Onko peruskoulu rikki?

Siltä se kuulostaa. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ylpeydenaiheesta on tullut synkkien uutisten aihe.

2000-luvun alussa Suomessa juhlittiin vielä kestomenestystä kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa, joka mittaa 15-vuotiaiden osaamista.

Sen jälkeen tapahtui jotain.

Oppimis­tulokset ovat heikentyneet Suomessa poikkeuksellisen nopeasti. Yhä useamman nelosluokkalaisen lukutaito on heikko. Koululaisten tuen tarve kasvaa, koulut eriytyvät. Opettajat uupuvat ja harkitsevat alan vaihtoa.

Huoli peruskoulusta nousi puheenaiheeksi myös eduskuntavaaleissa. Puolueet vaativat, että peruskoulu on pelastettava.

Mutta mistä peruskoulun ongelmat johtuvat ja miten ne korjataan?

Koulukeskustelussa äänessä ovat enimmäkseen poliitikot, tutkijat ja somekommentaattorit. Moni kuvittelee olevansa jonkin sortin kokemusasiantuntija: Kun minä kävin koulua, oli vielä kunnollista.

Mutta kouluarjen varsinaisten asiantuntijoiden ääni on kuulunut heikosti.

Opettajat kokevat, että heidät on työnnetty syrjään sekä koulukeskustelusta että koulua koskevista uudistuksista – joita on muuten riittänyt viime vuosina.

Mitä opettajat ajattelevat inkluusiosta? Entä koulushoppailusta? S2-opetuksesta? Älylaitteiden käytöstä?

Ja ennen kaikkea: miksi suomalaisten lasten oppimistulokset ovat heikentyneet niin nopeasti?

Nyt opettajat saavat äänen.

HS lähetti peruskoulua koskevan kyselyn lähes sadalle opettajalle ja koulun ammattilaiselle. Halusimme tietää, mikä peruskoulussa mahdollisesti on opettajien mielestä rikki ja miten ongelmat pitäisi korjata.

HS:n ”koulukomitean” 92 ammattilaista ovat kotoisin kaikista manner-Suomen maakunnista. Mukana on kaikenikäisiä luokanopettajia, aineenopettajia, erityisopettajia ja rehtoreita.

Jos Suomi muodostaisi yhden koulupiirin, tässä olisi sen peruskoulun opettajanhuone.

Useimmat koulukomiteaan kutsutut opettajat puhuvat tässä artikkelissa omalla nimellään, mutta osa halusi kommentoida nimettömästi. Se johtuu aiheiden arkaluontoisuudesta tai kotipaikkakunnan pienuudesta.

Opettajien vastauksissa toistuvat samat havainnot ja huolet riippumatta asuinkunnasta. Koulun arjessa näkyvät ilmiöt ovat yllättävän yhdenmukaisia Sodankylässä ja Helsingissä, Vaasassa ja Kajaanissa.

Opettajien vastauksista avautuu näköala 2020-luvun Suomeen. Koulu on kuin koelaboratorio, jossa yhteiskunnan ilmiöt ja heikot signaalit näkyvät ensimmäiseksi.

Koulukomitean vastausten perusteella hyvinvointiyhteiskunta on hapertumassa monesta kohtaa.

Mutta peruskoulu on myös korjattavissa. Koulukomitea esittää useita ratkaisuehdotuksia ja toiveita hallitusneuvottelijoille sekä tulevalle opetusministerille.

Koulu todella on kriisissä.

Näin voi päätellä koulukomitean vastauksista. Yli 90 prosenttia koulukyselyn vastaajista on jokseenkin tai täysin samaa mieltä siitä, että julkisuudessa välittyvä kuva koulun ongelmista vastaa todellisuutta.

Yksi suurimmista huolenaiheista liittyy oppimistuloksiin.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) julkaisi tammikuussa laajan raportin, jossa käsiteltiin myös perusopetusta ja oppimistuloksia.

Raportin havainnot ovat hätkähdyttäviä: kansainvälisessä vertailussa suomalaisten lasten ja nuorten oppimistulokset ovat pudonneet poikkeuksellisen nopeasti.

Mistä lasku johtuu? Muutamat havainnot toistuvat opettajien vastauksissa:

Perustaidot, kuten lukeminen ja laskeminen, ovat yhä useammalta hukassa. Se vaikeuttaa oppimista.

Opetusryhmät ovat liian isoja.

On yhä enemmän oppilaita, jotka eivät kestä tavallista kouluarkea.

Ja älylaitteet. Neljä viidestä koulukomitealaisesta on sitä mieltä, että älylaitteiden aiheuttamat ongelmat heikentävät osaltaan oppimistuloksia.

Peruskoulua käy nyt sukupolvi, joka on kasvanut kännykkä kädessä.

”Nuorten keskittymiskyky on heikentynyt, pitkäjännitteisyyttä ei ole ja opiskeluun suhtaudutaan välinpitämättömästi”, sanoo Janne Kankainen, joka opettaa historiaa, yhteiskuntaoppia ja liikuntaa Sotkamossa.

”Opettajilla ei ole mitään keinoa kilpailla somen kanssa, jos kännykät ovat näppien ulottuvissa”, sanoo keskisuomalainen aineenopettaja Sanra Teno.

”Selvästi suurin vaikutus oppimistuloksiin on juuri älylaitteilla, joiden käyttö heikentää keskittymiskykyä ja vie järjettömästi aikaa muutenkin”, sanoo helsinkiläinen matematiikan opettaja Timo Salminen.

Jyväskyläläinen luokanopettaja Anna Pitkänen toivoo, että peruskouluissa kännyköiden käytön voisi kieltää oppitunneilla.

”Älylaitteet, pelit ja Tiktok vievät leijonanosan hyvin monen alakoululaisenkin vapaa-ajasta, ja selailua haluttaisiin jatkaa myös oppitunneilla”, Pitkänen sanoo.

Kotkalainen luokanopettaja Timo Markkanen on työskennellyt koulussa yli kolmekymmentä vuotta. Markkasen mielestä älylaitteet, kuten tietokoneet ja tabletit, ovat opiskelussa perusteltuja ja jopa välttämättömiä. Mutta puhelimet pitäisi voida kerätä pois koko koulupäivän ajaksi.

”Niitä käytetään lähinnä viihdetarkoituksiin. Oppilaat käyvät niin kierroksilla peleistä ja someviestittelystä, että opiskelu ja keskittyminen kärsii selvästi”, Markkanen sanoo.

Hän on huolissaan siitä, että pelaaminen on heikentänyt koululaisten opiskelumoraalia.

”Oppilaat ovat tottuneet välittömään palkitsemiseen muun muassa tietokonepelien kautta. Opiskelu vaatii pitkäjänteistä vaivannäköä ja palkinnot tulevat hitaammin. Tämä turhauttaa monia, eikä riittävää puristusta ja itsekuria tahdo löytyä”, Markkanen sanoo.

Laitekysymys ei tietenkään ole yksiselitteinen. Useimmissa kouluissa älylaitteita käytetään paljon myös opetuksessa. Joissain peruskouluissa oppilaat saavat kannettavat tietokoneet käyttöönsä. Yhä suurempi osa opetusmateriaaleista on digitaalisia.

Ongelma ei olekaan itse laitteissa, opettajat sanovat. Ongelma on siinä, miten pahasti oppilaat ovat koukussa kännyköihinsä ja miten suuren osan heidän ajastaan ja energiastaan erilaiset sovellukset ja pelit rohmaisevat.

Miten keskittymiskykyä ja älylaiteongelmaa pitäisi ratkoa?

Osa opettajista kannattaa ”kännykkäparkkia”, jossa koululaiset antaisivat puhelimensa koulupäivän ajaksi säilöön.

Monet puhuvat vastatoimista, kuten lukemisen korostamisesta.

Opettajat ovat hyvin huolissaan lukutaidon heikkenemisestä. Lukeminen on tärkein perustaito, joka on hapertumassa juuri keskittymiskyvyn ohentuessa.

Lukutaidon heikkenemisestä seuraa myös ajattelu- ja vuorovaikutustaitojen heikentyminen, kuten yksi vastaaja toteaa.

”Koulussa pitää lukea enemmän ja lukemisen pitää olla pakollista”, helsinkiläinen erityisopettaja Sami Luoto sanoo.

Luodolla on ehdotus: ”Keskittyminen voisi olla uusi oppiaine. Keskittymään oppii harjoittelemalla keskittymistä.”

Oppimistulosten heikkeneminen johtuu myös siitä, että peruskoulussa rima on laskettu liian alas, sanovat monet koulukomitean opettajat.

”Päättöarvioinnin kriteereistä näkee, että peruskoulun pääsee vaikka kantamalla läpi”, sanoo vihtiläinen luokanopettaja Ida Välimaa.

Välimaan mielestä taustalla on mittavampi asennemuutos suhteessa oppimiseen. Oppilaat pelkäävät työn tekemistä ja opettajat arastelevat työn teettämistä.

”Lapsen edun ehdoton valvominen on yksi perusopetuksen kirkkaimmista tehtävistä. Etu ei tarkoita kuitenkaan sitä, että ruokimme koko ajan kaikkien välitöntä ja jatkuvaa hyvää mieltä. Hyvinvoinnin saavuttaminen vaatii työskentelyä, ponnistelua ja toisinaan epämiellyttävienkin asioiden kohtaamista”, Välimaa sanoo.

Kodin ja koulun pitäisi yhdessä tehdä kaikkensa lapsen eduksi. Vanhemmat toivovat periaatteessa, että ongelmiin puututaan. Mutta kun kohteena onkin oma lapsi, puuttuminen johtaa konfliktiin.

”Itse ajattelen koulua pienoisyhteiskuntana. Jos koulun järjestyssääntöihin ja käytäntöihin ei haluta tai kyetä sitoutumaan, on ennuste melko huono”, Välimaa sanoo.

Keskisuomalaisen aineenopettajan mielestä vaatimustasoa on laskettu niin paljon, että arvosanan 5 voi saada osaamatta oikeastaan mitään.

”Opetus ei oikein kohtaa ketään, sillä joudutaan usein menemään heikompien ehdolla. Tekemättömyys tarttuu, ja hyvätkään eivät oikein ole enää hyviä, koska panostaa ei tarvitse”, aineenopettaja sanoo.

Paula Lehtinen opettaa matematiikkaa ja fysiikkaa vantaalaisessa yläkoulussa. Lehtisen mielestä ”työmoraali, pitkäjänteinen työskentely ja perinteinen suomalainen sisu” loistavat poissaolollaan useimmissa ryhmissä.

”Tämä johtunee osittain asennemuutoksesta, osin aivokemiasta. Oppilaat ovat tottuneet nopeisiin dopamiinipurkauksiin esimerkiksi älylaitteiden lisääntyneen käytön myötä”, Lehtinen toteaa.

Kalajoella yläkoulun aineenopettajana työskentelevä Hanna Siltakoski sanoo, että oppilailta pitäisi voida vaatia enemmän.

”Vallalla on kulttuuri, jossa ajatellaan, että helposti ilman ponnisteluja ja aktiivista työskentelyä pitäisi tulla tuloksia tai saavutuksia”, Siltakoski sanoo.

Turkulaisen luokanopettajan Sameli Valkaman mielestä kyse on laajemmasta ilmiöstä. Ponnistelu ja tavoitteellisuus ovat kokeneet inflaation yhteiskunnallisesti. ”Viihde ajaa ohi”, Valkama sanoo.

Koulukomitean vastauksissa toistuu sama ajatus: peruskoulussa pitäisi palata perusasioiden pariin. On opeteltava lukemaan ja laskemaan ennen kuin aletaan kokeilla jotain uutta, kuten ilmiöpohjaisuutta.

”Perusasioiden opiskeluun pitäisi olla tarpeeksi aikaa, erityisesti suomen kielen ja matematiikan”, sanoo vantaalaisen alakoulun rehtori Anne Dernjatin.

Myös historiaa ja yhteiskuntaoppia Kanta-Hämeessä opettava Sinimaarit Pusa sanoo, että peruskoulun päähaaste koskee perustaitoja:

”Lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen perustat pitää saada kuntoon. Kaikki uusi rakentuu jo opitun varaan. Jos halutaan, että oppilaat oppivat lukemaan, hankitaan kirjoja ja luetaan. Digivälineet ovat täysin toissijaisia hankintoja, jos perusasiat ovat hakusessa.”

Vaasalainen alakoulun rehtori Anne Kärki sanoo, että ongelmat johtuvat opetussuunnitelmasta, joka ihannoi vääriä asioita:

”Avoimet oppimisympäristöt, itseohjautuvuus, laaja-alaiset opintokokonaisuudet ja digitaalisuus eivät voi olla kenellekään hyväksi, elleivät perusasiat ole lapsella ja nuorella ensin kunnossa. Perustekemisellä kasvatetaan oppilaan pitkäjänteisyyttä”, Kärki sanoo.

Hänen mielestään vanhempien uusavuttomuus ja perheiden pirstoutuneisuus sekä sosiaalinen media vaikuttavat lapsiin.

”Heillä on aivan liikaa ärsykkeitä elämässä. Koululla olisi mahdollisuus olla ärsykevapaa vyöhyke.”

Niin, perhe ja vanhemmat. Kotien vastuu ongelmista, jotka näkyvät koulussa.

Aihe on räjähdysherkkä. Monet opettajat sanovat, että vanhempien vastuu on tabu, jonka esille nostaminen aiheuttaa yhteenottoja kodin ja koulun välillä.

Koulukomitean vastausten perusteella monelta huoltajalta on vanhemmuus hukassa, ja se näkyy koulussa.

Opettajat eivät kaipaa vastakkainasettelua, vaan yhteistyötä ja selkeää työnjakoa kotien kanssa.

”Koulun arvostus on vähentynyt. Monet vanhemmat näkevät koulun säilytyspaikkana, johon voidaan kohdistaa mitä uskomattomimpia vaatimuksia, vaikka ne eivät liittyisi koulun toimintaan”, sanoo tuusulalainen erityisopettaja Katja Mäkinen.

Neljä viidestä vastaajasta on sitä mieltä, että koulunkäyntiä tukevien asenteiden heikkeneminen on osaltaan heikentänyt oppimistuloksia.

Salolainen luokanopettaja Timo Ahonen näkee oppimistulosten laskun taustalla laajemman kulttuurinmuutoksen.

”Koulu koetaan yhä enemmän palvelulaitoksena, jonne voi ulkoistaa vanhemmuuden ikävät ja raskaat asiat”, Ahonen sanoo.

Vastuun vierittäminen koululle ei koske Timo Ahosen mielestä vain vanhempia, vaan laajemmin koko yhteiskuntaa: ”Koko perusopetuksen tehtävä on hämärtynyt päättäjien silmissä.”

Hyvinkääläinen luokanopettaja Riikka Toivo sanoo, että kotien kasvatusvastuuta sysätään kouluille: ”Koulusta on tullut kasvatuslaitos. Koulu ei ole enää paikka, jossa opiskellaan ja opitaan asioita.”

Riikka Toivon mukaan koululle on vähitellen annettu yhä enemmän lisätehtäviä, kuten lasten liikuttaminen, tunnetaitojen ja käytöstapojen opettaminen. Mutta samaan aikaan odotetaan, että opettajat huolehtisivat entiseen malliin perusasioista eli opettaisivat lapset lukemaan ja laskemaan – ja tekisivät sen ”mielellään ilmiöpohjaisesti” eli uusia menetelmiä samalla soveltaen.

Ironisen kommentin pointti on selvä: yhtälö on mahdoton.

”Opettamiseen jäävä aika vähenee jatkuvasti. Opettajalla tulisi olla aikaa tehdä opetustyönsä kunnolla ja aikaa olla läsnä luokassa oppilaiden kanssa”, Toivo sanoo.

Sodankyläläinen alakoulun rehtori Ari Arvola sanoo, että osa vanhemmista ”vaikuttaa olevan lähinnä lapsen teinikavereita”. Arvolan mielestä asennemuutos vaatisi julkista keskustelua ja ongelmien nostamista reippaasti esille, vaikka siitä nouseekin meteli.

Alakoulun rehtorina Raahessa työskentelevä Olli Kaisto sanoo, että huoltajien asenne koulua kohtaan on muuttunut.

”Huoltajat eivät salli koulun tuottaa lapsilleen pettymyksiä. Koulu edustaa yhteiskuntaa ja auktoriteettia. Tietynlaiset huoltajat ovat sysänneet kasvatusvastuun koululle”, Kaisto sanoo.

Vantaalla opettavan Paula Lehtisen mukaan osa perheistä suhtautuu kouluun kuluttajamaisesti.

”Koulu nähdään useammin palvelun tarjoajana, jolloin perhe ja oppilas kokee olevansa asiakasasemassa”, Lehtinen sanoo.

Samanlainen näkemys toistuu vastauksissa. Huoltajat tehtailevat valituksia rehtorille, jos oma lapsi ei saa riittävän hyviä arvosanoja – sen sijaan, että lasta patistettaisiin opiskelemaan enemmän.

Turkulainen luokanopettaja Sameli Valkama sanoo, että kodit vaativat koululta ja opettajilta paljon. Wilma ja monet yhteydenpitokanavat, kuten viestisovellukset, houkuttelevat puuttumaan koulun toimintaan.

”Kotien vastuusta ollaan julkisesti hiljaa”, Valkama sanoo.

Nyt vanhemmat saattavat haluta vaihtaa liian vaativana pidetyn opettajan sijasta toisen opettajan erityisopetukseen, sanoo yksi opettaja.

Kouluissa näkyy kasvatuksen minäkeskeisyys, sanoo pohjalainen luokanopettaja: ”Oppilaiden sopeutuminen koulumaailmaan ja ryhmiin sekä muiden huomioon ottaminen on vaikeaa. Sääntöjen noudattaminen on joillekin lapsille tosi haasteellista.”

Lasten ja myös heidän vanhempiensa lisääntynyt oireilu näkyy koulun arjessa kaikkialla Suomessa. Koronapandemia ja etäkoulujaksot pahensivat tilannetta.

Opettajat ymmärtävät vanhempien paineita ja mutkikkaita haasteita.

”Mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet käsiin, ja tavallinen vanhemmuus puuttuu osalta, ei tietenkään kaikilta”, sanoo tamperelainen erityisluokanopettaja Ninni Salo-Talonen.

”Samaan aikaan niin sanotuissa vakaissa perheissä tiedostetaan ja tuetaan lapsia entistä paremmin ja viedään heitä harrastuksiin.”

Polarisaation voimistuminen eli ääripäiden korostuminen näkyy monissa vastauksissa. Ääripäät ovat yliedustettuina entisen ”ihan hyvin pärjäävän harmaan massan” sijaan.

Kuten Ninni Salo-Talonen sanoo: ”Tämä ei näy ainoastaan liikuntatuntien kärki- ja häntäpään välimatkan kasvuna vaan muissakin taidoissa.”

”Ehkä tietynlainen näköalattomuuden tunne vaivaa jo yhä useampaa vanhempaakin pätkätöiden yleistymisen ja työmarkkinoiden epävarmuuden myötä?” Salo-Talonen pohtii.

Vaativien tapausten kanssa työskentelevä helsinkiläinen erityisopettaja sanoo, että kodit ovat jakautuneet entistä jyrkemmin kahtia. Osa vanhemmista on kiinnostuneita lapsen koulunkäynnistä, osa taas ei. Se voi johtua vanhempien voimavaroista. Joissain kodeissa ei enää nähdä koulun ja oppimisen merkitystä lapsen tulevaisuudelle.

Kodin asenne siirtyy lapsiin.

”Osa ei jaksa, osaa ei huvita, osa ei näe opiskelua tärkeänä”, erityisopettaja sanoo. Hänen mukaansa kouluissa on yhä enemmän lapsia, jotka eivät yksinkertaisesti kykene opiskelemaan.

Kyse on myös koulujen eriytymisestä. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen kouluja pidetään edelleen tasalaatuisina, mutta eriytyminen näkyy kuntien välillä ja kaupunkien sisällä.

”Koulutusleikkausten jäljiltä suomalaiset oppilaat ovat keskenään hyvin epätasa-arvoisessa asemassa”, sanoo turkulainen kieltenopettaja Terhi Ylirisku.

”Joissakin kunnissa esimerkiksi oppimateriaalit, kuten työkirjat ovat itsestäänselvyys. Toisissa opettajat joutuvat kynsin hampain taistelemaan niistä ja pitämään puolustuspuheita sille, että oppilaan ja opettajan on saatava kunnon työvälineet oppimisen takaamiseksi”, Ylirisku sanoo.

Kaupunkien sisällä huolestuttaa ”koulushoppailu”. Osa vanhemmista pyrkii esimerkiksi painotetun opetuksen kuten musiikkiluokkien avulla välttämään huonomaineiseksi koettua lähikoulua.

Koulukomiteasta lähes 60 prosenttia on täysin samaa mieltä tai jokseenkin samaa mieltä siitä, että koulujen eriytyminen on Suomessa jo todellinen ongelma, johon pitäisi puuttua. Koulujen eriytyminen liittyy asuinalueiden eriytymiseen. Ongelmat ja tuen tarpeet kasautuvat joissain kaupungeissa samoihin kouluihin.

Ongelmaa pitäisi ratkoa kohdennetulla tasa-arvorahalla, sanoo Jyväskylässä luokanopettajana työskentelevä Anna Pitkänen. Tasa-arvoraha tarkoittaa sitä, että ne koulut saavat enemmän rahoitusta, joissa lisärahan tarve on suurempi.

Koulujen eriytymiseen liittyy myös kielikysymys.

Yle julkisti helmikuussa koulukoneen, josta voi katsoa muun muassa oman lähikoulunsa päättötodistuksen keskiarvon ja S2-oppilaiden määrän. S2-oppilaat ovat suomea tai ruotsia toisena kielenään opiskelevia.

Koulukoneesta nousi kiivas keskustelu. Kriitikoiden mielestä kone pahensi osaltaan koulushoppailua ja leimasi monikielisiä lapsia.

S2-teema nousi esille myös HS:n koulukyselyssä. Mutta vain pieni osa vastanneista opettajista on sitä mieltä, että oppilaiden kirjava kielitausta heikentäisi yleisesti oppimistuloksia.

Sen sijaan erityisesti pääkaupunkiseudulla työskentelevät opettajat ovat huolissaan siitä, että maahanmuuttajataustaisten lasten kasvavaan määrään ei olla tarpeeksi reagoitu.

”Maahanmuuttotaustaisten oppilaiden määrä kasvaa etenkin pääkaupunkiseudulla räjähdysmäistä vauhtia. Tähän ei ole kuitenkaan valmistauduttu esimerkiksi antamalla opettajille lisäkoulutusta tai kouluille riittävästi resursseja tukemaan S2-oppilaita kouluarjessa”, sanoo Petra Siltainsuu, joka työskentelee erityisluokanopettajana Espoossa.

Monet opettajat kannattavat sitä, että valmistava S2-opetus muutettaisiin kaksivuotiseksi.

”Vieraskieliset jätetään heitteille”, sanoo keskisuomalainen äidinkielenopettaja.

”Kuinka moni meistä oppisi vieraan kielen yhden vuoden aikana ja sen pohjalta lähtisi opiskelemaan akateemista kielitaitoa vaativia aineita yläkouluun?”

Erityisluokanopettajana Uudellamaalla työskentelevä Ilkka Miettinen sanoo, että erityisesti toisen polven maahanmuuttajat pitäisi huomioida.

”Esimerkiksi S2-opetuksen tulisi alkaa jo varhaiskasvatuksessa ja jatkua toisen asteen loppuun asti.”

Aineenopettajana Helsingissä työskentelevä Juho Vehviläinen sanoo, että vaatimustaso S2-opetuksen kohdalla on pidettävä korkealla, jotta kaikki oppilaat saavat peruskoulusta tarvittavat taidot edetä koulupolullaan.

Kymmenissä koulukomitean vastauksissa toistuu sama huolenaihe. Lapset tarvitsevat yhä enemmän tukea.

”Tuen tarve on kasvanut räjähdysmäisesti. Jos siihen ei kyetä vastaamaan, oppilaiden pahoinvointi heijastuu koko peruskouluun”, sanoo kokkolalainen erityisopettaja Anne Lund.

Henkisen hyvinvoinnin ongelmat ovat lisääntyneet. Ne vievät perustan oppimiselta, sanoo kajaanilainen luokanopettaja Teija Jääskeläinen.

”Kun oppilailla todetaan esimerkiksi mielenterveyden ongelmia, avun saaminen kestää todella pitkään. Terveydenhuollon, lastensuojelun ja muiden palvelujen tulisi olla saatavilla heti, kun ongelmia ilmenee”, Jääskeläinen sanoo.

Yli kaksikymmentä vuotta koulussa työskennellyt länsisuomalainen aineenopettaja sanoo, että osa oppilaista ei tarvitse tukea vain oppimiseen, vaan yleensä elämään.

”Osalla ei ole mitään rajoja kotona. Monilla on mielenterveysongelmia. Osa huoltajista antaa lasten jäädä helposti kotiin ja poissaoloista tulee tapa, joka heikentää selvästi oppimista”, aineenopettaja sanoo.

Oppilaiden tuen tarve liittyy usein perhetilanteeseen, käyttäytymiseen tai mielenterveyteen.

Kouluissa on nykyään käytössä kolme erilaista oppimisen ja koulunkäynnin tuen tasoa: yleinen, tehostettu ja erityinen tuki.

Yleinen tuki tarkoittaa esimerkiksi tukiopetusta. Opetushallituksen ohjeistuksen mukaan yleistä tukea pitäisi antaa oppilaalle heti tuen tarpeen ilmetessä, eikä tuen aloittaminen edellytä erityisiä tutkimuksia tai päätöksiä.

Tehostettu tuki on astetta järeämpää ja yksilöllisempää.

Kaikkein järein eli erityinen tuki muodostuu erityisopetuksesta ja muusta oppilaan tarvitsemasta moniammatillisesta tuesta. Erityinen tuki perustuu pedagogiseen selvitykseen.

Lähes neljäsosa peruskoulun oppilaista saa nykyään joko tehostettua tai erityistä tukea.

Opettajien kommentit kolmiportaisesta tuesta ovat tyrmääviä. Liian monessa kunnassa ja koulussa tukeen oikeutetut oppilaat jäävät ilman tukea.

Puutetta on niin rahasta kuin pätevistä erityisluokanopettajista, laaja-alaisista erityisopettajista tai koulunkäynninohjaajista.

Kolmiportainen tuki on lisännyt merkittävästi byrokratiaa mutta tuonut liian vähän apua.

Raumalainen luokanopettaja Mariel Eerola-Leino kuvaa tilannetta: Opettaja, oppilas ja huoltaja pitävät useita palavereita yhdessä laaja-alaisen erityisopettajan tai erityisluokanopettajan kanssa. Laaditaan muistioita ja tehdään kirjauksia. Listataan oppilaan vahvuuksia ja mietitään, miten parhaiten pystyttäisiin tukemaan oppimista.

Lopputulos: todetaan tuen tarve, mutta tukea ei olekaan saatavilla.

Keski-Suomessa yläkoulun aineenopettajana työskentelevä Sanra Teno sanoo näin: ”Kolmiportaisen tuen tullessa sanottiin, että tuki seuraa luokkiin, mutta näin ei todellisuudessa ole käynyt. Monenlaisten oppimisvaikeuksien kanssa painiskelevat oppilaat tulevat muun ryhmän mukana luokkaan ilman mitään tukea.”

Julkisuudessa tuen tarve on noussut esille inkluusiota koskevassa keskustelussa.

Inkluusio tarkoittaa sitä, että tukea tarvitsevat oppilaat opiskelevat mahdollisuuksien mukaan tavallisissa luokissa – ja saavat tarvitsemansa tuen.

Inkluusio-termin käyttöön liittyy myös väärinkäsityksiä. Inkluusio ei tarkoita esimerkiksi sitä, että kouluissa olisi kokonaan lakkautettu erityisluokkia.

Inkluusion ajatus on kaunis, mutta se ei toimi eikä toteudu, sanovat monet koulukyselyn vastaajat. Kunnat käyttävät nyt inkluusiota säästökeinona.

”Inkluusion myötä tuen tarve on lisääntynyt, mutta tuen määrä ei. Se on pikemminkin vähentynyt”, sanoo helsinkiläinen luokanopettaja Virpi Simpura.

Turkulainen luokanopettaja Petra Örn sanoo, että inkluusio toimii, kunhan resurssit ovat kunnossa ja oppilaiden tuen tarve liittyy esimerkiksi oppimisvaikeuksiin tai lieviin keskittymisvaikeuksiin.

”Mutta kun kyseessä on huonovointinen tai oireileva, paljon tukea tarvitseva tai jopa väkivaltainen oppilas, ei kukaan hyödy inkluusiosta. Ei oireileva oppilas, eivät luokkatoverit, eivät opettajat tai koulun henkilökunta”, Örn sanoo.

Turhautuminen resurssipulaan näkyy kyselyssä. Kaksi kolmesta sanoo, että erityisen tuen tarpeessa olevia oppilaita pitäisi ensisijaisesti opettaa erityisluokissa.

Siilinjärvellä laaja-alaisena erityisopettajana työskentelevä Saara Lehtola kannattaa inkluusiota, kunhan resursseja on tarpeeksi. Nykytilanteessa keskittymiskyvyn tai tarkkaavaisuuden häiriöt kuitenkin työllistävät opettajia eri tavalla kuin perinteisemmät oppimisvaikeudet.

Oppilaiden haasteet ovat yhä mutkikkaampia. Siksi opettajien vastauksissa toivotaan kouluihin opettajien rinnalle lisää myös muita ammattilaisia: terveydenhoitajia, koulupsykologeja, kuraattoreita, yhteisöpedagogeja ja sosiaalityöntekijöitä. Tai kouluvalmentajia. Se on uudehko ammattinimike, jonka tehtävänä on auttaa niitä oppilaita, joilla on vaikeuksia suoriutua koulun arjessa.

Mitä asialle pitäisi sitten tehdä?

Anne Kärki työskentelee alakoulun rehtorina Vaasassa. Kärjen mukaan esimerkiksi erityisen tuen lapset voivat olla lähtökohtaisesti yleisopetuksessa.

”Mutta mikäli oppilas ei edisty tuesta huolimatta, tulisi olla olemassa ketterä järjestelmä siirtää oppilas pienempään ryhmään. Oppilas ei voi odottaa pienryhmäpaikkaa vuositolkulla. Siinä se elämä sitten menee ohi”, Kärki sanoo.

Kyse on resursseista, rahasta.

”Täytyy olla riittävästi erityisopettajia, resurssiopettajia, ohjaajia, psykologeja ja kuraattoreita suhteessa tuettavien oppilaiden määrään. Tällä ajattelulla ehdittäisiin antamaan myös ennalta ehkäisevää tukea ja oppimisen haasteet voisivat jopa pienentyä”, Kärki sanoo.

Ennaltaehkäisyä painottaa myös helsinkiläinen erityisopettaja Tiina Kaasinen.

”Erityisopettajana kohtaan liian usein oppilastapauksia, joissa haasteet ovat edenneet liian pitkälle ilman, että niihin olisi yritetty puuttua”, Kaasinen sanoo.

Varkautelainen luokanopettaja Jaana Kallio korostaa ajoituksen merkitystä. Tukea pitää saada, kun sitä tarvitaan. Kallion mukaan monet kunnat ovat käyttäneet ”inkluusiotohinaa” säästämiseen ja erityisryhmien purkamiseen.

”Osa oppilaista selviytyy selkeästi paremmin, kun heillä on pieni ryhmä, jossa saa työskennellä. Inkluusio on kannatettava asia. Tuskin kukaan opettaja on sitä vastaan, mutta resurssit täytyy olla kunnossa”, Kallio sanoo.

Tulevassa hallitusohjelmassa saattaa olla myös peruskoulua koskevia uudistuksia.

Niitä on riittänyt viime vuosina. Edellisen hallituksen mittavin uudistus oli oppivelvollisuuden laajentaminen 18:aan vuoteen.

”Oppivelvollisuuden pidentäminen ei ole ollut riittävä toimenpide koulupudokkuuden tai syrjäytymisen ehkäisyyn. Tukea tarvitaan ehdottomasti varhaiseen vaiheeseen!” sanoo alakoulun rehtorina Siilinjärvellä työskentelevä Tanja Hintikka.

Vihtiläinen luokanopettaja Ida Välimaa on samaa mieltä.

”Oppivelvollisuuden pidentäminen ei ole syrjäytymisen ehkäisemistä. Se on korjaamista. Ehkäiseminen tapahtuu varhain, jo neuvolassa, varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksen alkuluokilla. Panostusta sinne pitää lisätä”, Välimaa sanoo.

Uudistuksia on nähty runsaasti myös peruskoulussa.

Osa koulukomitean vastaajista sanoo, että uudistuksia tehtailevilla virkahenkilöillä on arjesta irtautunut tai jopa vääristynyt ihmiskuva.

Pohjois-Pohjanmaalla erityisopettajana työskentelevä Katri Kanniainen-Risto sanoo, että valtakunnallista opetussuunnitelmaa määrittävät ”utopistiset ideaalit itseohjautuvasta multitalentista”.

”Tästä oppimiskäsityksestä on johdettu muun muassa se, ettei oppimateriaalia, kuten oppikirjoja, tarvita lainkaan. Samoin se, että koulut voidaan rakentaa avohalleiksi”, Kanniainen-Risto sanoo.

Koulukyselyn perusteella useimmat opettajat vieroksuvat niin sanottuja avoimia oppimisympäristöjä. Erityisesti uusia peruskoulurakennuksia on viime vuosina suunniteltu niin, että perinteisten luokkien sijasta opetusta annettaisiin entistä enemmän avoimissa ja muunneltavissa tiloissa.

Lähes 90 prosenttia vastaajista tyrmää avoimet oppimisympäristöt.

Aineenopettaja ja Helsingin opettajien ammattiyhdistyksen puheenjohtaja Timo Saavalainen sanoo, että opetushallinto on eriytynyt liiaksi koulujen arjesta.

”Kouluille tuodaan väkisin uusia toimintamalleja ilman, että niitä olisi pilotoitu etukäteen, eikä uudistusten vaikutuksia arvioida juurikaan. Opettajien mielipiteitä ei arvosteta, jos ne eivät tue hallinnon omaa käsitystä”, Saavalainen sanoo.

Toinen viime vuosina puhuttanut uudistus on koskenut ilmiöpohjaista oppimista. Ilmiöpohjaisuudella tarkoitetaan sitä, että maailman ilmiöihin perehdytään oppiainerajoista välittämättä. Ilmiöpohjaisesti kouluissa on käsitelty esimerkiksi ilmastonmuutosta. Tai vaikka vettä.

Ilmiöpohjaisuus jakaa opettajien mielipiteet.

Monet uudistukset ovat tuottaneet lisää hallinnollista työtä. Monet opettajat kokevat, että koululle on annettu koko ajan lisää tehtäviä, mutta entisiä ei ole otettu pois. Opettajan ajasta yhä enemmän kuluu esimerkiksi erilaisten verkkokaavakkeiden täyttämiseen. Opettajia työllistävät pedagogiset asiakirjat, wilmat, prosessikaaviot ja arviointikriteerit, joista on tehty hyvin mittavia ja mutkikkaita.

Helsinkiläinen erityisopettaja Sami Luoto kuvaa tilannetta ”kafkalaiseksi virkamieskoneistoksi” ja ”digitaaliseksi kuonaksi”.

”Työtä on valtavasti enemmän, koska uusia työtehtäviä on suollettu opetusviraston ja hallinnon taholta astronomisia määriä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kaikki tämä on pois lasten arjesta. Kun rehtori tai opettaja katsoo ruutua, hän ei katso lasta silmiin”, Luoto sanoo.

Helsinkiläinen aineenopettaja Juho Vehviläinen vaatii työrauhaa kouluihin:

”Koulu pitää säilyttää paikkana, jonka ensisijainen tarkoitus on oppia tietoja ja taitoja. Oppitunneista yhä suurempi osa menee kaikkeen muuhun kuin oppiaineiden opettamiseen. Tämän on loputtava.”

Annetaan koulukomitean lopuksi kertoa omat toiveensa tulevalle opetusministerille.

Ne ovat yksinkertaisia:

Tule tutustumaan koulun arkeen! Kuuntele opettajia! Resurssit vihdoin kuntoon!

”Me emme tarvitsee uusia hankkeita, vaan työrauhaa ja kunnioitusta sekä tarpeeksi resursseja, tarpeeksi opettajia! Me emme tarvitse selityksiä, vaan aitoja tekoja”, sanoo turkulainen luokanopettaja Petra Örn.

Sana ”työrauha” toistuu koulukomitean toiveissa. Opettajat toivovat ennen kaikkea vaikutusvaltaa omaan työhönsä.

Kuormittavat lisähankkeet pois ja paukut perusasioihin. Hankehumppa pois. Ei uudistuksia uudistuksien vuoksi, opettajat vaativat.

”Opettajat ovat intohimoisia työnsä suhteen ja haluavat tehdä kaikkensa oppilaiden eteen. Tämä ajaa opettajia loppuun”, sanoo tuusulalainen erityisopettaja Katja Mäkinen.

”Hankkeet ja lippu-lappu-lomakkeet täytetään omalla ajalla kun ei työpäivän aikana ehditä. Ja kello neljän jälkeen alkaa vanhemmilta Wilma-ralli”, Mäkinen sanoo.

Opettajien pitäisi saada keskittyä siihen perustyöhön, johon heidät on koulutettu ja josta on eniten hyötyä oppilaalle.

Moni opettaja toivoo, että hallitusohjelmaan kirjataan esimerkiksi kolmiportaisen tuen korjaaminen ja ryhmäkokojen pienentäminen koko peruskoulussa. Sopiva ryhmäkoko esimerkiksi alkuopetuksessa voisi olla korkeintaan 18 oppilasta per luokka.

Moni vastaaja toivoo myös valtakunnallista opettajarekisteriä. Tällä hetkellä Suomessa ei ole ajantasaista tietoa pätevien opettajien ja muiden koulun ammattilaisten määrästä. Rekisterin avulla nähtäisiin, mille aloille on muodostumassa opettajapula ja mistä voitaisiin mahdollisesti vähentää.

Jos peruskoulua ei korjata, yhä useampi opettaja äänestää jaloillaan.

Sitä tapahtuu jo. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kaikkia opettajan virkoja ei saada täytettyä. Tällä hetkellä Helsingissä on avoinna yli sata perusopetuksen ja lukio-opetuksen työpaikkaa, joista suurin osa peruskouluissa.

Kaksi kolmesta koulukyselyn vastaajasta on harkinnut alan vaihtoa kolmen vuoden sisällä.

Viimeisen toiveen tulevalle opetusministerille lausukoon raumalainen luokanopettaja Mariel Eerola-Leino:

”Antakaa meille opettajille mahdollisuudet tehdä opetustyötämme. Siinä me olemme maailman parhaimmistoa.”

Näin kysely tehtiin: HS kutsui valtakunnalliseen ”koulukomiteaan” jäseniä kaikista Suomen maakunnista. Kunkin alueen edustajien osuus suhteutettiin maakunnan väkilukuun. Mukaan pyydettiin alakoulun luokanopettajia, peruskoulun aineenopettajia, rehtoreita ja erityisopettajia. Kyselyyn vastasi 92 koulun ammattilaista.