”Haluaisitko kokeilla? Saa lopettaa heti, jos alkaa ahdistaa.”

Kaksi vuotta sitten, joulukuun 30. päivänä, ystäväni Riikka Haikarainen lähetti minulle Whatsappissa viestin. Riikka kertoi lukeneensa Samantha Powerin muistelmateoksen The education of an idealist. Power työskenteli Yhdysvaltain YK-suurlähettiläänä Barack Obaman aikakaudella, ja Riikka oli saanut kirjasta idean.

Power kertoo kirjassa rutiinista, joka hänellä on hyvän ystävänsä kanssa: joka ilta he lähettävät toisilleen listan kolmesta asiasta, joista ovat kiitollisia. Lista voi olla lyhyt, vaikka vain kolme sanaa, eikä siihen tarvitse vastata.

”Kaiken koronashitin ja yleisen kaamosturtumuksen keskellä mietin, että ihana ajatus. Ja kenelle ystävälle kehtaisin tällaista ehdottaa. Ajattelin sua!” Riikka kirjoitti.

”Tietty! Ihana ajatus!” vastasin.

Saman iltana Riikka perusti meille Whatsapp-ryhmän. Kahdessa vuodessa sinne kertynyt 1 462 kiitosviestiä: yhteensä 4 386 asiaa, joista olemme olleet kiitollisia.

Kaksivuotispäivän kunniaksi luimme viestit tahoillamme läpi. Sen jälkeen soitimme pitkän puhelun ja söimme yhteisen lounaan. Keskusteluissa nousi esille kolme ainesosaa, joista hyvä elämä viestien perusteella näyttää rakentuvan.

Ilman viestejä en olisi ikinä tajunnut, miten paljon usko omaan pystyvyyteen lisää hyvinvointiani.

Pystyvyydessä ei ole kyse vain siitä, että arki etenee ilman epämukavia yllätyksiä vaan siitä, että kun jotain yllättävää tapahtuu, sen pystyy hoitamaan. Kun esimerkiksi Riikka oli lähdössä perheineen ulkomaille ja lähtöaamuna selvisi, ettei Riikan puoliso pääsekään mukaan, suunnitelmat saatiin muutettua lennosta. ”Kiitollinen siitä, että me ollaan vuosien varrella opittu aika joustaviksi kiperissä paikoissa”, Riikka kirjoitti.

Kun pystyvyys on koetuksella – niin kuin se monesti on, sillä meidän molempien arkeen mahtuu myös paljon paskaa – kiitollisuudesta tulee sitkeää, sinnikästä.

Itse olen ollut useita kertoja kiitollinen siitä, kun olen saanut pidettyä malttini tilanteissa, joissa nelivuotiaani on vetänyt itkupotkuraivarit eteisen lattialla tai kotiavaimet ovat jääneet sulkeutuneen oven sisäpuolelle. Muistan elävästi viestin, jonka Riikka lähetti ollessaan rajun noroviruksen kourissa: hän oli kiitollinen, kun ystävän neuvosta tajusi maata kovalla lattialla taudin aiheuttamaa närästystä helpottaakseen.

Kirkkaimmin pystyvyys näkyy töissä. Toistelemme viesteissä kiitollisuuttamme päivistä, joina pääsimme flow-tilaan ja hommat etenivät. Päivistä, jolloin malttoi mennä kahville työkaverin kanssa tai lukemaan kirjaa sen sijaan, että ahtoi lyhyen vapaahetken täyteen uusia hommia.

Apulaisprofessori Frank Martela Aalto-yliopistosta on tutkinut elämän merkityksellisyyttä eikä ylläty ensimmäisestä ainesosastamme. Tutkimuksista tiedetään, että hyvä ja merkityksellinen elämä vaatii psykologisten perustarpeiden täyttymistä. Niitä ovat kulttuurista riippumatta yhteenkuuluvuus, autonomia ja kykenevyys.

”Ihminen on toimiva, aktiivinen olento”, Martela sanoo. ”Kun asiat ovat hyvin, ihminen kehittää itselleen tekemistä.”

Martela kertoo esimerkin omasta lapsestaan, joka asettaa itselleen jatkuvasti haasteita: jaksanko juosta kymmenen kierrosta yleisurheilukentällä, kuinka monella askeleella pääsen nämä portaat ylös tai pystynkö olemaan jääkylmässä suihkussa minuutin.

”Asetamme itsellemme haasteita, ja kun onnistumme, syntyy hyvinvoinnin kokemus.”

Monille työ on se elämänalue, jossa kykenevyyden tunne on erityisen vahvasti esillä.

”Saamme palkkaa ja haluamme olla sen arvoisia”, Martela kiteyttää. ”Tietotyössä pystyvyys on häilyväisempää kuin käsityöläisammateissa. Olin itse juuri polvileikkauksessa ja puhuin poikani kanssa siitä, millainen ammatti kirurgilla on. Hän leikkaa vaikkapa neljä polvea päivän aikana ja menee sitten kotiin. Se on selkeää. Tietotyössä on epämääräisempää hahmottaa, mitä saa aikaan.”

Synkkinä päivinä oli vaikeaa olla kiitollinen, mutta silloinkin löytyi yksi asia, johon tarttua: luonto. Olemme toki molemmat olleet kiitollisia auringonlaskuista tai viipyilevästä lumisateesta myös hyvinä päivinä, mutta niiden merkitys korostuu surkeina hetkinä.

Sama pätee kulttuuriin. Hyvä tv-sarja, kirja tai elokuva lohduttaa erityisesti silloin, kun oman elämän palikoista ei saa mitään kunnollista kasaan.

Viestejä lukiessa tajusin, että lähes aina päiviemme surkeutta määrittävät lähelle tulevat henkilökohtaiset kokemukset. Viesteistämme puuttuu liki tyystin maailman tila: sodat, ilmastokriisi, luontokato ja ihmisoikeusrikkomukset. Poissaolo ei tarkoita, etteivätkö ne painaisi mieltä.

Frank Martela epäilee, että syy on harjoituksemme luonteessa: kehotus pohtia päivän kiitollisuuden aiheita ohjaa miettimään henkilökohtaista elämää.

”Jos katsoo hyvinvointitilastoja, niin se, että jossain muualla syttyy sota, voi herättää huolta, mutta jos sota ei osu oman elämän ytimeen vaikkapa niin, että sota-alueella on puoliso tai sukua, sen vaikutus hyvinvointiin jää pienemmäksi.”

Riikallakin on veikkaus, miksi maailmanpolitiikka puuttuu viesteistä. Kiitollisuuspäiväkirja pakottaa keskittymään juuri tähän päivään, eikä sotia ja ilmastokriisiä ratkota päivässä eikä yhden ihmisen toimesta. Siksi kurjuudet juoksevat taustalla isona kuvana, joka pulpahtelee viesteihimme pieninä välähdyksinä: kun Riikka saa autettua ukrainalaispakolaista löytämään asunnon tai kun itse keskustelen viisaan biologin kanssa luontokadon pysäyttämisestä.

Kurjuudet näkyvät viesteissä silloin, kun niihin liittyy toiveikkuus.

Ei ehkä yllätä, että eniten viesteissämme parveilee ihmisiä: perheenjäseniä, ystäviä, työkavereita, naapureita ja satunnaisia vastaantulijoita. Yhteenkuuluvuus on myös yksi Frank Martelan listaamista psykologisista perustarpeista.

Viesteissä ihmisten välinen yhteys sisältää tunteiden koko kirjon. Kiitollisuus nousee pintaan paitsi ilona, myös hetkissä, joissa ilon rinnalla kulkee suru tai kaipaus tai joissa riita saadaan sovittua.

Itse yllätyin viestejä lukiessa siitä, miten usein kiitollisuus kytkeytyi täysin sattumanvaraisiin kohtaamisiin: kun Kelan asiakaspalvelija puhuu kaunista Savon murretta tai kun vieras ihminen auttaa rauhoittamaan huutavan uhmaikäisen ja menee kaupan lattialle makaamaan lapsen viereen.

Omissa viesteissäni muihin liittyvä yhteys kiteytyy sanaan luuhailu. Viestien lukeminen paljastaa, että kiitollisen arkeni kulmakiviä ovat vapaapäivät, joina asiat lähtevät suunnittelematta rullaamaan – pääsen luuhailemaan. 

Lähden lapsen kanssa puistoon, ystävä soittaa sattumalta ja kutsuu kylään, kyläily venähtää monen tunnin istunnoksi, jonka aikana lapset heittäytyvät omiin leikkeihinsä ja aikuiset juovat kahvia. Kotimatkalla naapurissa asuva sisko panee viestin, että on varannut saunavuoron, ja menemme vielä löylyihin ennen kuin palaamme kotiin iltatoimiin.

Ymmärrän viestejä lukiessani, miten onnekas olen: elämässäni on useita ihmisiä, joita kohti voin kurottaa matalalla kynnyksellä tai jotka ottavat yhteyttä minuun. Frank Martela sanoo, että tämän huomaaminen kantaa pitkälle.

”Jos tekee tuollaista listaa päivittäin, se muuttaa sitä, mihin arjessaan kiinnittää huomioita. Jos joka päivä kiinnittää huomiota vaikkapa ihmisiin elämässään, tulee paremmaksi huomioimaan ja havainnoimaan heidän merkitystään.”

Kiitollisuutta nostattaa paitsi yhteys muihin, myös itseen. Olemme Riikan kanssa toistuvasti kiitollisia hetkistä, joina saamme lapsiperhe-elämän keskellä olla yksin. Kukaan ei pyydä tai vaadi mitään ja on mahdollista lillua omissa ajatuksissaan.

Nyt, kahden vuoden viestittelyn jälkeen, en väitä olevani parempi tai onnellisempi ihminen kuin ennen.

Mutta kahdella tapaa väitän muuttuneeni. Ensinnäkin olen aiempaa tyytyväisempi. Allekirjoitan sen, mitä tutkimukset osoittavat: kiitollisuus vapauttaa kateudesta, koska silloin kun on kiitollinen siitä, mitä itsellä on, ei uppoudu haluamaan jotain muuta. Elämäänsä ei tutkaile puutteen vaan runsauden kautta.

Isoin muutokseni on kuitenkin jonkinlainen synteesi listatuista hyvän elämän ainesoista, ja se liittyy apuun: sen saamiseen ja antamiseen.

Minusta on tullut parempi molemmissa, erityisesti avun pyytämisessä. Kun olen huomannut, miten kiitolliseksi auttaminen minut tekee, osaan myös pyytää muilta apua aiempaa matalammalla kynnyksellä.

Tiedän nyt entistä paremmin, miten hyvä olo heille siitä tulee.

Niinä hetkinä, kun itse ei pysty eikä jaksa ja yhteys muihin on kateissa, kiitollisuus syntyy avusta, jota on muilta saanut. Isovanhemmat ovat hoitaneet kipeitä lapsia, puoliso on lohduttanut, naapurit ovat hakeneet apteekista nesteytysjuomaa, sisarukset ovat kutsuneet valmiisiin pöytiin, ystävät ovat vastanneet puheluihin juuri oikeilla hetkillä.

”Kyllä aina kannattaa avata suu, kun ei enää jaksa”, Riikka kirjoitti kerran.

Viestimme saivat alkunsa Samantha Powerin kirjasta. Hän raportoi Jugoslavian hajoamissodista toimittajana, tutki kansanmurhia oikeustieteilijänä ja toimi Yhdysvaltain YK-lähettiläänä.

Power on sanonut, että yhä sekavammaksi käyvässä maailmassa kyky kiitollisuuteen on välttämätön perusta sille, että voi säilyttää idealisminsa, eli uskon parempaan huomiseen. 

Kahden vuoden kiitosviestittelyn jälkeen alamme molemmat kallistua samaan. Hyvää jaksaa toivoa, kun sen huomaa.