Astonishing debut, ällistyttävän hieno debyytti. Noilla sanoilla ylisti brittiläinen Screen International – yksi maailman arvostetuimmista elokuvalehdistä – Siiri Solalinnan näyttelijänsuoritusta Pahanhautoja-elokuvassa.

Hanna Bergholmin ohjaama ja Ilja Rautsin käsikirjoittama kauhuelokuva Pahanhautoja, englanniksi Hatching, on saanut muutenkin hyviä arvioita isoissa ulkomaisissa medioissa kuten Varietyssa ja The Hollywood Reporterissa.

Sen maailmanensi-ilta oli komeasti Yhdysvaltojen Sundance-festivaalilla (missä toinen kotimainen elokuva, Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt voitti yleisöpalkinnon).

Ja Solalinna ansaitsee kehunsa. Poikkeuksellisen vaikuttavan suorituksesta tekee se, että Solalinna oli elokuvan teon aikaan vasta 12-vuotias, eikä ollut näytellyt aiemmin missään muualla. Hän esittää Pahanhautojassa haastavaa kaksoisroolia, kilttiä Tinja-tyttöä sekä tämän ”kaksosta” Allia.

Tinja on nukkumalähiössä asuvan varakkaan perheen tytär. Äiti (Sophia Heikkilä) on suosittu videobloggaaja ja isä (Jani Volanen) arkkitehti. Perheeseen kuuluu lisäksi Tinjan pikkuveli Matias (Oiva Ollila). 

Ihana arki -vlogissaan pumpulista perhearkea esittelevä äiti johtaa kestohymynsä alla perhettä tylysti. Esimerkiksi voimistelua harrastavalta Tinjalta hän vaatii virheettömiä suorituksia, tyttärensä henkisestä hyvinvoinnista välittämättä.

Tinja löytää metsästä linnunmunan ja alkaa salaa hautoa sitä sängyssään. Valtavaksi kasvavasta munasta kuoriutuu linnunkaltainen groteski olento. Tinja ristii sen Alliksi ja pitää olennosta huolta. Pikkuhiljaa Allista muotoutuu hänen kaksoisolentonsa, joka päästää Tinjan sisäänsä kätkemiä patoutumia ulos väkivaltaisella tavalla.

Ei ole mitenkään tavatonta, että lapsi esiintyy lapsilta kielletyssä kauhuelokuvassa keskeisessä roolissa. Olihan niin jo ikiklassikko Manaajassa (1973): riivattua pikkutyttöä Regania esitti 12-vuotias Linda Blair.

Silti aina kun alaikäinen lapsi on mukana ahdistavissa, synkissä tai väkivaltaisissa kohtauksissa, se tuo katsojallekin omanlaisensa epämukavuuden tunteen.

Mitä kaikkea ohjaajan täytyy ottaa huomioon, kun tällaisen elokuvan pääosanesittäjä on lapsi? Pitääkö nuorta näyttelijää suojata jotenkin? Miten tarinan synkkiä elementtejä käsitellään? Entä millainen kokemus tällainen rooli on itse alaikäiselle näyttelijälle?

”En mä sitä niin kauheasti miettinyt. Ajattelin vain, että tässä kohtaa pitää olla vihainen, tässä pitää huutaa ja silleen”, nyt 15-vuotias Solalinna kuvailee Helsingissä elokuvan lehdistönäytöksen jälkeen.

”Puhuin Siirille kohtauksista aika samalla lailla kuin olisin puhunut muillekin näyttelijöille. Ehkä ammattinäyttelijöille, aikuisille, olisin voinut enemmän syväanalysoida roolia. Mutta Siirin kanssa puhuttiin kaikesta siitä, mitä Tinja milloinkin ajattelee ja tuntee, kohtaus kerrallaan”, Bergholm kertoo.

Kaikkea edelsi kuitenkin pitkällinen ja huolellinen valmistelu, josta Bergholmilla riittää kerrottavaa. Alkaen vaikka siitä, kuinka Solalinna elokuvan tähdeksi päätyi.

Tinjan rooliin haettiin esiintyjää sanomalehti-ilmoituksilla ympäri Suomea, sosiaalisessa mediassa, koulujen ja harrastusseurojen kautta. Jokaista kiinnostunutta pyydettiin lähettämään elokuvan tekijöille kahden minuutin ’self-tape’, itse kuvattu videopätkä. Sellaisella roolia haki kaikkiaan 1 200 tyttöä eri puolilta maata Torniota myöten, Bergholm kertoo.

Turkulainen Solalinna kertoo nähneensä ilmoituksen Turun Sanomissa.

”Äiti katsoi sitä ja sanoi, että sinähän täyttäisit kaikki nämä kriteerit. Sit mä innostuin siitä heti ja sitten lähetettiin se video”, hän sanoo.

Videolla hakijan piti esitellä olevansa riittävän notkea tekemällä jonkin sopivan tempun – Tinjan hahmo kun on elokuvassa voimistelija. Sitten piti esittää olevansa hyvin vihainen karjumalla täyttä päätä, Bergholm sanoo.

”Noilla testeillä näki jo, pystyikö hakija olemaan rennosti kameran edessä. Ja raivon näytteleminen on vaikeaa, se vaatii uskallusta.”

Solalinna on muodostelmaluistelija, joten notkeutta löytyi sen ansiosta. Näyttelemistä hän ei kertomansa ollut koskaan aiemmin kokeillut missään, vaikka olikin siitä kiinnostunut. Joka tapauksessa Solalinna onnistui vakuuttamaan Bergholmin heti jo videollaan.

”Kirjoitin aina videon katselun jälkeen ’joo’, jos halusin kyseisen tytön koekuvauksiin. Siirin kohdalla olin kirjoittanut JOO!!!”

Koekuvauksiin kutsuttiin 260 tyttöä, kymmenen kerrallaan. Niissä oli eläytymistehtäviä, joissa piti ryömiä lattialla hirviötä esittäen. Myöhemmissä karsinnoissa kokeiltiin dialogikohtauksia ja lopuksi äidin näyttelijävaihtoehtojen kanssa yhteisiä kohtauksia. Solalinna valikoitui lopulta puoli vuotta kestäneen prosessin jälkeen.

Sitä seurasivat pitkät harjoitukset ennen kuvausten alkua. Niissä Solalinna sai ensin tutustua rauhassa muuhun esiintyjäkaartiin, jotta ammattinäyttelijöiden kanssa työskentely ei jännittäisi.

”Tarkoitus oli näyttää, ettei mitään tarvitse näissä kuvauksissa pelätä, ja että me ollaan tiivis porukka.”

Tällaista kärsivällistä esityötä – pitkiä, tarkkoja koekuvauksia ja harjoitteluja – Bergholm pitää äärimmäisen tärkeänä etenkin silloin, kun tehdään lapsinäyttelijöiden kanssa töitä.

”Sen avulla kaikki ymmärtävät mitä tekevät ja kaikilla on turvallinen olo. Ja vaikka pitkät koekuvaukset ja harjoitukset tietysti maksavat, lopulta ne myös säästävät kuvauksissa aikaa ja rahaa.”

Bergholm sanoo, että hänen metodinsa eivät ole peräisin mistään ”näin ohjaat lapsia” -ohjekirjasta, vaan hän on kehitellyt ne itse poimimalla ideoita sieltä täältä, omista kokemuksistaan ja kollegoiltaan. 

Vaikka Pahanhautoja on Bergholmin ensimmäinen pitkä elokuvaohjaus, hänellä on paljon kokemusta lasten kanssa työskentelystä. Hän on muun muassa ohjannut ja käsikirjoittanut kymmenosaisen lastensarjan Reetan ja Ronjan (2010), joka on yhä katseltavissa Yle Areenassa.

Pahanhautojassa Bergholm on kuitenkin ensi kertaa tekemisissä kauhugenren kanssa. Toiko se omaa haastettaan prosessiin – tehdä lapsinäyttelijöiden kanssa K16-kauhufilmiä, eikä kilttiä koko perheen tarinaa?

Ei oikeastaan, Bergholm sanoo. Solalinna ja tämän vanhemmat saivat ennen kuvauksia luettavakseen koko käsikirjoituksen, turvallisuusasiat käytiin läpi tuottajien kanssa, samalla lailla kuin missä hyvänsä tuotannossa tehdään (tai pitäisi tehdä). Fyysiset kohtaukset käytiin läpi stunt-koordinaattorin kanssa. Kuvauksissa oli aina paikalla myös lastenhoitaja.

”Kun koekuvauksiin on satsattu, ja on löytynyt oikeanlainen lapsi, kaikki tuntuu kuvauksissa jotenkin tosi helpolta. Usein lapset myös valittavat kuvauksissa vähemmän kuin aikuiset”, Bergholm sanoo ja nauraa.

Turvallisuus tulee Bergholmin puheessa usein esiin. Se onkin hänen mukaansa kuvauksissa yksi kaikkein tärkeimmistä seikoista.

Ennen vanhaan elokuvamaailmassa on ihailtu joidenkin ”ohjaajamestarien” tapaa yrittää herättää näyttelijöissä aitoja tunteita, kuten pelkoa, mahdollisimman aitojen reaktioiden toivossa. Näin teki esimerkiksi William Friedkin aiemmin mainittua Manaaja-klassikkoa ohjatessaan. Oma lukunsa on myös näyttelijöitään sadistisesti rääkännyt legenda Stanley Kubrick.

”Se on vanha myytti, että ohjaaja saa näyttelijöistä hyvää tulosta, kun on saanut heidät pelkäämään oikeasti. Minun mielestäni se tulos ei edes ole hyvä. Jos ihminen on aidosti peloissaan, eikä tiedä mitä tapahtuu, hän laittaa vain kaikki muurit päälle eikä anna itsestään mitään. Se on semmoinen eläimen reaktio”, Bergholm sanoo.

”Ohjaajana minulle on tärkeää esimerkiksi se, etten yritä manipuloida lapsinäyttelijän tunteita. Kuvauksissa puhuimme Siirin kanssa esimerkiksi aina roolihenkilön tunteista. Jos pitää näytellä pelkoa, on hirveän tärkeää, ettei oikeasti pelkää.”

Pahanhautojassa ei ole erityisen yksityiskohtaista väkivaltaa tai muita itsetarkoituksellisen rajuja kohtauksia. Elokuvan tunnelma on kuitenkin synkkä ja pinnan alla on epämukavia teemoja, ahdistavia perhesuhteita ja kasvukipuja.

Mutta kuten elokuvanteossa yleensä, kuvaustilanteissa synkkyys ei juuri näy. Kaikki on teknistä ja rankatkin kohtaukset ovat kuvatessa usein hassuja, Solalinna sanoo.

Katsojalle vaikuttavia ovat esimerkiksi kohtaukset, joissa Tinja on kaksin hirviömäisen Alli-olennon kanssa. Hirviö oli digitaaliluomuksen sijaan käsityönä rakennettu monimutkainen nukke. Sen rakensi Gustav Hoegen, joka on tehnyt vastaavia animatronic-tehosteita muun muassa Jurassic Worldiin ja viimeisimpiin Tähtien sota -elokuviin.

Solalinnan mielestä olio oli kuvauksissakin vaikuttava, ja eläytymistä auttoi, kun siihen pystyi koskemaan.

”Mutta sen kanssa oli vähän hassua näytellä, kun siinä oli liikuttelijat mukana ja niillä oli vihreä sukka päässä”, Solalinna muistelee.

Vihreän sukan ansiosta liikuttelijat, joita oli yhteensä viisi, saatiin pyyhittyä pois kuvasta jälkikäteen. Tehostemaskeerauksista vastasi niin ikään kova ulkomainen nimi, Conor O’Sullivan, jonka cv:hen kuuluu esimerkiksi pian ensi-iltansa saava supersankarifilmi Morbius, The Dark Knight ja Game of Thrones -sarja.

Ne kohtaukset, joissa Solalinna joutui pitämään O’Sullivanin tekemää hirviömaskia, eivät olleet nuoren näyttelijän suosikkeja.

”Siitä mä en hirveästi tykännyt”, sanoo Solalinna ja nauraa.

”Siinä meni niin kauan laittaa ja se oli jotenkin epämukava. Sit oli aina ihanaa kun sen sai pois.”

Kaikkiaan Pahanhautojan päärooli oli Solalinnalle mukava kokemus. Mitään henkistä taakkaa ei tuskaansa hautovan Tinjan tai hirviö-Allin esittämisestä jäänyt.

”Mä ajattelin, että se on vaan näyttelemistä eikä muuta. Että jossain kohtaa mä olen iloinen ja joissain kohtaa surullinen ja joissain kohtaa karjun. Ja olin silloin niin pieni, etten mä tajunnut sitä tarinaakaan oikein syvemmin”, hän sanoo.

”Sä jotenkin osasit miettiä Tinjan ja Allin hahmoja ja niiden eroja tosi hienosti, esimerkiksi juuri liikkeiden kautta”, Bergholm kehuu Solalinnaa.

Yhden yksityiskohdan Solalinnan taidoista Bergholm haluaa vielä erikseen mainita.

”Kuvauksissa Siirin piti itkeä monessa kohtauksessa. Me oltiin jo varauduttu käyttämään sellaisia silmiin laitettavia menthol-tippoja, joilla saa kyyneleet tulemaan. Siiri kuitenkin sanoi että ’oottakaa vähän, mä haluan kokeilla osaanko itkeä oikeasti’. Sitten Siiri keskittyi vähän aikaa ja sanoi ’okei, kyllä mä osaan’.

Entä millaista oli Solalinnalle nähdä itsensä valkokankaalla, ensimmäisessä pääroolissaan ja ensimmäisessä elokuvassaan ylipäätään?

”No aluksi oli vähän jännittävää nähdä itsensä siellä. Mutta kun pääsin mukaan tarinaan, en enää ajatellut, että mitä mä tossakin teen.”

”Ja se oli kyllä oikeasti tosi pelottava. Vaikka kuvauksissa ei pelottanut yhtään, niin sitten kun oli kaikki äänet ja erikoistehosteet… Välillä en edes pystynyt katsomaan, vaan piti laittaa kädet silmien eteen.”