Pamppu. Sitä nimitystä vanginvartijoista käyttävät vangit ja vartijat itsekin. 

Mikko Kiiskilä on 47-vuotias, ja hän on ollut pamppu kohta kaksikymmentä vuotta. Nyt,  perjantaiaamuna, hän saapuu työpaikalleen Helsingin vankilaan. Tai Sörkkaan, kuten Hermannissa sijaitsevaa vankilaa yleisesti kutsutaan. 

Kiiskilä kävelee pääportin pyöröoven läpi, leimaa itsensä sisään ja noutaa avainkaapista avaimensa. Pukuhuoneessa hän pukee päälleen vartijan univormun, johon kuuluu näin kesäaikaan muun muassa pikeepaita.

Pampun varustevyö hanskoineen, avaimineen, käsirautoineen, OC-sumuttimineen, teleskooppipatukoineen ja etälamauttimineen painaa pari kiloa. Olkapäällä on viranomaisten käyttämä virvepuhelin, joka toimii myös vankilan sokkeloissa. Virka-asetta vartija kantaa vain harvoin. 

Kiiskilän työpäivä osastolla B 11 alkaa tasan kello seitsemältä. Tänään hän on lupautunut tekemään pidemmän päivän näyttääkseen toimittajalle ja kuvaajalle vankilan arkea lähes kellon ympäri. 

Ennen sellien ovien avaamista Kiiskilä ehtii katsoa koneelta, onko Sörkkaan tuotu yöllä uusia vankeja ja missä kunnossa he ovat. 

Aamu

Kivisillä käytävillä kuuluu kova kilinä ja kolina, kun vartijat tasan kello 7.15 kiertävät avaamassa sellien ovia. Ulos astelee runsaan tusinan verran vankeja verkkareissaan ja shortseissaan.

Monen verkkareissa lukee Rise eli Rikosseuraamuslaitos.

Vangit vaikuttavat hyväntuulisilta ja sosiaalisilta, kun he pääsevät pitkän yksin vietetyn selliyön jälkeen käytävälle. Naurun ja puheensorinan säestämänä käytävälle muodostuu jonkinlainen jono.

Toivotetaan hyvät huomenet. 

Helsingin vankilan asuinosasto B11 on  määritelmänsä mukaan ”rangaistusaikaisen käyttäytymisen vuoksi vaikeasti sijoitettavien vankien sekä omasta pyynnöstä erillään asuvien” vankien osasto. Vangeilla on tuomioita pääasiassa väkivallasta ja huumeista. 

Edessä on päivä, joka on vangin näkökulmasta katsottuna lyhyt ja yksitoikkoinen. Vartijalle se on tiukkaan aikataulutettu päivä, jossa rutiinit toistuvat. 

Aamupala jaetaan käytävällä, mutta sen saatuaan vangit palaavat selleihinsä syömään. Tarjolla on puuroa, meetvurstia sekä vaaleaa ja tummaa leipää. 

Jotkut vangeista ovat puhdistajavankeja eli putsareita, eräänlaisia luottovankeja. He  esimerkiksi hakevat aamupalalaatikot keittiöstä ja siivoavat. Vastalahjaksi he saavat hieman vapautta lusimiseensa.

”Me ollaan tällaisia erityisen kilttejä vankeja”, virnuilee yksi putsarivangeista toimittajalle ja kuvaajalle kantaessaan aamupalatarvikkeita pois käytävältä.

Muutaman sellin ovessa on A4-kokoinen paperi, jossa lukee: ”toimet yksin” ja vankeuslain pykälä. Sellaisen sellin ovea ei aukaista. Takana asuu vanki, joka ei halua kohdata muita vankeja esimerkiksi pelon vuoksi. Tällaiselle vangille aamupala viedään sellin ovelle.

Aamuvuoron vartijat seuraavat tapahtumia. Heitä on paikalla tilanteesta riippuen noin kuusi. 

”Tämä on edelleen Suomen suurin vankila eikä mikään reliikki menneisyydestä”, Mikko Kiiskilä kuvailee työpaikkaansa. 

Kuulostaa siltä kuin hän olisi hivenen ylpeä vuonna 1881 avatusta rakennuksesta. Nyt Helsingin vankila on jälleen isossa remontissa.

”Vuodessa portista kulkee 1 300 vankia”, Kiiskilä sanoo. ”Vankipaikkoja on 306, mutta nytkin vankeja on kirjoilla noin 340 eli olemme taas laittomalla yliasutuksella.”

Se tarkoittaa, että joillakin osastoilla yhden hengen selliin asutetaan kaksi vankia. Muissakin Suomen vankiloissa on ahdasta.

Kiiskilä halusi alalle, koska kaipasi töihinsä pysyvyyttä. Hän oli aikanaan ravintolahommissa eikä tiennyt, olisiko töitä enää kolmen viikon päästä. Nyt on pysyvyyttä. 

Vartijoista on pula, ja siten lähes kuka vain taustaselvityksen läpäissyt pääsee vartijan työhön. Vartijoista noin puolet on ilman alan koulutusta, ja joinakin päivinä Sörkassakin puolet vartijoista voi olla epäpäteviä.

Kiiskilä on uransa aikana huomannut, että kiire on lisääntynyt ja vajaamiehitys on yleistä. Rauhallisia hetkiä ei enää juuri ole. 

Kiiskilän perustuntipalkka on runsaat 18 euroa, mutta työ on luonnollisesti vuorotyötä, joten lisiä tulee. Aloittelevan kesävartijan tuntipalkka on noin 12 euroa.

Tupakkakaapin vartiointi on yksi aamuvuorolaisen tehtävistä. Vangeilla on alkamassa lyhyt ulkoilu eli noin vartin mittainen hetki tiiliseinien ympäröimällä sisäpihalla, ja sinne he saavat ottaa mukaan omat tupakkansa. 

Jokaisella vangilla on lukitussa kaapissa muovilaatikko, jossa säilytetään itse käärittyjä sätkiä. Vartija Eila Viitala tarkkailee, että jokainen ottaa vain oman muovilaatikkonsa. Sytkäri on talon, omaa ei saa olla kenelläkään.

”Vaikka tätä seuraa tarkasti, joku voi ottaa toisen boksista”, Viitala sanoo. 

Naispuolinen vartija ei ole mikään ihmetys miesvankilassa, mutta työturvallisuussyistä osastoilla pidetään huoli, ettei missään ole koskaan pelkkiä naisia.

Pihalla vangit asettuvat tupakoimaan pöytäryhmän ääreen. Päivästä on tulossa helteinen.

”Ei muuta kun kamat kantoon”, sanoo yksi vartijoista, kun vanki jättää osaston B 11 ja suuntaa muiden vartijoiden kanssa vankilan narikkaan.

Siellä Kiiskilä muistuttaa, että Helsingin vankila tunnetaan monista uutisista tutuista vangeista. Sivupöydällä on pieni laukku, josta Kiiskilä nostaa esiin punaiset ja sirot naisten nahkakäsineet. 

Siinä on sarjakuristajan varustelaukku menossa Poliisimuseoon.

 

Kiiskilä ohjaa päähän asti tatuoidun vangin testiä varten varustettuun erilliseen selliin. Kiiskilä vetää käsiinsä kumihanskat ja tarkkailee sellin ovelta, että kaikki sujuu oikein. 

”Sieltä tuli puhdasta tuotetta”, vanki sanoo kertakäyttömuki kädessään ja nauraa.

Niin tuli, pikatesti näyttää negatiivista huumausaineiden koko kirjolle.

Vankilan valvontakameroille tarttui vain muutamaa päivää aiemmin, kun hupparipäinen mies heitti aidan ulkopuolelta nyssäkän kohti pihaa. Heitto jäi kuitenkin pahasti vajaaksi ja putosi aitojen väliin. 

”Siinä oli 20 subua ja sytkä”, Kiiskilä sanoo. ”Ne ovat 150 euroa kappale. Heittäjä jäi nyt  3 000 euron satsin velkaa jollekin.”

Kun vangit ovat vielä ulkona, Kiiskilä näyttää muutaman sellin. Ilmenee, että tupakointi todella on vankilassa yksi harvoista huveista. Tupakkaa tuodaan salaa myös selleihin. Selleistä löytyy useita kuorittuja sähköjohtoja. Niillä tehdään riittävä kuumuus, jolla tupakka syttyy. Saman tempun voi tehdä paristoilla, joita myydään kanttiinissa. 

Yhdessä sellissä on irrotettu vessan valaisin seinästä niin, että sieltäkin paistavat paljaat johdot.

”Lampun takia selli on nyt käytännössä asumiskelvoton ja se pitäisi tyhjentää, mutta ei meillä ole mitään muuta paikkaa, mihin heidät voisi laittaa.”

Toisesta sellistä Kiiskilä ottaa mukaansa television virtajohdon, josta on poistettu muovikuorta.

”Nyt ei ole teeveetä. Tupakanhimo on kova, kun ollaan valmiita riskeeraamaan se ainoa viihdyke, joka sellissä on”, hän sanoo.

Vartijoiden kopin luona käy vilske, kun vangit toimittavat asioitaan. Moni hakee lääkkeensä, joita vartijat säilyttävät doseteissa. Yksi kyselee lomistaan, toinen ei ole saanut tyynyä. Monelle on postia. Ja sitä selvästi odotetaan.

Tunnelma on jopa rento.

”Jos sä viitsisit puhdistaa tuon eristyssellin pleksin”, Kiiskilä sanoo yhdelle putsareista. 

”Ei mitään kiirettä.”

Nopeasti on käynyt ilmi, että vanginvartijan työ on eräänlaista ihmispalapelin tai -Tetriksen pyörittämistä, jossa pitää huolehtia jokainen vanki oikeaan aikaan oikeaan paikkaan oikeassa seurassa ja vielä niin, että jokaisen oikeudet toteutuvat.

Työ vaatii Kiiskilän mukaan täsmällisyyttä, tarkkuutta ja hyviä sosiaalisia taitoja. Sitä että kykenee kommunikoimaan muuten kuin huutamalla.

”Ihmisten kanssa täällä töitä tehdään.” 

Puoli kymmeneltä aamupäivällä osasto suljetaan jälleen. Vangeille se tarkoittaa lounaan odottamista omassa sellissä. 

Vartijoille se tarkoittaa hetken hengähdystä ja aikaa tehdä muita hommia. 

Jotkut uskovat, että vankiloissa eletään kuin hotellissa. Heille Kiiskilä haluaisi näyttää matkaselliosaston. Siellä asuvat vangit, jotka esimerkiksi odottavat paikkaa varsinaiselta osastolta. 

Matkaselleissä istutaan 23 tuntia vuorokaudessa. Ulkoilmaan pihalle pääsee vain yhdeksi tunniksi. Sellainen kiristää vankien hermoja ja näkyy vartijoiden työssä. Jotkut vangit istuvat matkasellissä koko tuomionsa, jos se on lyhyt.

”Nämä on aika paskoja paikkoja lusia”, Kiiskilä sanoo avatessaan sellin oven.

Sen voi uskoa. Ahtaan sellin sängyillä makaa kolme miestä. Heitä ei naurata. Haisee ummehtuneelle. On kuuma, ja ikkunaan on viritetty sininen lakana verhoksi. 

”On tämä vähän nahkeata. Ei ihmistä ole tehty olemaan seinien sisällä näin”, sanoo yksi vangeista sängyn pohjalta. 

”Vähän jutellaan ja pelataan korttia. Tupakkatauko auttaa sentään katkaisemaan päivän.”

Matkaselliosaston vieressä on osasto, jonka tilanne on täysin toisenlainen. Siellä asuvat alaikäiset eli 15–17-vuotiaat tutkintavangit, ja juuri remontoidut tilat lähes kiiltävät. Paikkoja on kymmenen mutta vankeja vain muutama. Osastolle ei kuitenkaan voi siirtää vankeja yliasutuista osastoista, koska aikuisia vankeja ei saa sijoittaa samoihin tiloihin alaikäisten kanssa.

”Kun loogisesti ajattelee, niin eihän tässä ole mitään järkeä”, Kiiskilä sanoo. ”Muut vangit asuvat laittoman ahtaasti, kun tätä ei ole riittävän järkevästi järjestetty.” 

Kiiskilä pohtii, miten paljon ja miten lyhyessä ajassa kaikki on vangiksi päätyneen nuoren elämässä mennyt pieleen, kun nuori on päätynyt linnaan ennen kuin on edes täyttänyt kahdeksaatoista. 

”Olisi iso vaikutus nuoren elämään, jos edes osa siitä resurssista, joka me täällä käytetään lähityöhön, voitaisiin osoittaa aikaan ennen kuin kaikki meni plörinäksi”, hän sanoo.

”Heillä on lähtenyt menemään huonosti jo ala-asteella, ja nyt sitten meidän pitäisi näillä resursseilla palauttaa heidät yhteiskuntaan. Se on todella vaikeata.”

Kiiskilä sanoo näkevänsä nuorissa vangeissa tietyn saman piirteen: ylisukupolvisen päihteidenkäytön ja huono-osaisuuden.

Aamupäivä 

Osastolla B 11 tarjotaan lounas varhain, jo kello 10.20. Putsarit tuovat osastolle kanapastavuokaa. Sellien ovet avataan, ja ruokakärryn luo muodostuu taas jono. 

Nyt vangit ovat levottomia, he odottavat taas pääsevänsä ulos tupakalle.

”Rauhoittukaa, jumalauta”, Kiiskilä korottaa ääntään vartijakopin ovella, kun häly käytävällä nousee. 

Se tehoaa.

Vartijoista huomaa nopeasti yhdenlaisen ammatin tuoman ominaisuuden. He näyttävät olevan läsnä yhteen suuntaan mutta seuraavat samalla tilannetta toisaalla. Sen näkee nopeista silmänliikkeistä äkkinäisten äänien suuntaan. Saman huomaa, kun vartijan olkapäällä oleva radio särähtää. 

Yksi vangeista aiheuttaa vartijoille ylimääräistä työtä, kun hän ei vaikuta osaavan päättää, haluaako hän olla ”toimet yksin” -vanki vai ollako muiden seurassa. 

”Jos sä möykkäät, niin koko osasto menee kiinni, joten käyttäydy asiallisesti”, isokokoinen vanki sanoo ongelmien aiheuttajalle, kun vangit kulkevat peräkkäin kohti tupakkakaappia ja ulko-ovea. 

Kiiskilä sanoo, että vartija ei saa koskaan menettää hermojaan ja käskytysmoodista pitää pystyä siirtymään hetkessä rauhalliseen olemukseen.

”Jos homma menee yhdellä ovella painiksi, niin seuraavan sellin ovella pitää taas pystyä kysymään, maistuuko puuro.” 

Kello 11 vangit lukitaan selleihinsä ja alkaa pitkä hiljainen iltapäivä.

Jos vangit eivät saa tai voi työskennellä tai opiskella, he viettävät sellissä valtaosan vuorokaudesta. 

Se ei ole Kiiskilän mukaan hyvä asia. 

”Kun vangit lusivat ilman osallistumista mihinkään, se rassaa ja kuormittaa meitä ja heitä. Pelkkä makaaminen ei palvele ketään.”

Pyöröovivanki on Helsingin vankilassa tuttu termi, Koska Sörkassa istutaan myös lyhyempiä, muutaman kuukauden tuomioita. 

”Monella on se tilanne, että kun he vapautuvat, on jo uusi tuomio tulossa. Kun he ovat vankilassa lyhyitä jaksoja, he eivät pääse kiinni kuntouttavaan toimintaan ja lopettamaan päihteiden käyttöä. Ja täältä kun vapautuu ilman päihdekuntoutusta ja asuntoa, niin uusimisriski on lähellä sataa.”

Kiiskilästä kuntouttava työ ei onnistu vankilassa, koska siihen ei ole keinoja eikä tekijöitä eli resursseja. Siksi kolme neljäsosaa vangeista on päihderiippuvaisia, suurella osalla on mielenterveysongelmia ja keskimääräinen elinajanodote on 47 vuotta, hän listaa. 

”Joillakin vangeilla elämänhallinta on sitä luokkaa, että he eivät saa koko tuomion aikana edes lakanaa sänkyynsä.” 

Kiiskilä on nähnyt viime vuosina, miten vankien kunto on heikentynyt erityisesti päihteiden vuoksi. Hänen mukaansa vankiloissa on paljon vankeja, jotka eivät sinne kuuluisi eikä vankila ainakaan heitä pysty auttamaan. Heitä ovat varsinkin sakkovangit ja vaikeasti mielenterveysongelmaiset. 

Jotkut vangit haluavat maata koko päivän. 

 ”Nyt ei ole juuri enää vankeja, jotka jaksaisivat urheilla, kuntoilla ja huolehtia itsestään.”

Sama asia näkyy myös vankilan työ- ja opiskelupaikoissa: pintakäsittelypajassa ja kilpipajassa, jossa tehdään kaikkien Suomen ajoneuvojen rekisterilaatat, sekä harjoituskeittiössä. Niihin on koko ajan vähemmän mahdollista sijoittaa työkykyisiä vankeja. 

”Vankityöllä oli ennen merkitystä, kun meillä oli maalareita, putkareita ja raksamiehiä, joiden työkykyä ja ammattitaitoa vankila pystyi ylläpitämään. Nykyisillä vangeilla ei välttämättä ole ammattia alun alkaenkaan eikä työkykyä, jota ylläpitää.” 

Kun muut vangit istuvat iltapäivän pitkät tunnit selleissään, putsarit tekevät osaston päiväaskareita. 

Yksi putsareista on elinkautista istuva alle 30-vuotias mies, joka sai tuomionsa pari vuotta sitten. Hän saattaa päästä vapaaksi joskus vuonna 2032 ja ensi kerran lomalle ehkä noin neljän vuoden päästä.

Hän sanoo silti olevansa tyytyväinen oloihin Helsingin vankilassa. 

”Tämä on hyvä paikka lusia. Täällä annetaan mahdollisuuksia, jos ne on ansainnut eikä sekoile.”

Yhteen asiaan hän tosin toivoisi parannusta. Hän saa nyt kerran kuussa tavata vaimonsa ja lapsensa valvomattomassa perhetapaamistilassa. Aikaa on kolme tuntia. Se on hänen mielestään aika vähän. 

”Muutama tunti lisää vaikuttaisi paljon, kun kolme tuntia menee aina ihan hujauksessa”, mies sanoo. 

Perhetapaamisen lisäksi mies saa ottaa viikon välein, 45 minuutin tapaamisaikana, poikansa syliin. Vaimokin on mukana, mutta häntä ei saa koskettaa, ja tilanne on valvottu.

Iltapäivä

Kello 15.20 vartijat avaavat taas sellien ovet. Alkavat päivän viimeiset toimet. Ensin syödään illallinen, sitten taas jonotetaan tupakkakaapille ja ulos.

Vartijoiden kopin ovella käy kuhina. Joku kyselee tulevaa sijoitustaan, toinen hakee lääkkeensä, kolmas järjestelee tapaamisia sukulaistensa kanssa ja neljäs selvittelee puhelinsaldoaan. 

Syksyllä saattaa käydä niin, että vankilan kolmesta tupakkatauosta siirrytään yhteen taukoon. Se helpottaa vartijoiden töitä mutta toisaalta lisää salatupakointia.

Vangit alkavat järjestäytyä selliensä oville seisoskelemaan jo kello 16.10, mutta puhelimeen on vielä ruuhkaa, koska soittamaan pääsee harvoin. 

Yhteydenpitoa omaisiin haittaa tietysti se, että vankila menee näin aikaisin yöasentoon. Omainen voi vielä olla vaikka töissä, kun vangilla olisi mahdollisuus soittaa.

Ilta ja yö

Vartijat sulkevat sellien ovet. Vankilassa alkaa ”yö”, vaikka ulkopuolella ihmiset vasta palailevat töistä ja aurinko polttaa. 

Suurin osa vartijoilta lähtee kotiin, ja niin tekee myös Mikko Kiiskilä. Hän palauttaa avaimet avainkaappiin, pukee siviilivaatteet ja hyppää Triumph-moottoripyöränsä päälle. 

Avoimista ikkunoista kuuluu, kuinka vangit juttelevat ja huutelevat toisilleen sisäpihan yli osastolta toiselle. 

Ikkunoista pistää ulos käsiä, jalkakin. Jotkut ovat saaneet taas tulen tupakkaansa.