Tik-tik-tik. Pitäisi saada lapsi, koska hedelmällinen ikä lähenee loppuaan. Näin väitetään biologisen kellon tikittävän – mutta oikeasti paine ei välttämättä johdu biologiasta.

Siihen nimittäin vaikuttavat yhteisön normit eli käyttäytymistämme ohjaavat säännöt. Hanki lapsi tässä iässä, tai muuten et kuulu joukkoon, ne toitottavat.

Yhdysvaltalainen psykologi Bernice Neugarten kutsui ilmiötä 1960-luvulla ”sosiaaliseksi kelloksi”. Kyse on elämän varrella sisäistetyistä malleista, jotka määräävät, missä iässä olisi oikea aika mennä naimisiin, hankkia lapsia, saada vakituinen työpaikka – tai siirtyä aktiivisen ihmisen roolista kiikkustuoliin.

Jos ei elä näiden odotusten mukaan, voi tuntea ulkopuolisuutta tai rasittavaa velvoitetta puolustaa valintojaan. 

Helpommalla elämästä kai pääsee, jos ajastaa elämänsä sosiaalisen kellon tahtiin, arvioi sosiologian professori Anna-Maija Castrén Itä-Suomen yliopistosta.

”Kun elämänkulun siirtymät tapahtuvat tietyssä järjestyksessä, saa sosiaalista hyväksyntää eikä tarvitse selitellä valintojaan. Ihmiset eivät kohottele kulmiaan, vaan ajattelevat, että asiasi menevät kuten pitääkin.”

Vaikka kulttuuriset säännöt voivat tuntua kahlitsevilta, kukaan ei ole luonut niitä hallitakseen muiden elämää.

Ilmeisesti sosiaalinen kello on olemassa siksi, että ihmisellä on tarve ennakoida muiden toimintaa. Tuntuisi kaoottiselta, jos muut toimisivat täysin sattumanvaraisella tavalla.

”Ihminen on sosiaalinen eläin, ja yhteisöissä vain syntyy jaettuja, käyttäytymistä koskevia sääntöjä”, Castrén kertoo.

Opimme säännöt elinympäristöstämme vaistomaisesti. Panemme tiedostamatta merkille esimerkiksi sen, minkä ikäisille yleensä syntyy lapsia. 

Mielikuvaamme vahvistavat esimerkiksi mainokset ja sadut. Niissäkään äitejä ja isiä ei kuvata harmaahapsisiksi eikä myöskään teineiksi.

Castrén tähdentää, ettei sosiaalinen kello ajastu biologian mukaan. Esimerkiksi joissakin järjestettyjen avioliittojen kulttuureissa voi olla aivan suotavaa saada lapsi teini-ikäisenä. Meidän kulttuurissamme taas teinivanhempia kummeksutaan ja jopa paheksutaan.

Toisaalta myös Suomessa sovelias lastensaamisikä voi vaihdella yhteisöstä toiseen – eli sosiaalinen kello käy eri paikoissa eri aikaa.

Esimerkiksi alueilla, joilla jonkin uskonnollisen yhteisön vaikutus on vahva, voidaan suosia nuorena avioitumista ja lapsia voi syntyä paljon verrattain nuorille. 

Isoissa kaupungeissa kello taas voi jätättää niin, että moni tulee lapsen vanhemmaksi vasta lähempänä neljääkymmentä ikävuotta.

Nykyään tuntuu kuin monet eivät edes kuulisi sosiaalisen kellon rytmikästä tikitystä. Heidän korvissaan kuuluu jokin muu ääni, epätahtinen dingeli-dong. He sooloilevat omiaan!

On eroja, uusperhekuvioita ja polyamoriaa. 40 on uusi 30, ja eläkeläisetkin eroavat, deittailevat ja bailaavat festareilla.

Kotoa kertaalleen pois muuttanut nuori puolestaan saattaa palata vanhempien katon alle, kun elämä heittää eteen haasteita. Itsenäistyminenkään ei siis enää suju käsikirjoituksen mukaan.

Onko sosiaalinen kello hajoamassa? Kyllä on, ja monen mielestä hyvä niin. 

Castrénin mielestä kello on tarkkuudessaan huono vertauskuva sosiaalisille odotuksille, sillä kaikille yhteistä rytmiä on enää vaikea kuulla. 

Tutkijat ovat jo pitkään puhuneet toisenlaisin termein. Samaa ilmiötä kuvaavat esimerkiksi ”sosiaaliset käsikirjoitukset”, ”kulttuuriset ikäjärjestykset”, ”ikänormit” ja ”iän ulottuvuudet”.

”Emme enää elä yhtenäiskulttuurissa, ja sosiaaliset piirit ovat eriytyneet, mutta pienemmissä piireissä tai kuplissa syntyy nyt omia normejaan”, kertoo sosiologian dosentti ja yliopistonlehtori Kaisa Kuurne Helsingin yliopistosta.

Esimerkiksi lastenhankkimisikään vaikuttaa se, millaisia ratkaisuja omanikäiset ystävät tekevät. Voimakkain sosiaalinen malli tulee lähiympäristöstä, niiltä ihmisiltä, joiden kanssa on eniten tekemisissä.

Toisaalta kulttuurissamme vallitsee myös yhä yleinen ihanne siitä, missä iässä joitakin asioita kuuluisi saavuttaa. Tämän vähän jo antiikkisen kellon ääni kantautuu korviimme kuin kaukainen kirkonkellojen kumu.

”Kyllä ihmisillä on edelleen paljon kokemuksia siitä, että asioista kysellään tietyssä vaiheessa – että oletkos tavannut ketään tai onko teille tulossa lapsia”, Kuurne kertoo.

Tyypillisesti näitä kysymyksiä kuulee itseä vanhemmilta – kuin osalle ihmisistä olisi sydämen asia, että seuraavan sukupolven sosiaalinen kello pysyy ajassa. Kuurnen mukaan kyse on siitä, että vanhemmat sukupolvet haluavat yleensä jälkipolville hyvää.

”He suosittelevat sitä, mikä heille itselleen on toiminut. Kyselyihin vastaaminen voi kuitenkin olla raskasta ja ahdistavaa, jos ei mahdu normiin.”

Sosiaalisen kellon tahtiin elämisestä on myös tullut hyväosaisten etuoikeus, Kuurne sanoo. Erilaisten pätkä-, silppu- ja freelancetöiden yleistyminen ja yhteiskunnan palvelujärjestelmän heikkeneminen hankaloittavat monien ihmisten elämänkulkua. 

Tällä hetkellä turvattomuuden tunnetta voivat luoda esimerkiksi perusterveydenhuollon ruuhka ja  uhka työttömien ja opiskelijoiden tukien leikkauksista. 

Kun pärjääminen jää yhä enemmän ihmisen itsensä varaan, yhä harvemmalla on mahdollisuus hallittuun elämänkulkuun, Kuurne arvioi.

”Tässä tilanteessa lapsiperheitä muodostavat eniten korkeasti koulutetut ja parempituloiset, joilla on usein pesämunaa, hyvä työmarkkina-asema, kulttuurista pääomaa ja elämänhallinnan keinot kunnossa. On arvioitu, että merkittävä osa tämän hetken 30–40-vuotiaista, erityisesti miehistä, jää lapsettomiksi”, Kuurne sanoo.

Osa nuorista aikuisista toisaalta pyrkii elämään tiukasti kaikkien sääntöjen ja ihanteiden mukaan. Se voi kertoa siitä, että ihminen on epävarma omista toiveistaan tai arvostaan muiden silmissä.

”Joskus voi nuorena nojata vahvasti sosiaaliseen normiin, mutta muuttua rennommaksi huomatessaan, että elämä on hallitsematonta. Se tuo eteen yllättäviä tapahtumia: sairastumisia, ennenaikaisia kuolemia, eroja ja maailmanmullistuksia.”

Kuurnen mukaan ikänormit koskevat kaiken ikäisiä, mutta sosiaalisen kellon tikitys kuuluu voimakkaimpana nuorten aikuisten ja keski-ikäisten korviin.

”Juuri he kannattelevat yhteiskuntaa lisääntymällä, tekemällä työtä, maksamalla veroja ja ottamalla lainaa.”

Toisaalta viime aikoina sosiaalisen kellon tikitystä on viety luokkahuoneisiin, yhä nuorempien kuultavaksi. 

Nuoria on ohjattu poliittisin päätöksin opiskelemaan ja valmistumaan tiukassa aikataulussa, mikä näkyy esimerkiksi koulu- ja opiskelu-uupumuksena. 

”Järjestelmämme edellyttää koko ajan varhaisempia valintoja, eli sosiaalinen kello tunkeutuu nuorten maailmaan. Samalla, kun koulutetut keskiluokkaiset aikuiset etsiskelevät itseään reppureissuilla, koulumaailma iskostaa nuorille yhä aiemmin järkevän kansalaisuuden aakkosia”, Kuurne kritisoi.

Kun 1980–90-luvuilla sai olla epävarma teini-ikäinen, nyt haahuilu on Kuurnen mukaan varattu pari-kolmekymppisille ja sitä vanhemmille.

Samaan aikaan on syntynyt uusia ikänormeja, esimerkiksi kolmekymppisyyden vaihe, jonka ydintä on itsensä etsiminen ja omien mielenkiinnon kohteiden selvittäminen ja seuraaminen.

”Täytyy ensin tutustua itseensä ja löytää itsensä ennen perheen perustamista, tai muuten sitoumukset voivat mennä pieleen. Koulutetut kaupunkilaiset ovat ajatelleet näin aika yleisesti jo parikymmentä vuotta”, kertoo aihetta tutkinut Kuurne.

Kun lastenhankintaa lykätään, tällainen vaihe on mahdollista elää.

Myös ero parisuhteesta keski-iässä on jo niin yleinen kokemus, että siitä on tullut Kuurnen mielestä miltei yksi elämänkulun mahdollinen virstanpylväs. 

Tosin ajatusta erosta ei välttämättä tuputeta toisille samaan tapaan kuin naimisiin menoa tai perheen perustamista.

”Joissakin piireissä ero voi tietyissä tilanteissa näyttäytyä myös myönteisessä valossa. Voi olla sellainen normatiivinen ajatus, että jos ei pysty elämään intiimiä elämää jonkun kanssa itselle sopivasti, ero on paras ratkaisu.”

Kun ihmisten elinikä on pidentynyt, sosiaaliseen kelloon on tullut lisää tunteja.

Keski-iän ylittäneille, elämässään jo paljon saavuttaneille sosiaalinen kello kuitenkin hiljenee – vaikka heistä olisi vielä vaikka mihin!

”Ikääntyviltä odotetaan lähinnä pitkää työuraa, mutta miksi ikääntyneet eivät muuten kiinnosta enää yhteiskuntaa?” Kuurne kysyy.

”Varsinkin naisiin kohdistetaan ensin hirveät lisääntymispaineet – ja lasten saamisen ja kasvattamisen jälkeen ketään ei tunnu enää kiinnostavan. Tulevaisuuden näkymänä on korkeintaan isovanhemmuus.”

Tulevaisuutta ei voi kuitenkaan ennustaa. Niinpä on mahdollista, että reppureissu­sukupolvella on kolmenkymmenen vuoden päästä uudenlainen ääni kellossa.