”Näinkö? Vastapäivään?”

Turkka Aaltonen vastaa oppilaansa kysymykseen ja nyökkää: hyvältä näyttää.

Karkun evankelisen opiston rantalaavun kupeessa Turkka Aaltonen kouluttaa luontoalan aikuisopiskelijoita, jotka huseeraavat erilaisten tehtävien kimpussa. Meneillään on muinaisten kädentaitojen viikko, jonka aikana muun muassa kieputetaan ja punotaan trikookuteista kevätauringossa köyttä, veistellään keihäitä, kudotaan maakangaspuilla riukulan näkösuojaksi ruokomattoa ja solmitaan paalinarusta verkkoja.

Savottaa vetää lakkipäinen harmaahapsi, jonka luontopiireissä tuntevat kaikki. Turkka Aaltonen on elävä erälegenda ja muinaisten kädentaitojen johtava suomalainen tuntija, jota pyydetään yhä opetuskeikoille, vaikka ikää on jo melkein kahdeksankymmentä.

Aaltonen osaa rakentaa kädenkäänteessä paarit, hoitaa hypotermiapotilasta ja ylittää vesistön omatekoisella A-pukilla, ja hän on kouluttanut vuosikymmenten varrella niin Marttoja kuin Puolustusvoimien henkilöstöäkin sekä lukemattoman määrän eräoppaita ja koululaisia.

Ja nyt myös minua. Olen kuokkimassa kädentaitojen kurssilla, koska haluan kokeilla, onko minusta erätaitojen kanssa mihinkään. Mutta suoraan sanottuna minua hirvittää niin, että havisen kilpaa rantakaislikon kanssa.

Suhteeni metsään on etäinen ja pelonsekainen. Syytän etäisyydestä juuriani: suvussani ei ole koskaan ollut kesämökkejä, ei omaa eikä sukulaisten.

Mummolaan olen matkustanut lapsesta saakka Helsingin rautatieasemalle. Kun muut ovat opetelleet isovanhempiensa kanssa kalastamaan, minä olen istunut omieni kanssa leivoksella Stockmannilla.

Siksi olen vieläkin hämilläni siitä, että hankin ensimmäisenä koronakesänä puolisoni kanssa mökin. Tosin mökki on liukuva käsite: kakkosasunnossamme on sähköt, juokseva vesi, tiskikone ja ilmalämpöpumppu – kaikki mukavuudet. Muuhun minusta ei olisi.

Mökkiä ympäröivä luonto on herättänyt minussa sienestyskuumeen, mutta satunnaiset sieniretkeni ovat ainoa kosketukseni metsään.

Muilta taidoiltani olen tumpeloiden aatelia, enkä esimerkiksi kehtaa kertoa Turkka Aaltoselle, mitä edeltävänä viikonloppuna on tapahtunut. Olen ajanut ensimmäistä kertaa lasteni kanssa mökillemme pariksi yöksi ja opettanut siellä heille, miten sauna lämmitetään. Klapit noin ja noin, tuohta ja sanomalehtimytty sytykkeeksi.

Olen kyllä saanut sekä kiukaan että vesipadan tulipesät syttymään, mutta unohtanut tarkastaa, onko padassa vettä.

Ei ole.

Varttia myöhemmin padan kansi on roihunnut ilmiliekeissä ja olen kiljunut lapsiani hakemaan puutarhaletkun. He ovat soittaneet puolisolleni videopuhelun, jossa näkyy pelkkää saunasta vyöryvää savua ja minä ruiskuttamassa paineella vettä kohti liekkejä.

Olen saanut liekehtivän kannen lopulta omin päin sammutettua ja estänyt koko saunan palon, mutta lapset pyytävät silti tärisevin äänin nukkumaan mennessä, että ”ei koskaan tulla enää kolmisin mökille”.

Selviytymistaidot ovat ajankohtaisia epävarman maailmantilanteen johdosta. Niin pandemia kuin Ukrainan sotakin ovat saaneet myös suomalaiset hamstraamaan kotivaraa ja spekuloimaan kauhuskenaarioilla.

Minä olen havahtunut mullistusten myötä huomaamaan, etten pärjäisi yllättävissä erikoisoloissa juuri päivää kauempaa. Se ahdistaa. Tahdon oppia.

Mutta miksi Turkka Aaltonen tahtoo opettaa nimenomaan muinaisia taitoja, joita ilmankin nykymaailmassa pärjää?

”Jos ei vanhaa tunne, ei uuttakaan opi”, hän tiivistää. ”Monet nykyaikaiset kädentaidotkin pohjautuvat vanhoihin, jopa kivikautisiin tekniikoihin.”

Nyökkäilen ja nojaan penkillä kodan seinään. Juttu jatkuu. Aaltonen nimittäin puhuu, paljon ja mielellään. Hän on karismaattinen, itseironinen tarinankertoja ja hurmaava sekoitus sivistynyttä humanistia ja mutkatonta erä-äijää. Häntä on ilo kuunnella.

Nyt Aaltonen alkaa puhua metsän vuodenkierrosta. Hänelle tärkeintä on ottaa kaikki irti sesongin antimista: kädentaitokurssi osuu parhaaseen villiyrttikauteen (”käydäänpäs etsimässä vähän voikukkaa”), ja syksyllä Aaltonen ei puolestaan saa tarpeekseen sienestyksestä. Sekin on laji, jossa asiansa pitää osata. Joskus Aaltonen törmäsi ulkoilualueen grillipaikalla saksalaiseen turistiryhmään ja pelasti nämä myrkytykseltä, kun he ovat paistaneet huolettomina muurinpohjapannulla korvasieniä huhtasieninä.

Näin toukokuussa Aaltosen tekisi mieli nokkosta.

”Nokkoskeitto ja nokkosohukaiset kuuluvat joka kevääseen. Mutta tiesitkös, että nokkosesta voi tehdä myös lankaa?”

No enpä tiennyt. Aaltonen selittää prosessin juurta jaksain.

”On muuten niin vahvaa, niin vahvaa lankaa! Voi harmi, kun nyt ei ehditä sitä tehdä. Ehkä mä lähetän sulle sitä postissa, että näet, miltä se näyttää.”

Postia on tulossa, koska kännykkäkuva ei passaa. Moderneihin kotkotuksiin Aaltonen ei jaksa perehtyä: hän ei ole koskaan käynyt internetissä eikä aio, ja kännykälläkin hän on lähettänyt vain yhden tekstiviestin elämässään. Se oli toiselle lapsenlapselle lähetetty ”HEI” ja se sai riittää.

Pelkästään askeettista survivalistia erä-Aaltosesta ei silti kannata maalailla. Hän asuu Porissa ihan nykyaikaisessa, öljylämmitetyssä asunnossa ja hakee ruuat valtaosin ihan tavallisesta ruokakaupasta. Kiuaskin lämpenee sähköllä.

”Minusta kännykän tuijottaminen liikenteessä ja sähköpotkulaudoilla hurjastelu ovat vaarallisia juttuja, mutta en minä muiden valintoja vihaa. Tekevät kuin tekevät.”

Jos kännykän toljottaminen ja skuutilla suhailu ovat moderneja kansalaistaitoja, kaupungistumisen myötä ne ovat korvanneet valtaosalta vanhat erätaidot. Se on Aaltosesta harmi. Vielä hänen uransa alussa suomalaisten luonto-osaaminen oli toisella tasolla.

Ja vaikka muinaisia taitoja ei nykymaailmassa todennäköisesti tarvitsisikaan, tarpeen tullen ne olisivat kullan arvoisia – parhaimmillaan elintärkeitä. Ennen kaikkea perinnetekniikat ovat kuitenkin kansallisen ja alueellisen historian vaalimista ja arvostusta, tapa asettua pitkään, pohjoiseen ketjuun.

Aaltonen itse löysi luonnon lumon alakouluikäisenä partion kautta. Armeija oli myöhemmin jatketta luonnossa seikkailulle. Hajataitto nitisti unelmat lentäjyydestä ilmavoimissa, mutta laskuvarjojääkäriksi Aaltonen pääsi. Silloin sai katsoa komeita kuusia ja mäntyjä lintuperspektiivistäkin.

”Toiset tykkäävät karusta meriluonnosta, mutta minusta saarenkin pitää olla kallioluotoa isompi niin, että siellä on vähän puuta.”

Tänään puita riittää. Välillä olen kompastella kantoihin.

Metsään on tervetullut jokainen, ja kolmella taidolla pärjää, Turkka Aaltonen vakuuttaa. Kaikkien ei tarvitse olla mestareita, kunhan osaa olennaiset. Ne voi kiteyttää näin: tuli, suoja, suunnistus.

Vaikka luontoalan opiskelijat näyttävät minulle koulutuskodalla, miten tuli tehdään iskemällä kiveä vasten taottua karkkua, eli kipinärautaa, taitamattomalle sallitaan tulitikut. Niitä pitää kantaa aina mukana. Nuotio tehdään turvalliselle paikalle kaivamalla pohjaksi mineraalimaata esiin ja kootaan niin, että pohjalle pinotaan pienempää puuta ja vasta sitten siirrytään tukevampaan.

Suojautuminen puolestaan tarkoittaa asianmukaista pukeutumista ja sitä, että vaikka kylmä yllättäisi, itsensä pitää osaa eristää kosteasta maasta. Kerros havuja toimii, ettei hypotermia iske.

”Eikä se pukeutuminen tunnu nykyään olevan itsestäänselvyys”, Aaltonen nauraa. ”Nykyään on sotaväessäkin alokkaita, jotka eivät tiedä, mitkä pitkät kalsarit ovat!”

Aina kalsarit ja kerrastotkaan eivät riitä. Aaltosesta olisi hyvä, että jokainen osaisi myös rakentaa itselleen tarpeen tullen edes alkeellisen suojan yöksi.

Kolmas oleellinen metsätaito on suunnistaminen, joka on osattava siksi, että GPS:t ja muut digilaitteet voivat kiukutella ja mennä juntturaan. Taivaan avulla suunnistaminen ei petä. Ilmansuunnat on hyvä opetella hahmottamaan edes suurin piirtein auringon ja tähdistön mukaan. Ja vaikka Suomi on iso maa, Aaltonen vinkkaa, että hipihiljaisessa metsässä voi yllättävän usein kuulla hyvinkin kaukana ajavan rekan. Jos ilmansuunnat ovat muuten hakusessa, eksyksissä voi ottaa suunnan liikenteen ääniä kohti.

Mutta nyt ei kuitenkaan tentata ilmansuuntia, vaan rakennetaan maja. Sen nimi on kuusenperse.

”Mennäänpäs etsimään sopivat puut sulle.”

Riuhdon minulle ojennetun sahan kanssa hädissäni pientä edes-takaisin-liikettä Aaltosen valittua minulle sopivan kuusen. Siitä rakennetaan se kuusenperse, eli suojaisa maja toista kuusta vasten.

Ei etene. Päinvastoin: sahan terä tuntuu juuttuvan ja jumittuvan viiltoon.

”Pitkiä vetoja, pitkiä vetoja!” Aaltonen kannustaa kärsivällisesti.

”Timber!” yksi opiskelijoista vitsailee, kun puu vihdoin alkaa kallistua ja katketa.

Voisi luulla, että minullakin on ihan hauskaa, kokeiluhan on leikkimielinen, mutta oikeasti minua hävettää. Vaikka liikun urbaaneissa piireissä, uusavuttomuus ei ole niissäkään trendikäs piirre. Nykyään kaupunkilaisetkin tahtovat viimeistään nelikymppisinä osata huoltaa vintage-veneitään, viljellä perunaa ja pystyttää telttoja retroretkillä. Minä en osaa.

Aaltonen ja opiskelijat eivät kestä katsella velttouttani, vaan auttavat kaadetun kuusen raahaamisessa ja nostamisessa toista kuusta vasten. Pikkumajan lattialle levitellään havuja. Aaltonen ojentaa voikukanlehden nakerrettavaksi.

”Koitas nyt, eikö oo aika mukava.”

Onhan se, ja keväiset kuuset tuoksuvat ihanilta. Toisaalta havut pistelevät selkää ja pillifarkut ovat jo hiekkatahroilla. Luojan kiitos tänne ei tarvitse jäädä yöksi.

Tai seitsemäksi.

Turkka Aaltonen perusti nimittäin jo 1970-luvulla Survival Kilta -nimisen yrityksen, joka on vetänyt  vuosikymmenten ajan vaativia eloonjäämiskursseja. Niillä sinnitellään viikko luonnossa omin avuin. Yöpyminen tapahtuu itse kyhätyissä majoissa, talvisin lumikammeissa. Makuupussit ja makuualustatkin ovat täyspannassa. Puhdas juomavesi hankitaan itse, ja ravinto haalitaan osin luonnosta. Kurssit ovat rankkoja kokemuksia, jotka saavat tositelkkari-Selviytyjätkin näyttämään piknikiltä.

”Useimmin ihmiset yllättyvät nälän kokemuksesta”, Aaltonen kertoo. ”Harva meistä on ollut ihan oikeasti nälissään. Kaikki hidastuu eivätkä aivot toimi kunnolla. Se vetää ihan heikoksi pitkäksi aikaa. Niissä olosuhteissa hammastahnanokarekin voi olla karkkia.”

Aaltosen oma kunto ei enää kestä extreme-kursseja, vaan niitä vetävät Survival Killan muut erägurut. Mutta metsään hän aikoo hakeutua niin kauan, kuin henki pihisee.

”Oikein hyvin tiedostan, että peräseinä näkyy jo. Ei tässä iässä tarvitse enää haaveilla kummista. Jos nyt saisin lapsenlapsiin istutettua kiinnostuksen metsään, mutta kun ei sellaistakaan saa tuputtaa.”

Enää jännittävimmille selviytymistaidoille ei siis omassa elämässä ole edes hypoteettista käyttöä. Mutta joskus on ollut. Niin kuin vaikka vuosikymmeniä sitten, kun Aaltosen meloma kumivene alkoi vuotaa villisti virtaavalla joella ja myös kuivapuku alkoi täyttyä uppeluksiin painavalla vedellä. Silloin oli lähtö lähellä.

Kaikista pahinta on kuitenkin kokemus siitä, että ei voi auttaa muita.

”Kun täytin 50, vein perheen risteilylle Silja Europalla. Laiva kääntyi aamuyöllä niin terävästi, että putosimme sängyistä. Sitten jouduimme seuraamaan hytin ikkunasta, kuinka aluksemme johti Estonian pelastustöitä. Kannen muovisia liukuestemattoja vain pulpahteli pintaan. Näin, miten pelastuslautat olivat kääntyneet avatessa väärinpäin, katolleen. Niin käy tosi helposti. Olin kaksi päivää aiemmin ollut kouluttamassa ilmavoimia merellä siitä, miten sellainen käännetään. Eihän sellaista kuka tahansa tavallinen matkustaja voi osata. Meillä oli ollut suojapuvut päällä, mutta Estonian matkustajat olivat kalsareissaan. Ei sellaisissa selviä pitkään. En voinut kuin katsella. Se tuntui ihan hirveältä.”

Ensi vuonna, kun Turkka Aaltonen täyttää 80 vuotta, hän aikoo pysytellä visusti kuivalla maalla – ja juhlia, metsässä tietenkin.

”Mutta kuule. Nyt sun pitäisi valaa kaarnamuottiin vielä tinasta kotiin viemisiksi pystypilkki.”

Apua.

”Kukas sytyttäisi tinanvalantatulet?”