanut tapon yrityksestä rangaistusta, vaan hoitoa.

https://images.sanoma-sndp.fi/66e43800ddfb4b15afc9e3eb090736a3/normal/1920.jpeg

https://images.sanoma-sndp.fi/996e943cfbf341a8917aa7be7fff7d55/normal/1920.jpeg

Poliisin salailu Valkean puukotuksen yhteydessä ei ole yksittäistapaus.

Toimittajat ovat kiistelleet poliisin kanssa esitutkintapöytäkirjojen julkisuudesta jo vuosia. Kiistassa on kyse julkisuuslaista ja sen tulkinnasta.

Poliisi on viime vuosina ottanut tiukan linjan. Sen mukaan kaikki yksityiselämään liittyvä tieto on ehdottomasti salassa pidettävää. Esimerkiksi tiedot ihmisten uskonnollisista ja poliittisista mielipiteistä, harrastuksista tai yhdistystoiminnasta pitää poliisin mielestä pitää salassa, vaikka tieto liittyisi rikosepäilyyn aivan olennaisesti.

Linjan takia poliisilta on viime vuosina tullut yhä oudompia salauspäätöksiä.

Turussa tapahtui elokuussa 2017 Suomen ensimmäinen terroristinen teko. Kun poliisi julkisti esitutkintapöytäkirjan, siitä oli salattu kaikki tiedot siitä, että epäilty marokkolaismies kannatti radikaalia islamismia.

Vielä erikoisempi salaamispäätös liittyy tavalliseen huumejuttuun viisi vuotta sitten. Jutun keskiössä oli rikollisjärjestö United Brotherhood.

Poliisi salasi esitutkintapöytäkirjasta kaikkien jengiläisten nimet. Poliisi perusteli päätöstä sillä, että rikollisjengiin kuuluminen oli salassa pidettävää yhdistystoimintaa.

Muiden epäiltyjen nimet oli jätetty pöytäkirjaan näkyviin.

Tein salaamisesta valituksen, ja asia eteni korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti. KHO päätti ennakkopäätöksessään, että jengiläisten nimet ovat julkisia. Oikeuden mielestä rikollisjengin jäsenyyttä ei ainakaan tällaisessa huumejutussa voitu pitää salassa pidettävänä yhdistystoimintana.

Suomen hallintoon kuuluu keskeisesti julkisuusperiaate eli lähtökohtana on mahdollisimman suuri avoimuus. Siitä säädetään perustuslaissa.

Pykälän mukaan kaikki ”viranomaisen hallussa olevat asiakirjat ja muut tallenteet ovat julkisia, jollei niiden julkisuutta ole välttämättömien syiden vuoksi lailla erikseen rajoitettu. Jokaisella on oikeus saada tieto julkisesta asiakirjasta ja tallenteesta”.

Perustuslaissa on kuitenkin sisäänrakennettu jännite. Välttämätön syy julkisuuden rajoittamiseen voi olla jokin muu perusoikeus, vaikkapa yksityisyyden suoja. Kaikki ei ole julkista.

Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut iso käänne. Viranomaisten linja julkisuuslain tulkinnassa on muuttunut. Yksityisyyden suojasta on tullut jonkinlainen superperusoikeus, kuten Oulun, Turun ja rikollisjengin tapaukset todistavat.

Yksityisyyden suoja on viranomaisille myös kätevä sumuverho. Kun asioita salataan, viranomaisten omakin toiminta ja mahdolliset virheet jäävät pimentoon. Salaamisella viranomaiset suojelevat siis myös itseään.

Viranomaisten linja alkoi tiukentua kymmenisen vuotta sitten, mikä on vaikeuttanut toimittajien mahdollisuuksia hankkia tietoa.

Viime vuosina olen joutunut käyttämään yhä suuremman osan työajastani siihen, että tehtailen hallinto-oikeuksiin valituksia viranomaisten salailusta.

Jos tyytyisimme viranomaisten tiukkaan linjaan, toiminta muuttuisi koko ajan vaan salailevammaksi.

Lopullisen päätöksen saamiseen menee joskus pari kolme vuotta. Vuosi 2023 oli erityisen ruuhkainen: silloin tuomioistuimet antoivat päätökset peräti yhdeksästä tekemästäni valituksesta.

Kaikissa päätöksissä oikeus katsoi, että viranomaiset olivat salanneet enemmän kuin laki sallii.

Poliisi oli mustannut liikaa tietoa nuorten rikollisuutta koskevasta selvityksestä ja Valtiontalouden tarkastusviraston entisen pääjohtajan Tytti Yli-Viikarin esitutkintapöytäkirjasta.

Maahanmuuttovirasto oli salannut perusteettomasti sen, kuka oli suositellut venäläisille oligarkeille Suomen kansalaisuutta.

Jokainen näistä yhdeksästä oikeuden päätöksestä oli voitto ennen kaikkea kansalaisten oikeudelle saada tietoa.

Kaikki tiedot eivät silti ole, eivätkä voikaan olla julkisia. Kun viranomaiset päättävät tietojen julkisuudesta, niiden pitäisi punnita sitä, kuinka isoa haittaa julkisuudesta on muille perusoikeuksille. Kaikki perusoikeudet pitäisi ottaa mahdollisimman hyvin huomioon.

Kaikki yksityiselämään liittyvät tiedot eivät esimerkiksi kaipaa salaamista. Eräässä tutkinnassa poliisi salasi tiedon siitä, että varas oli vienyt kellarikomerosta kitaran. Poliisin mielestä tieto paljasti uhrin yksityiselämästä sen salaisen tiedon, että hän soittaa kitaraa.

Ei kitaransoittoa tietenkään tarvitse salata. Sen sijaan terveydentilaan ja ihmissuhteisiin liittyy tietoja, jotka jokaisella on oikeus pitää omana tietonaan.

Julkisuus ei myöskään tarkoita sitä, että tiedon saisi vapaasti julkaista. Suomessakin jotkut ihmiset ovat saaneet tuomion siitä, että he on levittäneet julkista tietoa.

Tunnetuin niistä on niin sanottu pedofiilinmetsästäjä. Korkein oikeus antoi hänelle sakot, kun hän oli julkaissut Facebook-sivuillaan kuvan ja tietoa miehestä, joka oli tuomittu lapseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta.

Toimittajilla yksityiselämään liittyvien tietojen julkaisua rajoittaa lain lisäksi alan oma eettinen koodisto, Journalistin ohjeet.

Olennaista on, missä tarkoituksessa muiden yksityiselämästä kertoo. Nyrkkisääntö on, että juoruilu- tai kostomielessä ainakaan arkaluonteisia tietoja ei saa julkaista. Tilanne on toinen, jos tarkoitus on käsitellä yhteiskunnallisesti merkittävää asiaa. Esimerkiksi rikos ei ole kenenkään yksityisasia.

Yksityisyyden suojan merkitys on aika helppo ymmärtää. Se on ihmisen kokoinen käsite.

Sen sijaan julkisuuden merkitystä on vaikeampi hahmottaa. Mihin julkisuutta oikein tarvitaan?

Julkisuuden tavoite on määritelty julkisuuslaissa. Tavoite on, että kansalaiset voivat valvoa viranomaisten vallan ja rahan käyttöä. Jos valvonta puuttuu, virkamiehillä on mahdollisuus vaikkapa suosia kavereitaan tai pistää yhteistä rahaa omaan taskuun.

Parhaillaan julkisuuslakia ollaan kirjoittamassa uusiksi. Aiemmin tehtyjen muutosehdotusten lisäksi nyt on päätetty uudistaa myös salailun kannalta olennainen osa, salassapitoperusteet. Ne määrittelevät, mitä tietoja viranomainen voi salata ja millä perusteilla.

Oikeusministeriön tiedote ei viittaa siihen, että avoimuutta oltaisiin lisäämässä. Tiedotteessa sanotaan, että salassapitoperusteiden uudistamisessa otetaan huomioon ”Suomen sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden muuttuneet tarpeet”.

On hyvä käydä läpi, onko esimerkiksi kriittiseen infrastruktuuriin liittyviä tietoja nykyisin liian julkisina. Liian pitkälle menevä salailu voi kuitenkin heikentää maan turvallisuustilannetta.

Ensinnäkin julkisuus ylläpitää kansalaisten luottamusta viranomaisiin ja luo siten vakautta.

Toisekseen avoimuus estää tietotyhjiöiden syntymisen. Salailu synnyttää sellaisia riippumatta siitä, onko salaamiselle perusteet vai ei.

Näitä tyhjiöitä voidaan tarkoituksella käyttää hyväksi.

Selkein esimerkki on venäläisperheen lasten huostaanottoon liittyvä, Suomen vastainen kampanja kymmenisen vuotta sitten. Soppaa oli hämmentämässä Venäjän korkein johto ulkoministeri Sergei Lavrovia myöten.

Kampanja päättyi, kun Helsingin hallinto-oikeus julkisti huostaanottopäätöksen. Siitä selvisi, että perheen ja venäläisviranomaisten väitteet huostaanoton perusteista olivat perättömiä. Totuus vei kampanjalta hapen.