Lontoo

Sen piti olla vain lyhyt romanssi.

Ei mitään vakavampaa.

Ei ainakaan puolen vuosisadan rakkaustarina. Eikä sen missään nimessä pitänyt johtaa avioliittoon.

Kaikkein vähiten suhteen piti huipentua kuninkaallisiin kruunajaisiin, joissa entinen parjattu rakastajatar kantaa kuningattarenkruunua kuninkaansa rinnalla.

Ei pitänyt. Mutta niin kävi. 

Elettiin kesää 1971. 22-vuotias prinssi Charles oli lomalla sotilaskoulutuksestaan.

Prinssillä oli todennäköisesti naiset mielessä. Eikä siinä mitään. 

Charlesin isoeno lordi Mountbatten oli nimenomaan kehottanut nuorta prinssiä harrastamaan naisseikkailuja niin paljon kuin mahdollista. Kruununprinssin jopa oletettiin olevan hieman playboy.

Mutta sitten kun vakiintumisen aika koittaisi, prinssin tulisi valita tulevalle hallitsijalle sovelias vaimo: hyväluontoinen ja kokematon aatelistyttö.

Charles toteutti parhaansa mukaan isoenonsa neuvoja. Naisseuralaiset tulivat ja menivät. Kesällä 1971 hänellä ei ollut kuitenkaan ketään vakituista kierroksessa.

Ystävä tuli apuun. Hän esitteli prinssille tätä runsaan vuoden vanhemman seurapiiritytön, Camilla Rosemary Shandin.

”Olkaahan nyt varovaisia, te kaksi. Teillä kun on niitä esi-isiä”, yhteisen ystävän kerrotaan vitsailleen.

Ystävä  viittasi siihen, että Camillan isoäidin äiti Alice Keppel oli ollut Charlesin isoisän isoisän eli kuningas Edvard VII:n pitkäaikainen rakastajatar 1900-luvun alussa.

Voimistiko historiallinen yhteys vetovoimaa, sitä on mahdotonta tietää. Kipinät kuitenkin lentelivät.

Elämäkertojen mukaan prinssi viehättyi heti Camillan itsevarmuudesta ja mutkattomasta charmista. Camillakin tykästyi ujohkoon Charlesiin. Seksuaalista vetovoimaakaan ei voi vähätellä, tietävät lempiväisiä lähempää seuranneet.

Pariskunta alkoi tapailla epäsäännöllisen säännöllisesti. Prinssin on kerrottu olleen pian umpirakastunut.

Mutta juuri kun romanssi oli päässyt kunnolla käyntiin, näytti se olevan jo ohi.

Joulukuussa 1972 Charles jätti Englannin. Hän aloitti laivastokoulutukseensa kuuluvan kahdeksan kuukauden purjehduksen. Se vei prinssin Lontoosta maailman ääriin. 

Camilla ei jäänyt odottelemaan.

Heinäkuussa 1973 Camilla Shand vihittiin Lontoossa majuri Andrew Parker Bowlesin kanssa. Seurapiirihäiden kutsuvierasjoukkoon lukeutuivat itse kuningataräiti ja prinsessa Anne.

Charles oli häiden aikaan särkyneine sydämineen Karibialla. 

”Ehkä tämä tyhjä olo joskus hälvenee”, prinssi purki tuntojaan kirjeessä ystävälleen kirjailija-toimittaja Penny Junorin Camilla-elämäkerran mukaan. 

NÄIN 2020-luvulla voi olla vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä Charles ja Camilla – jos kerran ihastuivat toisiinsa – eivät voineet heti ruveta kunnolla seurustelemaan.

Syitä on useita. Ne kiteytyvät luokka-asemaan ja naisen rooliin 1970-luvulla.

Vaikka Camilla tuli yläluokkaisesta perheestä ja liikkui seurapiireissä kuin kotonaan, ei häntä vielä viisikymmentä vuotta sitten olisi pidetty tarpeeksi ”hienona” morsiamena kruununprinssille.

Camillan äiti Rosalind Cubitt oli varakasta mutta nuorta aatelissukua ja paronin tytär. Camillan isä Bruce Shand puolestaan oli sotasankari ja yläluokkaista maanomistajasukua. Myöhemmin hän ryhtyi viinien maahantuojaksi.

Suomalaisia kiinnostanee se, että Camillan isoisä Philip Morton Shand perusti Finmar-yhtiön, joka alkoi viedä Alvar Aallon huonekaluja Britanniaan. Näin Shandit olivat edistämässä suomalaisen muotoilun tunnettavuutta saarivaltakunnassa.

Brittihoville Camillan tausta ei olisi tietenkään 1970-luvulla riittänyt. Kruununperijän edellytettiin naivan täyssiniverisen aatelistytön. 

Eikä minkä tahansa ladyn, vaan neitsyen.

Camilla Shand oli 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa uuden ajan menevä poikamiestyttö, joka ei ”säilyttänyt” itseään tulevalle aviomiehelleen. Siksi hänen ei ollut realistista ajatella, että prinssi kosisi.

Camillaankin kohdistui odotuksia ja paineita.

Sen ajan yläluokkalaisella brittitytöllä oli yksi velvollisuus: piti päästä hyviin naimisiin ja perustaa perhe. Oma ammatti ja ura ei ollut vaihtoehto. Camillakin oli lopettanut varsinaisen koulunkäynnin jo 16-vuotiaana. 

Avioitumista saattoi tosin vauhdittaa sekin, että majuri Parker Bowles oli aikamoisen hurmurin maineessa.

Charlesin ja Camillan romanssi jäi tauolle.

Camilla keskittyi maaseututalossaan perheenäidin tehtäviin. Parker Bowleseille syntyi kaksi lasta, Tom (s. 1974) ja Laura (s. 1978). Charlesista tuli Tom-pojan kummisetä.

Mutta myös Charles tunsi painetta pariutua. Paine vain kasvoi, kun kruununprinssi täytti 30 vuotta syksyllä 1978. Alkoi olla kiire löytää sopiva morsian.

Kuningataräidin avustuksella sellainen löytyikin. 

Lady Diana Spencer täytti kaikki vaatimukset. Tyttö oli nuori, nätti, kokematon ja ylhäistä sukua.

Jälkiviisaasti voi todeta, että mitä hemmettiä.

Parikymppisen Dianan ja kolmisentoista vuotta vanhemman Charlesin aviokriisin ainekset olivat kasassa ennen kuin pari oli ehtinyt sanoa tuomiokirkossa ”tahdon” ja vaihtaa suukon Buckinghamin palatsin parvekkeella.

Morsiuspari ei ehtinyt edes tutustua kunnolla ennen häitään. Kiinnostuksen kohteetkin olivat tyystin erilaiset.

”Tunsin olevani kuin lammas teuraalla”, Diana kuvaili myöhemmin hääpäivän tuntojaan.

Perua ei kuitenkaan voinut.

Britannian kansan ja televisioyleisön muualla maailmassa piti saada satuhäänsä. Hovin piti saada siniverinen synnyttäjä. Charles tarvitsi edustusvaimon ja äidin tuleville lapsilleen.

Mitä Diana sai? Ainakin ennennäkemättömän maailmanmaineen. Hänestä tuli maailman kuuluisin ja seuratuin nainen.

Maailman huokaillessa vuosikaudet Charlesin ja Dianan avioliiton ihanuutta kulki todellisuus kulisseissa aivan omia reittejään. 

Eri elämäkertatietojen mukaan avioliitto osoittautui pian onnettomaksi. Charles etsi lohtua Camillansa luota.

Camilla osasi pönkittää prinssin egoa aivan eri tavalla kuin nuori ja omien ongelmiensa kanssa painiskellut Diana. Lojaali yhteinen ystäväpiiri tarjosi Camillalle ja Charlesille maaseutukartanoiden kirjon, jonka suojissa tapailla.

Aviomies eli Andrew Parker Bowles sulki silmänsä vaimonsa suhteelta kruununperilliseen. Niin oli yläluokan piireissä tapana. Ja olihan naistenmiehenä tunnetulla Parker Bowlesilla ollut aina omatkin seikkailunsa.

Dianakaan ei jäänyt ainakaan tässä asiassa uhriutumaan. Synnytettyään perillisen eli prinssi Williamin (s. 1982) ja varamiehen eli prinssi Harryn (s. 1984) oli prinsessallakin omat sivusuhteensa.

Vuonna 1992 Charles ja Diana muuttivat erilleen. Virallinen avioero seurasi vuonna 1996. Parker Bowlesit olivat eronneet tahollaan jo vuonna 1995.

Sekä Charles että Diana avautuivat julkisesti avioliittonsa ongelmista. Elämään jäi etenkin Dianan sarkastinen yhteenveto liitostaan ja rouva Parker Bowlesin osuudesta eroon:

”Meitä oli tässä avioliitossa kolme. Joten tulihan siinä vähän ahdasta.”

Vielä 1990-luvulla Camillaa saattoi sanoa Britannian inhotuimmaksi naiseksi. Dianan ihailijat eivät voineet käsittää, miksi Charles ei tyytynyt hehkeään satuprinsessaansa, vaan valitsi mieluummin juurevan ja keski-ikäisen Camillan.

Konservatiivinen brittilehdistö keksi Camillalle pilkkanimen toisensa jälkeen: hevosennaama, läski, homsantuu, ryppynaama, noita, vampyyri...  Dianan raportoitiin kutsuvan Camillaa rottweileriksi.

Kirjailija-toimittaja Tina Brown kirjoittaa teoksessaan The Palace Papers (2022), mikä loukkasi yleisöä ehkä eniten suhteessa: se, että Camilla oli niin erilainen kuin perinteinen ja seksistinen mielikuva siitä, miltä rakastajattaren tulee näyttää. 

Camilla oli aikuinen nainen, ei mikään söpö typykkä. Hän nautti ulkoilmaelämästä, koirista ja hevosista, illalliskutsuista ja lukemisesta. Elämäkertojen mukaan Camillan persoonallisuus ja huumorintaju kiehtoivat Charlesia, mutta lehtikuvista ne eivät välittyneet.

Prinsessasaduilla kasvatetut eivät voineet tajuta, miksi kruununprinssi halusi olla juuri Camillan ”tamponi” (kuten salaa nauhoitettu ja sittemmin julkaistu puhelinkeskustelu asianosaisten suureksi nolostukseksi paljasti). 

Charles kävi kuitenkin määrätietoista hivutustaistelua tehdäkseen rakastetustaan hovi- ja julkisuuskelpoisen. Apunaan hänellä häärivät kuninkaalliset spin doctorit, joiden tehtävänä oli syöttää lehdistölle myönteisiä juttuja Camillasta.

Sitten koitti elokuun viimeinen päivä vuonna 1997.

Prinsessa Diana kuoli Pariisissa auto-onnettomuudessa. Alkoi ennennäkemätön julkinen sureminen.

Brittimedia jahtasi syyllisiä Dianan kuolemaan, ja rouva Parker Bowles oli mustan listan kärkinimiä. Camillan piti hävitä julkisuudesta ja linnoittautua noin vuodeksi kotiinsa Englannin maaseudulle. Erakkoaikaansa hän kulutti lukemalla.

Samalla Charlesin suunnitelmat Camillan ujuttamiseksi osaksi kuninkaallista elämäänsä piti panna jäihin.

Kuninkaallisten piirien motto on ollut ”älä koskaan selitä äläkä koskaan valita”. Sama periaate on toiminut myös Camillan ohjenuorana.

Camilla ehti olla vuosikaudet hyvin epäsuosittu. Kaikki tarinat brittiyleisön antipatioista eivät ole kuitenkaan tosia: Tina Brownin kirjan mukaan vihaiset naiset eivät koskaan pommittaneet Camillaa ruokakaupassa sämpylöillä, kuten suosittu tarina kertoo. 

Vuonna 1999 Camillasta tuli Charlesin virallinen seuralainen julkisiin tilaisuuksiin. Ja huhtikuussa 2005 pariskunta meni viimein naimisiin Windsorin linnan kupeessa.

Maljapuheen pitänyt kuningatar Elisabet vertasi esikoispoikansa ja Camillan vaikeaa matkaa avioliiton satamaan samana päivänä järjestettyihin Grand National -estelaukkakilpailuihin:

”Kaikista kamalista esteistä huolimatta poikani on viimein päässyt maaliin. Olen siitä hyvin ylpeä, ja toivotan heille kaikkea hyvää.”

Sen jälkeen kun Camillasta oli tullut Charlesin vihitty vaimo ja Cornwallin herttuatar, muuttui myös sävy, jolla Camillasta kirjoitettiin brittilehdissä.

Olisi väärin sanoa, että hänestä tuli suosittu. Sen sijaan hänestä tuli kuninkaallisen perheen jäsen. Asema takasi entistä asiallisemman kohtelun.

Moni oli myös huomaavinaan, että Camillalla oli pehmentävä vaikutus prinssi Charlesiin. 

Ennen niin apeana ja jopa äkeänä tunnettu Charles oli yhtäkkiä itse aurinkoisuus. Hän puhui ”vaimokullastaan”. Avioparilla näytti olevan aina hauskaa keskenään.

Kuninkaallisia seuraava yleisö sai Charlesista ja Camillasta aikuisten-ihmisten-ihan-oikean rakkaustarinan.

Perinteiset prinsessasadut päättyvät häihin. Tässä tapauksessa tarina kuitenkin vasta alkaa kummankin kakkosliitosta.

Suosiomittausten mukaan Camillaan myönteisesti suhtautuvia on Britanniassa enemmän kuin kielteisesti suhtautuvia. 

”Aina tulee olemaan myös ihmisiä, jotka eivät hyväksy häntä eivätkä voi unohtaa Walesien sotaa [Charlesin ja Dianan avioliiton vaikeuksia]”, The Daily Telegraph -lehdelle pitkään kuninkaallisista raportoinut Camilla Tominey kertoi kirjeenvaihtajille kruunajaisten alla.

Näihin ihmisiin voivat kuulua – hieman yllättäen – myös Charlesin omat pojat.

Vielä 21-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan Harry kehui Camillaa upeaksi naiseksi, joka on tehnyt hänen isästään hyvin onnellisen ja josta veljeksetkin pitävät kovasti.

Sittemmin tarina on muuttunut. 

Miljoonia kappaleita myyneessä omaelämäkerrassaan Varamies (2023) Harry paljastaa, että prinssit olivatkin anomalla anoneet Charlesia olemaan menemättä naimisiin Camillan kanssa. 

Harry maalaa Camillasta kuvan pahana äitipuolena, joka oli valmis vuotamaan brittimedialle tietoja ja uhraamaan muut (eli käytännössä Sussexin herttuaparin) pönkittääkseen omaa imagoaan.

Kruunajaisten ajaksi perheriidat lakaistaan kuitenkin maton alle. On seremonioiden aika.

Vaikka prinssi Harry onkin kruunajaisiin osallistumassa, jää Meghan-vaimo eli Sussexin herttuatar kotiin Kaliforniaan. Niin päähuomio säilyy päivän päähenkilöissä eli kruunattavassa kuninkaassa ja kuningattaressa.

Kruunajaisissa Charles ja Camilla ajelevat palatsin ja kirkon väliä kultavaunuissa ja saavat kruunut päähänsä. Charles pitelee kultaista valtikkaa ja omenaa. Ehkä kärpännahkaviittakin hulmahtaa, ihan kuin saduissa kuuluukin. 

Ja mikä onkaan tämän sadun opetus?

Se, että elämä ei ole ohi kolmikymppisenä. Naimisiin Charles ja Camilla menivät reilusti päälle viisikymppisinä. Kuninkaaksi ja kuningattareksi he tulivat yli seitsemänkymppisinä. 

Hyvää kannattaa odottaa. 

Kirjoituksessa on käytetty lähteinä muun muassa seuraavia teoksia: Tom Bower: Rebel Prince (2018); Tina Brown: Diana Chronicles (2007); Tina Brown: Palace Papers (2022); Anthony Holden: Charles, a Biography (1998); Prince Harry: Spare (2023); Penny Junor: The Duchess (2017); Catherine Mayer: Charles,  the Heart of a King (2015) ja Rebecca Tyrrel: Camilla, an Intimate Portrait (2004).