Pahvimuki vuotaa ja Abdul Samad Burhan hätääntyy.

Kahvia valuu pöydälle pieniksi lammikoiksi ennen kuin Burhan ehtii tuomaan uuden kupin. Hän kuivaa laikut ja palaa takaisin toimistopöydän taakse.

Toimisto on oikeastaan tyypillinen pienen nyrkkipajan odotushuone: vanha nahkasohva ja kaapit täynnä autonkiillotusrättejä. Pöydällä lojuvat kassakone ja maksupääte. Sellainen, joka näissä paikoissa sattuu olemaan aina rikki.

Kipsiseinän toisella puolella vaihdetaan parhaillaan talvirenkaita autoihin. Burhanilla ei ole niihin hommiin pätevyyttä, sillä hän on koulutukseltaan valtio- ja oikeustieteilijä. Siksi hän vastaa kahvin keittämisestä.

Raisiolaisella teollisuusalueella sijaitsevaan peltihalliin eksyy asiakkaita vain harvakseltaan, vaikka käsillä on marraskuun ensimmäinen pakkasviikonloppu ja renkaanvaihtofirmojen kovin sesonki.

Niinpä Burhanilla on aikaa jutella. Ja selvästi tarve keskustella.

Aluksi käydään läpi normaalit aiheet, joista rengaspajojen odotushuoneissa on kohteliasta puhua. Autot, lapset, sää, työt. Kun Burhan saa kuulla keskustelevansa toimittajan kanssa, hän innostuu.

Puhe kääntyy kansainväliseen politiikkaan ja etenkin Ukrainan sotaan. Siitä Burhanilla on yllättävä näkemys:

”Sekä länsi että Venäjä ovat jo saavuttaneet tavoitteensa Ukrainassa.”

”Ukrainalaisten pitäisi laskea aseensa heti.”

Venäjän helmikuussa aloittamassa hyökkäyssodassa on marraskuun loppuun mennessä kuollut YK:n mukaan lähes 7 000 siviiliuhria. Tämän lisäksi Venäjän miehityksen ja pommitusten vuoksi yli 10 000 ukrainalaista siviiliä on loukkaantunut. Tuoreen arvion mukaan todellinen uhrimäärä voi olla jopa kolminkertainen.

Kansainvälinen yhteisö on myös kovasanaisesti tuominnut Venäjän aggression, joten Burhanin näkemystä voi pitää erikoisena. Hänellä on sille kuitenkin syynsä. 

Abdul Samad Burhan, 50, on kotoisin Afganistanista. Hän saapui Suomeen perheineen viime kesäkuussa. Sitä ennen hän piilotteli Talebanilta Afganistanissa puolen vuoden ajan.

Syy piilotteluun oli Burhanin työ. Hän ehti työskennellä ulkomaalaisille demokratia- ja avustusjärjestöille lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.

Burhan näyttää puhelimestaan kuvia diplomeistaan ja henkilökorteistaan. Niissä vilisee tuttuja kirjainyhdistelmiä; UN, UNOPS, USAID. Yhdessä kortissa lukee vaalivirkailija. Yksi diplomi vahvistaa hänen työskennelleen myös Afganistanin huumeidenvastaisen ministeriön yksikössä. 

Burhan kertoo, että hän oli mukana jo ensimmäisissä Afganistanissa järjestetyissä presidentinvaaleissa. Ne pidettiin lokakuussa 2004 ja vaalit voitti Hamid Karzai. Burhan oli mukana vastaamassa järjestelyistä koillisen Afganistanin provinsseissa.

Sen jälkeen Burhan työskenteli toisinaan YK:n alaisissa operaatioissa ja toisinaan muille kansainvälisille järjestöille. Pääasiallisesti hänen työnantajansa oli afganistanilainen konsultti- ja yrityspalveluja tarjoava yritys.

Vuonna 2019 Burhan sai kiinnostavan toimeksiannon. Afganistanissa toimiva ranskalainen avustusjärjestö Acted tarvitsi helikopterin pitkien etäisyyksien avustustehtäviä varten. Burhan palkattiin ryhmään, jonka oli määrä valmistella hankintaa.

Lähes päivälleen kolme vuotta sitten, 25. marraskuuta 2019, Burhan istui lentokoneessa, joka laskeutui Kiovan lentokentälle. Siitä alkoi ajanjakso, jossa Burhanin elämä mullistui samaa tahtia maailmanhistorian kanssa.

Burhan kertoo, että Ukrainassa hän johti kauppavaltuuskuntaa, johon kuului sekä liike-elämää että insinöörejä. Hänen työnantajansa oli löytänyt Ukrainasta yrityksen, joka huolsi ja myi uusia ja käytettyjä helikoptereita. Burhan oli käynyt tutustumassa Afganistanin valtion käyttämiin koptereihin ja sen jälkeen markkinoilta oli etsitty vastaavia. Nyt oli tarkoitus tutustua valittuun kopteriin ja allekirjoittaa kauppakirja.

Kopteriyritys sijaitsi Zaporižžjan alueella. Se on sittemmin tullut tutuksi Venäjän hyökkäyssodan uutisoinnista. Venäläiset joukot pitävät edelleen hallussaan Zaporižžjan ydinvoimalaa, joka sijaitsee Dnepr-joen eteläpuolella. Zaporižžjan kaupungin Ukrainan joukot vapauttivat syksyn vastahyökkäyksessä.

Ennen kuin Burhanin kauppavaltuuskunta pääsi Zaporižžjaan, heitä kierrätettiin Kiovassa tapaamassa Ukrainan valtion edustajia. Burhan näyttää puhelimestaan kuvia. Niissä näkyy kätteleviä pukumiehiä, kuva toisensa jälkeen. 

Zaporižžjassa ukrainalaiset olivat varanneet delegaatiolle paljon nähtävää.

”He halusivat esitellä meille kaikenlaisia tuotteita, jotta me voisimme auttaa solmimaan yhteyksiä Afganistaniin. He tiesivät, että meillä oli hyvät kontaktit omalla alueellamme ja heillä oli paljon myytävää”, Burhan selittää.

Hän kertoo, että yhtenä päivänä afgaaneille esiteltiin paikallinen ruokaöljytehdas. Seuraavana päivänä heille esiteltiin sokeritehdasta, jauhomyllyä ja lihanpakkaamoa. Kierrokseen kuului myös käynti moderneja rynnäkkökiväärejä valmistavassa tehtaassa.

Burhan sanoo tutustuneensa maahan, joka kasvoi kovaa vauhtia. Ukrainalaisilla oli kova halu tehdä kauppaa.

Absurdit kuvat ovat kuin maatalousministerin maakuntakierrokselta. Yhdessä kuvassa Burhan roikottaa kynittyä paistikanaa jalasta ja hymyilee. Toisessa kuvassa hymyillään kiväärin kanssa ja kolmannessa kuvassa hymyillään neuvottelupöydässä. Isännät ovat tuoneet tuotenäytteinä ruokaöljyä puolen litran pulloissa. Delegaation oli määrä viedä ne mukanaan ja jakaa kotimaassaan.

Burhan kertoo kokeilleensa sitä kotona itse valmistaessaan kalaa. Kalaruoat ovat Burhanin suosikkeja.

”Kyllä, erittäin laadukasta ruokaöljyä.”

Lopulta delegaatio pääsi tutustumaan myös helikopteriin. Burhan kertoo, että valtuuskunnan mukana matkustaneet insinöörit saivat eteensä paksun nivaskan teknisiä ja huoltodokumentteja. Kaikki näytti hyvältä.

”Se ei ollut varsinaisesti uusi, mutta ei oikeastaan käytettykään. Lentotunteja oli niin vähän”, Burhan sanoo.

Ennen kauppoja sovittiin vielä kopterin maalauksesta, huollosta ja toimituksesta. Ukrainalaisfirman oli määrä lähettää omat mekaanikkonsa kopterin mukana Afganistaniin viimeistelemään laite käyttökuntoon.

Hinnaksi sovittiin Burhanin mukaan 15 miljoonaa dollaria.

HS on nähnyt Burhanin työtodistuksia vuosien 2007 ja 2021 väliltä. Kopterikauppaan liittyvien dokumenttien hän sanoo jääneen Afganistaniin. Burhania avustanut ihmisoikeusverkoston projektijohtaja on kuitenkin vahvistanut HS:lle, että Burhan työskenteli ranskalaiselle Actedille.

Onnistuneiden kauppojen jälkeen Burhan johdatti joukkonsa kotiin. Matka oli kestänyt useamman viikon ja vuosi oli jo vaihtumassa. Ennen paluulentoa Kiovan lentokentällä otettiin valokuvia ison joulukuusen edessä.

Helikopteri jäi Zaporižžjaan valmisteltavaksi. Se oli määrä toimittaa Afganistaniin myöhemmin. Mutta sitten kaikki alkoi muuttua kiihtyvällä vauhdilla.

Ensin iski korona. Burhanilla oli käynyt tuuri, sillä hän ehti kotiin juuri ennen kuin maailmanlaajuinen pandemia teki matkustamisesta melkein mahdotonta.

”Muistan miten kaikki lennot oli peruttu. Helikopteria ei voitu toimittaa”, hän kertoo.

Vuosi 2020 oli menetetty vuosi, mutta Afganistanissa pahin oli vasta edessä. Keväällä 2021 maata lähes 20 vuotta miehittäneet kansainväliset joukot alkoivat vetäytyä. Samalla Talebanin joukot hyödynsivät koittaneen tilaisuutensa ja aloittivat suurhyökkäyksen.

Elokuun 15. päivä Burhan istui kotonaan, kun puhelin soi.

Burhan kuului Afganistanin vauraaseen keskiluokkaan, joka hyötyi merkittävästi yhteistyöstä kansainvälisten kumppaneiden kanssa. Hänen kuusihenkisen perheensä omistamassa talossa on neljä kerrosta ja valtava hedelmäpuutarha.

Elokuussa omenat olivat kypsyneet puissa ja aurinko paistoi. Burhan istui kotinsa toisessa kerroksessa, kultaisin seinäboordein koristellussa olohuoneessa.

”Kun ystäväni soitti ja sanoi, että Taleban on täällä, minä en aluksi uskonut”, hän muistelee.

”Kukaan ei pitänyt mahdollisena, että Taleban saisi vallan.”

Burhan sanoo, että hän oli saanut Talebanin edustajilta jo aiemmin uhkausviestejä puhelimeensa.

Myös Burhania avustanut Global Campus of Human Rights -verkoston edustaja on vahvistanut HS:lle, että Taleban lähetti Burhanille ja tämän kollegoille kirjallisia uhkauksia.

Taleban-liike halusi tietoja siitä, mitä töitä Burhanin palvelemat järjestöt olivat tehneet ja kenen kanssa. Hän sanoo, ettei vastannut viesteihin. Niinpä hän ajatteli, että hänen perheensä saattoi olla vaarassa.

”Sinä päivänä moni kansainvälinen kollega soitti ja käski meidän mennä Kabulin lentokentälle. Mutta minä tiesin, että siellä on kaaos, sinne on turha yrittää”, Burhan kertoo.

Niinpä perhe pakeni kotoaan ja lähti pois Kabulista. Burhanilla on puolisonsa kanssa neljä lasta. Heistä nuorin oli tuolloin teini-ikäinen, vanhin hieman yli 20-vuotias.

Puolen vuoden kujanjuoksun aikana Burhan perheineen kierteli ympäri Afganistania ystävien ja sukulaisten luona. Hän kertoo, että perhe tuli toimeen läheisten avulla ja lainoilla. Burhan tiedettiin kotiseudulla hyväpalkkaiseksi mieheksi, joten hänelle järjestyi helposti luottoa.

Mutta henkinen paine oli kova. Burhan sanoo, että etenkin hänen vaimonsa pelkäsi ja kärsi.

”Hän itki joka päivä. Oikeastaan sinä aikana kun olimme Afganistanissa, hän ei pystynyt juuri muuta tekemään. Hän ajatteli, että koska tahansa Taleban voisi pidättää minut.”

”Voi olla, että olisin joutunut ongelmiin, tai sitten minut olisi vapautettu. En tiedä”, Burhan kohauttaa olkapäitään.

Lopulta Burhanin espanjalainen entinen työtoveri sai järjestettyä hänet mukaan kansainväliseen avustusohjelmaan. Sen kautta järjestetään afganistanilaisille jatko-opintomahdollisuuksia ulkomailla. Maaliskuussa 2022 Burhanin perhe sai viisumin Iraniin.

”Kabulin lentokentällä en uskaltanut katsoa ketään silmiin, koska odotin, että joku tunnistaa minut ja vie kuulusteltavaksi. Pelkäsin, että jotain tapahtuu, siihen saakka, että kone nousi ilmaan”, Burhan sanoo ja näyttää miten puristi lentokoneistuimen käsinojaa.

Iranista perheen piti jatkaa pian eteenpäin. Burhan oli valmis muuttamaan minne tahansa, mistä vain ensimmäisenä järjestyisi oleskelulupa.

Odottelu venyi kuitenkin kuukausiksi.

Burhan sanoo, että hänen puolisonsa terveys meni koko ajan heikompaan suuntaan. Tämä ei edes uskaltanut lähteä ulos väliaikaismajoituksesta. Perhe pelkäsi myös Iranin poliisia.

Viimein kesäkuussa paperisota oli ohi.

”Sinä päivänä kun saimme matkustusluvan Suomeen, soitin heti vaimolleni. Hän pyörtyi.”

”Saimme paperit iltapäivällä ja jo seuraavana yönä istuimme koneessa”, Burhan sanoo.

”Meillä oli välilasku Frankfurtissa, jossa jouduimme odottelemaan Helsingin-konetta useamman tunnin. Vaimoni pelkäsi jokaista ohi kävelevää poliisia. Minä lohdutin häntä, että tämä on Saksa. Mitään pahaa ei tapahdu, vaikka sinut pidätettäisiin”, Burhan nauraa.

Hän muistelee, miten perheen kone saapui Helsinki-Vantaan lentokentälle varhain aurinkoisena kesäaamuna. Kaikki näytti niin kauniilta.

”Vaimoni ja tyttäreni olivat niin onnellisia, että sanoivat haluavansa jäädä tänne. Minun piti selittää, että tämä on lentokenttä ja meidän pitää jatkaa vielä yksi etappi.”

Burhanille oli järjestetty oikeus opiskella Turussa Åbo Akademissa. Taustalla vaikuttivat yliopistojen kansainvälinen verkosto Global Campus of Human Rights sekä afganistanilaisia perheitä avustava ihmisoikeusasiantuntijoiden Afghans in Crisis -verkosto. HS on varmistanut tämän. Verkoston kautta Burhanin perhe sai myös asunnon Turun Kupittaalta. Tosin huoneita on vain kolme, kun entisessä kodissa niitä oli ollut kaksitoista.

Burhan kertoo, että vasta saavuttuaan Turkuun perhe sai tietää, että Burhanin lanko asuu perheineen samalla paikkakunnalla. He olivat lähteneet Afganistanista jo kuusi tai seitsemän vuotta aiemmin.

Tänä syksynä Burhan aloitti opiskelut. Ensi kesänä perhe toivoo saavansa Suomesta turvapaikan. Parhaillaan Burhan suorittaa kurssia ihmisoikeuksien kansainvälisestä sääntelystä.

HS on haastatellut Burhania tätä juttua varten useita kertoja. Keskustelu päätyy aina samaan pisteeseen: Burhanin mielestä ihmisille pitäisi kertoa, että sota Ukrainassa on turha. Yhtä turha kuin kaikki muutkin sodat.

Hänen mukaansa sotimisen sijaan Ukrainan pitäisi neuvotella rauhasta. Jopa säälimättömäksi opportunistiksi osoittautuneen Venäjän kanssa. 

”Aina voi neuvotella”, hymyilevä Burhan vakuuttaa kerta toisensa jälkeen.

Itse asiassa hän ei tee juuri eroa lännen ja Venäjän välillä. Hän pitää molempia yhtä syyllisinä.

Yllättävää katsantokantaan selittävät hänen omat kokemuksensa.

Burhan myöntää, että neuvotteluyritykset eivät estäneet Talebania pystyttämästä hirmuhallintoaan Afganistaniin. Mutta Afganistanissa tehtiin kaikki väärin alusta lähtien, hän huomauttaa.

”Kun Hamid Karzai valittiin presidentiksi, olimme kaikki tyytyväisiä. Mutta hänen hallintonsa oli täynnä amerikkalaisten valitsemia nukkejohtajia.”

Afganistanin ensimmäisiä vaaleja pidettiin kohtuullisen onnistuneina, mutta syytökset hallinnon korruptiosta alkoivat pian voimistua. Karzai valittiin toiselle presidenttikaudelle vuonna 2009, mutta tällä kertaa vaaleja pidettiin ainakin osittain vilpillisinä.

”Vuosien ajan länsimaiset urakoitsijat kävivät Afganistanissa vain rikastumassa”, Burhan sanoo.

”Jos esimerkiksi Britannia lahjoitti johonkin projektiin kaksi miljoonaa, seuraavaksi paikalle tuli brittiläinen yritys, joka sai projektin toteuttamiseen kahden miljoonan sopimuksen.”

Burhan on vakuuttunut, että samat mekanismit jylläävät nyt Ukrainassa.

”Kaikki ne tehtaat, joissa vierailin, venäläiset ovat tuhonneet tai purkaneet ne. Kaikki ihmiset, joita tapasin, ovat nyt sotimassa.”

Kun koittaa jälleenrakennuksen aika, Burhan uskoo käyvän kuten Afganistanissa. Ulkomaiset urakoitsijat vievät sopimukset eikä maan oma talous pääse kehittymään.

Hän ei peittele Amerikka-kritiikkiään. Hän epäilee, että Yhdysvallat jopa käyttää sotaa edukseen pitämällä Euroopan heikkona.

”Kuka hyötyy sodasta? Se, joka tekee aseet.”

Entä kuka lopulta hyötyi 15 miljoonan dollarin helikopterista, jonka Burhan osti Ukrainasta länsimaisilla rahoilla?

”Sitä ei koskaan toimitetttu Afganistaniin. Ensin tuli korona, sitten Taleban ja sitten venäläiset.”

”Voi olla, että se on jossain varastossa Zaporižžjassa, mutta luultavasti se on tuhottu.”