Jos on käynyt koulua, tietää, mikä on takarivi. Harva sinne silti päättäväisesti haluaa. Leea Lakka halusi.

Lakka kiinnostui jo äidinkielen opettajaksi opiskellessaan niistä nuorista, jotka oppivat heikosti lukemaan, kirjoittamaan ja ylipäätään opiskelemaan.

Sitten hän meni töihin ammattikouluun. Tunnit kuluivat aivan perusasioihin, isoihin alkukirjaimiin ja pisteisiin, kaikkeen mitä oli opiskeltu jo alaluokilla.

”Takaraivossani painoi aina vain kysymys, mitä siellä peruskoulussa oikein tapahtuu. Miksi osan taidot on niin, niin heikot?”

Lakka istui ysiluokan takarivissä koulunaloituksesta kevätjuhliin. Hän oli vuoropäivinä kahden eri koulun ysiluokassa ja teki 559 sivua muistiinpanoja, joista tuli hänen väitöskirjansa ydin. 

Hän havainnoi aivan kaikkea tunneilla tapahtuvaa, mutta etenkin lukemista ja kirjoittamista, koska opiskelu perustuu koulussa yhä paljolti niihin. 

Erityisesti hän seurasi yhdeksää takarivin oppilasta. Lakka ei kerro oppilaiden eikä koulujen oikeita nimiä. Mutta koulut olivat ”ihan tavallisia yläkouluja”, joissa maahanmuuttajataustaisia oli vähän.

Mutta niin, miksi osa nuorista oppii peruskoulussa heikosti?

Väitöskirja on valmis, ja Lakalla on nyt vastauksia.

Takarivin tarkastelu on helpointa aloittaa ilmeisimmästä: takarivi on takana. Opettajan katse on sieltä mahdollisimman kaukana. Siellä ollaan muutenkin suojassa, muiden oppilaiden selän takana.

Lakka nimittää takariviä koulun oppositioksi. Paikka etäällä opettajasta on näkyvä keino ilmaista, ettei tue koulua, sen arvoja eikä tavoitteita.

”Että vastustaa tai vähintään epäilee koulua”, tutkija muotoilee.

Takarivi tunnetaan käytännössä kaikkialla maailmassa, usein työpaikoillakin. Kyse ei ole aina siitä, missä kohtaa huonetta ihminen istuu, vaan suhtautumistavasta.

Takarivi tuo asenteensa esiin jos ei ihan joka tunti niin joka päivä. Se ei välttämättä ole äänekästä vastustamista vaan esimerkiksi hiljaista mutta tietoista vaatimusten ohittamista.

Tutkija kirjasi päivittäin tilanteita, joissa takarivi haastoi opettajaa. Milloin väännettiin pipoista ja hupuista, milloin puhelimista tai valkosipulipatongin syömisestä.

Marraskuisella äidinkielen tunnilla Lakka kirjasi taas yhden vääntötilanteen:

Opettaja: Markus, ota huppu pois. Markus, huppu pois vai laitanko tänne Wilmaan merkinnän, että on vaikea noudattaa koulun järjestyssääntöjä? Ja Mikko kans!

Mikko: Ei me oteta pois jos kerran Tomilla saa olla.

Opettaja: Tomi myös, ole hyvä.

Mikko: Me odotetaan Tomia, ei oteta jos ei oo kaikilla samat säännöt.

Opettaja: No niin, huput pois nyt.

Limittäin Juho, Tomi, Sami ja Markus: Mitä vitun järkee tässäkin säännössä?! Huppu! Siis se on sun paita, jonka sä laitat kunnolla päälle, kun sä laitat sen hupun päähän! Et voi määrää.

Kaikki tiesivät, mitä järjestyssäännöt sanovat, mutta keskustelu toistui. Opettajat sanoivat aina tietyt sanat, oppilaat tietyt.

Aikaa kului.

Mitä takarivi sitten vastustaa?

Lakka aloittaa: Koulua, sitä että pitäisi opiskella, sitä että pitäisi opiskella muiden määräämiä asioita. Koulun yleissivistävää tehtävää, yleissivistystä ylipäätään. Jossain määrin koko yhteiskuntaa.

Toki vastustus liittyi yleensä tunnin asiaan. Maantiedossa takarivi vastusti jääkauden merkkejä, yhteiskuntaopissa d’Hondtin menetelmää ja uskonnossa Paavalin tekojen läpikäyntiä.

Eräs oppilas kommentoi matematiikan tunnilla tilavuuksien laskemista:

”Ei mun tartte osaa laskea tilavuuksia, kuha mä osaan vaihtaa jarrupalat.”

Takarivi arvioi koko ajan asioiden hyödyllisyyttä. Lukiossa tarvittavat tiedot näyttäytyivät hyödyttöminä, kuten kaikki, mitä ei voi arjessa heti käyttää.

Vastustus on niin syvää, ettei yhteyttä arkeen nähdä edes silloin, kun asia tulee lähelle. Niin kävi kemian tunnilla, jossa opettaja jakoi joka oppilaalle yhden metallin ja pyysi kirjaamaan metallin tärkeimmät ominaisuudet ja käyttökohteet taululle:

Markus menee ensimmäisenä. Hän kirjoittaa alumiinin ominaisuudet muuten varmaan oikein, mutta käyttökohde on ”johki osiin”.

Kysyn Markuksen palattua, että eikö ole sellainen asia kuin alumiinivanteet. On kuulemma. Jatkan, että ehkä fillareidenkin rungot voi olla alumiinista. Markus huomauttaa, että mopojenkin rungot on osin alumiinista. ”Olisit kirjottanu, ku tiiät tollee.” ”No, ei tullu mieleen.”

Taustalla vaikuttavat ajatukset jatko-opinnoista ja tulevasta ammatista.

”Esimerkiksi kirjojen lukeminen oli takariville etäistä, aivan vierasta. Keskiluokkaista, muotoilisin minä tutkijana”, Lakka sanoo.

Vain yhdessä aineessa vastustusta oli vähän. Aine oli englanti. Hyöty konkretisoitui heti somessa, pelatessa, sarjoja katsoessa.

Sitten oli vielä yleinen muutosvastarinta. Takarivi vastusti yhteiskunnan ja maailman muuttumista.

”Uusi on yleensä pahasta ja kaikki olisi hyvin, jos elettäisiin kuin ennen. Se on tapa katsoa maailmaa. Yksi nuorista sanoi, että paras musiikkikin tehtiin 80-luvulla”, Lakka kuvaa.

”Ajatus heijastuu myös työelämään. Moni näki itsensä autonasentajana, mutta silti painotettiin, että en mä vitussa rupee mitään sähköautoja laittaan.”

Jo vuosia sitten tutkimuksissa on todistettu, että koulussa laiska palkitaan. Kun tehtävien tekemistä tarpeeksi välttelee ja viivyttelee, vaatimustaso laskee.

Kyse on tästä: Kun oppilas ei tee tehtävää opettajan antamassa ajassa, saa lisäaikaa. Kun sekin menee, opettaja sanoo, että tee niin pitkälle kuin ehdit. Ja kun lopulta ei synny juuri mitään, jossain kohtaa opettaja toteaa, että tuo riittää.

”Näin tapahtuu jatkuvasti varsinkin pienissä tuntitehtävissä, joita tehdään kaikkein eniten”, Lakka sanoo.

Hän toteaa, että säästöliekillä toimii välillä tietysti jokainen. 

”Mutta takarivi menee pidemmälle. Aina mietitään, miten voi keventää tai vältellä.”

TakarivILLÄ oli monta tapaa vitkutella ja vältellä.

Oppikirjaa alettiin etsiä, kun opettaja kolmannen kerran käski. Sitten todettiin, että kirja on lokerikossa, ja sitä lompsittiin hakemaan käytävästä.

Usein heittäydyttiin tietämättömäksi. Miten olisi voinut tehdä, jos ei tiennyt? Muut toki olivat kuulleet opettajan ohjeet.

Takarivi kyseli opettajalta enemmän tai vähemmän suoraan, miten niukka suoritus riittää. Riittääkö yksi sana vai pitääkö olla yksi rivi? Varmistettiin, ettei tehdä ylimääräistä muttei niin vähän, että tulisi ongelmia.

Tehtäviä pystyi kiertämään myös läpän varjolla. Kun käytiin läpi yhteishakulomaketta, takarivi pani vitsivaihteen päälle. Kaikkia nauratti, kun henkilötunnukseksi ei kelvannutkaan kakka55.

Lakka puhuu välttelystä nollasummapelinä: kaikki aika, joka tunnista menee muuhun kuin opiskeluun, on opiskelusta pois.

Välillä välttelyssä yhdistyivät koomisuus ja tarve näyttää koulun ulkopuolisia taitoja. Näin kävi kemian tunnilla, jossa tehtiin laboratoriotöitä:

Ruusun ja Jannen vetokaapin etulasi on jumissa. Se vaivaa kohtuuttoman paljon. 

Ensin Ruusu koittaa fiksata, sitten Janne tarttuu toimeen. Hän laittaa Ruusun hakemaan työkalupakin repustaan ja istuu lopulta kaapin sisäpuolelle korjaushommiin. Ruusu osallistuu sen verran, että snäppää ja dokumentoi tilannetta.

Opettaja käy useamman kerran sanomassa, että anna nyt olla ja ala töihin. Jossain vaiheessa opettaja tulee lähelle, istuu alas ja on että ”Mitäs mä teiän kanssa tekisin. Te ootte amiksessa korjaamassa kuulkaa vasta vuoden päästä.” 

Anton fiksailee hetken Jannen kanssa vierekkäin, sitten hänet ja Ruusu häädetään Kaarinan ryhmään katsomaan, miten siellä koeputkihommat etenee. Ruusu istuskelee lähituolilla ja neppaa.

Opettaja käy vielä kasvatuskeskustelua Jannen kanssa:

”Ei sun tarvii purkaa tätä koulua vaikket sää tykkää olla täällä.”

”Mut mua vituttaa.”

”No ketäpä ei. Anna sen nyt olla jo.”

Janne saa noin puolen tunnin äheltämisen jälkeen oven korjattua ja kuuluttaa: 

”Vittu siinä saatana toimiva kaappi.”

Takariviläiset välttelevät erityisen tarmokkaasti lukemista ja kirjoittamista.

Jotkut opettajat jopa hyödynsivät sitä, että lukeminen on osalle vastenmielistä, ja puhuivat lukemisesta rangaistuksena. Jos tunnilla ei käyttäydytty, opettaja totesi, ettei suostu selittämään asioita vaan sitten on pakko lukea.

Vuoden aikana Lakka sanoo yllättyneensä siitä, miten vähän yläkoulussa ylipäätään luetaan pitkiä tekstejä ja kirjoitetaan kokonaisia tekstejä.

”Kun osa vielä päättäväisesti väistelee, se tarkoittaa, että tunneilla istuu nuoria, jotka eivät päivän aikana lue ja kirjoita mitään. Koulupäivästä selviää todella usein ilman, että täytyy kirjoittaa edes yhtä yksinkertaista virkettä.”

Jotkut takariviläiset puuhasivat tunneilla useimmiten omiaan.

Kuten äidinkielen tunnilla, jossa piti kirjoittaa omaa etunimeä käsittelevä teksti. Meneillään oli kolmas tehtävään varattu oppitunti:

Ruusua auttelen taas ihan kädestä pitäen. Kolmannella nimityötunnilla Ruusu ei ole vielä luonutkaan koko tiedostoa ja kun menen auttamaan, hän etsii puhelimestaan kuvaa kaverin synttärionnittelua varten.

Tai kuten fysiikan tunnilla:

Saamme tehtäväksi lukea uuden kappaleen, jossa puhutaan sähkön tehosta tai virrasta tms. Ruusulla ja Kaarinalla ei ole edes kirjoja esillä. Kaarina näyttää Instagramista kynsibisneksensä kuvia. Opin, että ombre on liukuväri.

Tai kuten toisen koulun äidinkielen tunnilla:

Juhon ja Mikon luota opettaja siirtyy Kaisan, Hannan ja Eeron luo kyselemään, kiinnostaiskos tehdä (ei kiinnosta). Sami tsekkaa Youtubesta Brimmerpartya (joku festari) ja Markus mopon osia ja ”Supermoto spring 2015” -pätkää.

KUN LAKKA itse kävi yläkoulua vuosituhannen alussa, hän, ”ysin tyttö keskirivistä”, muistaa piirrelleensä marginaaleihin ja lähetelleensä lappusia.

Nyt tunneilla huomiota syö puhelin. Jos opettajat eivät puuttuneet puhelimiin, varsinkin viestit sinkoilivat.

”Otettiin myös kuvia otsasta, kengänkärjistä, mistä vain. Joku oppilas sitten selitti, että hän hoiti kuvilla Snapchatin striikkiä.”

Streak on joidenkin viestisovellusten toiminto, joka laskee, montako päivää peräkkäin viestittelijät ovat olleet yhteydessä. Monilla streakit olivat vuosien pituisia.

Takarivissä katsottiin myös Youtubea: mopo- ja huumorivideoita, Jussi Halla-ahoa käsitteleviä pätkiä. Tiktok ei ollut suosittu vielä vuosina 2018–2019, kun Lakka istui takapulpetissa, mutta nyt se olisi eittämättä esillä.

Osa pyöri tunneilla verkkokaupoissa. Motonetin sivuilta etsittiin mopoihin osia ja vertailtiin hintoja. Joku roikkui Nettiautossa.

Miksi puhelimen häiritsevästäkin käytöstä seurasi harvoin mitään? Sitä Lakka on miettinyt.

Jos hän saisi päättää, puhelimet poistettaisiin yläkouluista. Oppimisella niitä ei ainakaan voi perustella.

”Itse en vuoden aikana nähnyt, että mikään tiedonhaun tehtävä tai muu puhelimella tehty tehtävä olisi ollut niin menestyksekäs, että se olisi ylittänyt haitat, jotka laite toi tullessaan.”

Maaliskuisella ruotsin tunnilla Lakan muistiinpanoihin tallentui herkullinen esimerkki. Vakiopettaja oli poissa, sijaisena oli lukion ruotsin opettaja. Sijainen odotti reipasta opiskelua, mikä yllätti takarivin.

Lakka päätyi tunnilla auttamaan Tomia käännöstehtävässä:

”Tomi miks sä traihardaat”, Sami kysyy, kun Tomi mun avustuksella kääntää yhden virkkeen.

Englannin ilmaus try-hard tarkoittaa ponnistelua ja panostamista. Ruotsin tunnilla sitä käytettiin kuitenkin ironisesti. Pienikin panostus pantiin takarivissä heti merkille.

”Tomin toiminta koettiin rintamasta lipeämisenä. Jos yksi aloittaa, opettaja saa vipuvartta, että no niin, tehkää muut perässä.”

Tutkijan mukaan takarivissä vallitsee tiukka kontrolli, joka ylläpitää välttelevää ja välinpitämätöntä suhtautumista kouluun.

Uskonnon tunnilla piti vastata ryhmissä kysymyksiin. Takariviläiset päätyivät töihin koulun aulaan pyöreän pöydän ääreen:

Ensimmäinen kysymys kuuluu, miksi Paavali vainosi kristittyjä.

Juholla on kirja auki (samoin Samilla ja Mikolla), mutta Juho ennemmin googlaa kysymyksen (sellaisenaan Googleen) kuin koittaa löytää sen kirjasta.

Vastausta ei vissiin meinaa löytyä. Markus heittää hihasta, että ”koska se ei tykänny niistä”. Käsittääkseni muut kopioivat tämän.

Kaikki tajuavat, ettei vastaus ole oikein, mutta tämä riittää ja muu olisi liikaa. 

Kontrolli näkyi myös esimerkiksi äidinkielen tunnilla, jossa opettaja esitteli romaaneja, joista piti valita yksi luettavaksi.

”Yksi takariviläinen ehdotti esittelyn jälkeen, että hei luetaanko toi kirja. Muut kuittasivat heti, että me ei vittu mitään lueta”, Lakka kuvaa.

”Toisessa hetkessä oppilas sanoi katsoneensa Areenasta hyvän dokumentin. Joku kuittasi heti, että me ei mitään Yleä ja Areenaa katsota.”

TAKARIVIIN on helpompi päätyä kuin päästä sieltä pois. Lakka seurasi vuoden aikana yhden oppilaan ”tietynlaista rimpuilua” pois takapenkistä, mutta se oli vaikeaa.

”Kysymys on, että jos jätät takarivin, mitä sinulle jää. Jos rimpuilet pois, ottaako joku uusi porukka vastaan?”

Heikolle takarivi tarjoaa turvaa ja suojaa. Taitojen ja tietojen puute ei tunnu niin vakavalta, kun ympärillä ollaan samassa veneessä.

Kiinnostavia olivat tunnit, joilla takariviläinen oli ilman tuttua joukkoa. Kun yksi oppilas oli fysiikan tunneilla yksin, se näkyi heti aktiivisempana työskentelynä.

”Puuttui se hupailuaspekti. Ehkä tehtäviin tuli tartuttua ihan tylsyyden takia. Onhan tunti nopeammin lusittu, jos tekee jotain.”

Oli tunteja, joilla takarivi opiskeli ja eittämättä oppi. Tunteja yhdisti se, että niitä pitivät tietyt opettajat. Ja opettajia yhdisti se, että tunneilla oli kaikille selvää, mitä odotettiin: määrätietoista työskentelyä.

Lakka sanoo, että oppimista siis tapahtui, kun oli pakko. 

Hän ei tarkoita pakolla sitä, että opettaja olisi autoritaarisesti pakottanut oppilaat oppimaan. Hän viittaa opettajien vahvaan perusviestiin, että näillä tunneilla opiskellaan ja edetään.

Tällainen asenne näkyi yhteiskuntaopin opettajasta. Tammikuisella tunnilla oppilaat olivat vetämättömiä ja pahalla päällä, mutta opettaja ei hyväksynyt menoa:

Opettaja on jo, että mikä teillä on, miks te kaikki kiukuttelette?

”Ei oo motii.”

”Pitää kaivaa.”

”Ei vaajjaksa.”

”Elämä on semmosta. Kamat esiin.”

Kaikenlainen välttely aiheuttaa valtavia oppimiseroja. Lakka ei osaa tarkasti arvioida, paljonko takarivi oppi suhteessa muuhun ryhmään, ”mutta ehkä kolmasosan”.

Yläkoulussa se tarkoittaa, että siinä missä osa oppii kolmen vuoden edestä, osa vuoden.

Pitäisikö koulussa yksinkertaisesti pakottaa enemmän?

Lakka vastaa kysymyksellä: ”No, mitä peruskoululta halutaan? Riippuu siitä.”

”Itse ajattelen, että peruskoulu on siksi, että me yhteiskuntana halutaan, että kaikki oppivat tietyt tiedot ja taidot. Uskon myös yleissivistykseen, ja jos sitä halutaan, on ihan pakko pakottaa.”

Pakottaminen opettaa myös sinnikkyyttä, sitä ettei heti anneta periksi.

”Jos tätä kaikkea halutaan mutta näitä ei vaadita, koska nuori ei halua, minusta se on tietoista kyydistä jättämistä. Ei koulu voi olla vain niille, jotka ovat siitä kiinnostuneita.”

Lakka sanoo pohtineensa paljon niitä tilanteita, joissa takariviläisten vaatimustasoa laskettiin.

Takariviläiset perustelivat usein, etteivät tarvitse jotain tietoa tai taitoa nyt tai tulevaisuudessa, joten eivät aio opiskella. Tällainen tilanne oli myös aisteja käsitelleellä biologian tunnilla:

”En mä näitä tiiä, mä oon autonasentaja, en mä oo mikään lääkäri.”

Sami kertoo, että hänellä on tänään teoriakoe. ”Et ehkä mun pitäs enempi miettii niit liikennemerkkejä ku näitä.”

Biologian opettaja ei ostanut selitystä, vaan ohjasi Samin takaisin hommiin. 

Usein selitykset menivät läpi. Eräs äidinkielen opettaja sanoi Lakalle, että hänestä on älytöntä käsitellä takariviläisten kanssa kirjallisuushistoriaa. Opettaja oli sanonut takariviläisille suoraan, ettei heidän kannata ottaa asiasta paineita.

Opettaja siis antoi luvan olla opiskelematta asiakokonaisuutta, joka on kirjattu opetussuunnitelmaan.

Vaatimustasoa laskettiin vuoden mittaan monessa oppiaineessa. Tutkijan mielestä pitäisikin puhua siitä, voiko koulussa näin tehdä ja milloin.

Ja missä asioissa: Pitääkö osata jääkauden merkit? D’Hondtin menetelmä? Alumiinin ominaisuudet? Pilkkusäännöt? Paavalin opetukset?

Tai millaista luku- ja kirjoitustaitoa vaaditaan?

Lakka kertoo riman laskemisesta yhden ääriesimerkin. 

Oppilaat olivat äidinkielen tunnilla kirjastossa valitsemassa seuraavaa luettavaa kirjaa, mutta yksi takariviläinen protestoi. Opettaja totesi: ”Jos et löydä kirjaa, mitä jos katsoisit elokuvan. Ja jos et löydä elokuvaa, katso edes traileri.”

”Siinä tultiin kyllä vauhdilla vaatimustasossa alas”, Lakka sanoo.

Lukemisen opettamisessa pakko on suorastaan pakollista. Lakka viittaa vuoden 2018 Pisa-tutkimukseen, jonka mukaan 63 prosenttia suomalaispojista lukee vain, jos on pakko.

Lakka sanoo usein ymmärtäneensä opettajien ratkaisuja, onhan hän itsekin työtä tehnyt. Mutta tutkijan silmin tuntitilanteet näyttäytyivät toisessa valossa.

Hän ymmärtää myös oppilaita. Kouluun pitää mennä, oli hyvä tai huono päivä.

Kodillakin on vastuunsa. Takarivin pojat perustelivat välttelemistä usein sillä, ettei asia ole isän mielestä tärkeä ja isäkin on pärjännyt ilman.

Toki kotien monenlaiset tilanteet, vaikeatkin, saattoivat heijastua takariviläisten toimintaan ja asenteisiin, mutta Lakka rajasi nämä tutkimuksestaan pois.

Takarivin ryhtiliikkeetkin tulivat aina kotoa. Takana oli yleensä äiti.

Kodin vaatimukset ohittivat jopa kontrollin. Äidin pakottamiseen vetoaminen oli ainoa hyväksytty syy, miksi takarivissä oli joskus lupa traihardata.

Leea Lakan väitöskirja Takarivin tekstikäytänteet tarkastetaan Helsingin yliopistossa 15. maaliskuuta. Osaa lainatuista tuntimuistiinpanoista on hieman muokattu ymmärrettävyyden takia.

Teksti Tuomas Kaseva, kuvat ja videot Ville Maali, kuvatoimittaminen Linda Manner, ulkoasu Miika Holopainen, tuottaminen ja tekstin editointi Päivi Niemi