Yksi Ukrainan sodan uhreista oli Katajanokan Rahapajankadulla yli 100 vuotta sijainnut ravintola Bellevue. Sodan myötä helsinkiläiset alkoivat karttaa venäläisiä ravintoloita, vaikka harva niistä oli tai on venäläisessä omistuksessa. Bellevuen osti vuonna 2020 Turussa asuva kiinteistösijoittaja Zhiming Peng, joka on perustanut myös useita kiinalaisravintoloita Turun seudulle.

Rahapajankadun perinteikäs ravintolatila uudistettiin, ja aasialainen fuusioravintola P’anku avasi ovensa vappuviikolla. Sen ruoka- ja juomavastaavana toimii Tuomas Lavi. Omien sanojensa mukaan P’anku yhdistää aasialaista tyyliä pohjoismaisiin raaka-aineisiin ja tarjoaa ”ainutlaatuisen ilmapiirin arvokkaalla vivahteella”. 

Ruokalistalta löytyy muun muassa muikkutempuraa, liekitettyä poroa korealaisessa mausteseoksessa ja aasialaista bouillabaissea.

Konsepti on teoriassa hyvä, mutta käytännön toteutus kangertelee. 

Kahden testikäynnin aikana ravintolassa ei näy muita asiakkaita. Miljöö on uusittu kokonaan. Poissa ovat tummat puukalusteet, punaiset verhot ja vanhat taulut. Tilalla on kirkas valaistus ja valkoiset puolipaneelit, jotka tuovat paikkaan purjehduskerhomaisen fiiliksen. 

Taustamusiikkina soi pitkäpiimäinen pianopimputus. Musiikin tunnistamiseen suunniteltu sovellus Shazam kertoo, että kyseessä on kappale nimeltä Relaxing Stroll Along the Beach Reloaded for Piano Solo, Pt. 7 (vapaasti suomennettuna ”rentouttava rantakävely pianolle”).

Kun sama kappale kajahtaa autiossa ravintolassa seitsemättä kertaa, on tunnelma rennon sijaan jotain epätodellisen ja ärsyttävän välimaastosta.

P’anku mainostaa itseään myös cocktail-ravintolana. Paikan nimikkodrinkki sisältää giniä, bergamottilikööriä, sitruunalimonadia, litsiä ja siniherneen kukan terälehdistä valmistettua yrttiteetä. Näyttävä juoma tarjoillaan trendikkään jättijääpalan kera. Kokonaisuus on ylimakea, suorastaan imelä.

Myös ruuissa ulkonäkö ja hienot, kalliit raaka-aineet tuntuvat olevan makua tärkeämpiä seikkoja. Crispy beef -annos sisältää rapeiksi suikaleiksi paistettua naudan sisäfilettä makeassa chilikastikkeessa. Se on ihan hyvää, mutta ei ole mitään järkeä käyttää sisäfilettä tällä tavalla: jokin halvempi ruhonosa sopisi tarkoitukseen paremmin. 

Makea chilikastike taas maistuu hieman kaupan valmiilta soosilta – eikä tarjoilijan annoksen kanssa suosittelema mehevän tanniininen Barbera d’Asti Superiore -punaviini paranna asiaa, päinvastoin. Makealle chilikastikkeelle sopisi paremmin seuralaiseksi olut tai vaikkapa hedelmäinen roseeviini.

Löytyy P’ankusta jotain kehumisen arvoistakin, erityisesti alkuruokalistalta. Esimerkiksi liekitetty poro on herkullista, vaikka tuntuukin oudolta, että sen kanssa tarjoillaan tähän vuodenaikaan parsaa. Myös nuudeliin kääritty ja rapeaksi friteerattu tiikerirapu toimii kivasti. 

Erityisen kaunis on alkuruoka-annos japanilaisista kampasimpukoista. Ne on myös paistettu hyvin. Simpukoiden kastike sen sijaan maistuu oudolta, vähän marjasurvoksen ja soijakastikkeen yhdistelmältä.

Pääruuissa taso on yleisesti heikompi. Toisella kerralla tilaamme nieriää kung po sekä viiriäistä XO-kastikkeessa (joka tosin vaihtuu lennosta fasaaniksi, sillä viiriäinen on loppunut). Kummankin annoksen pääraaka-aine on paistettu epämiellyttävän ylikypsäksi. Ruuat jäävät puoliksi syömättä. 

Harmittaa, että hienot raaka-aineet menevät hukkaan – ja epäonnistunut nieriä maksaa sitä paitsi 34 euroa.

P’ankussa kaivattaisiin kipeästi henkilöä, jolla olisi kokemusta ja näkemystä kunnianhimoisen ravintolan pyörittämisestä. Tällaisenaan paikka tuntuu resurssien tuhlaamiselta, oli kyse sitten historiallisesta sijainnista, kalliiden raaka-aineiden käytöstä tai näyttävistä mutta maun puolesta keskinkertaisista drinkeistä muotijääpaloineen.