Jos ja jos ja jos. Sana ei jätä espoolaisen Laura Laihosen äitiä rauhaan, vaikka tyttären kuolemasta on yli vuosi.

Neljätoistavuotias Laura satutti itseään syyskuussa 2022 niin pahasti lastenkodin lukitussa kylpyhuoneessa, että hän kuoli muutama päivä myöhemmin teho-osastolla.

”Lauran kuolema oli hirveä vahinko”, äiti sanoo. 

Ehkä Laura eläisi, jos kylpyhuoneen lukon olisi saanut ulkopuolelta auki. Tai jos hän olisi saanut ajoissa oikeaa hoitoa mielenterveysongelmaansa. Jos nuorten sosiaali- ja terveyspalvelut eivät olisi säröillä.

Nuorten mielenterveyspalvelut ovat monella hyvinvointialueella sekava viidakko. Nuoret joutuvat odottamaan kohtuuttomia aikoja hoitoa tai heitä pallotellaan paikasta toiseen. Siitä on lukuisia esimerkkejä eri puolilta Suomea.

Peruspalveluja, kuten vaikka koulupsykologeja, ei ole riittävästi. Ja kun hyvinvointialueet säästävät, ne leikkaavat herkästi myös järjestöiltä, jotka tekevät mielenterveystyötä.

Erikoissairaanhoidon puolella käynnit nuorisopsykiatrisilla poliklinikoilla ovat nelinkertaistuneet parissakymmenessä vuodessa ja osastojaksotkin ovat kaksinkertaistuneet. Käytettävissä olevat eurot ovat silti pysyneet suunnilleen ennallaan, ja psykiatreista on pulaa.

Sen lisäksi sosiaalipalveluissa – jotka vaikuttavat moneen mielenterveyspotilaaseen – työntekijät ovat valtavan kuormittuneita. Niin on tilanne esimerkiksi lastensuojelussa.

Syvimpäänkin epätoivoon on periaatteessa saatavissa tehokasta apua. Itsemurhien määrä on puolittunut Suomessa muutamassa vuosikymmenessä. Apu ei kuitenkaan tavoita kaikkia. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tuore tutkimus kertoo, että joka viides itsemurhan tehnyt on käynyt samana päivänä terveydenhuollon vastaanotolla, mutta itsetuhoisuutta ei ole tunnistettu.

Laurakin kävi.

Lauran vanhemmat ilmoittivat kuolemasta poliisille. Poliisilta asia siirtyi sosiaali- ja terveysalan valvontaviraston Valviran tutkittavaksi. 

Päätöstä ei ole vielä annettu, mutta tässä jutussa ei etsitäkään syyllistä tai yksittäistä virhettä vaan yritetään ymmärtää, miksi 14-vuotias espoolaistyttö kuoli.

HS on tarkistanut Lauran äidin antamia tietoja tytärtä koskevista asiakirjoista. Valvira ei saa antaa mitään tietoja keskeneräisistä asioista. 

HS käyttää Laurasta hänen oikeaa nimeään, koska häntä itseään ei enää voi suojella. Emme sen sijaan julkaise Lauran äidin nimeä, koska asia vaikuttaa muuhunkin perheeseen.

Lauralla oli äidin mukaan tavallisen onnellinen lapsuus. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, ja hän ilmaisi itseään varsinkin piirtämällä ja maalaamalla. Siksi tämän artikkelin kuvituksenakin on Lauran töitä.

Teini-iän kynnyksellä Laura otti selvästi etäisyyttä vanhempiinsa ja vähän kavereihinsakin, mutta sellaisiahan monet teinit ovat. 

Ensimmäinen hälyttävä tapaus sattui seitsemännellä luokalla, joulukuussa 2020. Laura soitti äidilleen ja pyysi: ”Voitko tulla hakemaan minut pois koulusta? En kykene tulemaan bussilla.”

Äiti haki. Nyt hän miettii jälkiviisaasti, että mitä jos hän olisikin silloin tajunnut, että kyseessä on paniikkikohtaus eikä jokin päivässä unohtuva nuorten erimielisyys.

Vaikka tuskin sen tietäminen olisi mitään muuttanut. Toinen paniikkikohtaus tuli jo loppiaisen tienoilla, eikä sitä enää voinut tulkita väärin. 

Oli perjantai-ilta. Lauran perheessä oli tapana katsoa yhdessä elokuvaa ja syödä herkkuja. Nyt tytär vetäytyi jo kymmenen ensimmäisen minuutin jälkeen huoneeseensa ja mutisi mennessään, ettei leffa kiinnostanut.

Omassa huoneessa häntä ahdisti. Niin hän kertoi paljon tapahtumien jälkeen. Hänestä tuntui, että huone oli täynnä pahoja henkiä. Hän yritti torjua henkistä tuskaansa aiheuttamalla itselleen fyysistä kipua – viiltelemällä.

Huoneessaan Laura viestitteli parhaalle ystävälleen. Tämä ymmärsi hädän ja sai yllytettyä Lauran huutamaan vanhemmat ajoissa apuun.

Lauran isä ajoi tyttärensä Jorviin tikattavaksi. Päivystyksestä tehtiin lähete nuorisopsykiatriselle akuuttiosastolle ja sieltä nuorisopsykiatrian tutkimus- ja arviointiyksikköön.

Se tarkoitti keskusteluja poliklinikalla. Jono ensimmäiselle käynnille oli lyhyt, ja diagnoosi kirjattiin pian Lauran tietoihin: paniikkihäiriö ja pakko-oireinen häiriö. 

Oireiden perimmäinen syy ei vielä selvinnyt.

Alkoi lääkitys ja kuukausien odotus Husin sisällä, osin siksi, että väliin osui kesälomakausi.

Syksyllä Laurasta tuli nuorisopsykiatrisen poliklinikan asiakas. Hänelle tarjottu hoito oli käytännössä keskusteluaika kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Hus on sittemmin muuttanut toimintatapaansa niin, että tutkimusjaksolta tuttu ammattilainen jatkaa nuoren kanssa. Niin ei ollut vielä vuonna 2021. Pandemian aikana keskusteluja usein myös peruttiin tai pidettiin etänä.

Laura ei missään vaiheessa oppinut luottamaan hoitajaansa, joka hänellä syksyllä oli. Vasta myöhemmin alkoivat käydä ilmi kaikki ne tärkeät asiat, joista hän ei vastaanotolla sanonut mitään. Hänellä oli paha olla eikä koulunkäynti enää sujunut, mutta poliklinikalla hän ei puhunut itselleen vaikeista asioista oikeastaan lainkaan.

Nuorten mielenterveyspotilaiden haastatteluissa toistuu usein yksi toive: olisipa ollut joku, joka olisi nähnyt minut kokonaan. Kun hoitavia ammattilaisia on liian vähän tai he vaihtuvat tiheään, usein hoidossa raapaistaan vain pintaa.

Lauran elämässä oli yksi aikuinen ammattilainen, johon hän todella luotti. Erityisopettaja koulussa.

Tälle opettajalle Laura kertoi syksyllä 2021, että paniikkikohtaus-sana ei hänen mielestään kuvannut kaikkea hänen kokemaansa pelkoa ja ahdistusta.

Laura kuuli ääniä. Ne halusivat hänelle pahaa. Välillä hän kutsui ääniä hengiksi. Toisinaan hän sanoi, että äänet olivat enemmänkin hänen oman persoonallisuutensa osia. Hän oli antanut niille nimetkin.

Äänet laukaisivat usein paniikkikohtauksen, vaikka saattoi se muustakin lähteä liikkeelle. Laura ei kestänyt isoja ihmisjoukkoja esimerkiksi koulussa.

Opettaja kertoi vanhemmille Lauran puheista, ja nämä vaativat entistä tiukemmin tyttärelleen vahvempaa apua mielenterveyspalveluista.

Koulu ja perhe tekivät yhdessä lastensuojeluilmoituksen. Aluksi se tarkoitti avopalvelua, jossa työtekijät kävivät Lauran kanssa kävelyillä ja patistivat tämän parina arkiaamuna  viikossa kouluun, jotta äiti pääsi edes joskus ajoissa töihin.

Lauran kohdalla tutkimus- ja hoitojaksoa psykiatrisella osastolla odoteltiin todella kauan. Tyttö voi aina vain huonommin.

Lastensuojelusta ehdotettiin avosijoitusta lastenkotiin. Perhe suostui ehdotukseen vapaaehtoisesti, ja se oli tytöstä itsestäänkin hyvä ajatus.

On hyvin tyypillistä, että lastensuojelu on mukana silloin kun nuori tarvitsee psykiatrista apua. Suomessa yli puolella kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista on taustalla joko psykiatrinen tai neurokehityksellinen häiriö, kertoo tutkimus. 

Moni perhe tarvitsee siinä tilanteessa lastensuojelun tukea, mutta se ei tietenkään korvaa psykiatrista hoitoa.

Laura muutti lastenkotiin kesän 2022 alussa. Se näytti olevan oikea päätös. Lauralle sopi lastenkodin säännöllinen elämä. Paniikkikohtaukset eivät hävinneet, mutta hyvinä päivinä hän oli iloinen ja sosiaalinen. Oli uusia kavereita, uusi poikaystäväkin.

”Hän nautti elämästään pikakelauksella sen kesän”, äiti kuvaa.

Syksyllä Laura hehkutti opettajalleen: ”Tiedätkö, kuinka ihanaa on olla rakastunut ja istua toisen sylissä.”

Laura puhui pitkästä aikaa tulevaisuudesta, esimerkiksi siitä, mitä hän peruskoulun jälkeen voisi kuvitella opiskelevansa. 

Kyllä Laura satutti edelleen itseään usein esimerkiksi viiltelemällä. Perhe oli kuitenkin toiveikas, sillä Laura pääsi viimein, alkusyksystä 2022, tutkimusjaksolle psykiatriselle osastolle.

Diagnoosi muuttui: F98.9 eli tarkemmin määrittämätön lapsuudessa alkava toiminto- ja tunnehäiriö. 

Lauran perheelle selitettiin, että tytön kuulemat äänet olivat itse asiassa hänen tapansa käsitellä vaikeita tunteita.

Laura itse oli valtavan helpottunut. Hän koki, että viimein häntä ymmärrettiin. Diagnoosin kaverina tuli myös täsmällinen hoitosuunnitelma. Lauralle alettaisiin opettaa terveempiä tapoja säädellä tunteitaan. Niin paniikkikohtaukset ja itsetuhoisuuskin lopulta hellittäisivät, vaikka se luultavasti vaatisi vuosien terapiaa.

Ennen kuin hoito ehti kunnolla alkaa, kaikki meni vikaan.

Sinä syyskuisena sunnuntaina Laura oli täynnä kiukkua ja ahdistusta. Lastenkodissa oli sanottu, että tänään et saa tavata poikaystävääsi.

Ahdistus kasvoi pahaksi paniikkikohtaukseksi. Jälleen kerran Laura viilteli itseään.

Viiltely huomattiin lastenkodissa nopeasti. Laura kuljetettiin päivystykseen paikattavaksi. Reissu sujui sutjakasti, vanhemmille kerrottiin myöhemmin.

Paniikkikohtaus ei kuitenkaan ollut ehtinyt laantua kunnolla.

Palattuaan lastenkotiin Laura vetäytyi kylpyhuoneeseen ja lukitsi oven.

Emme kuvaile tarkasti Lauran tekoa, koska itsetuhoisen käytöksen kuvaus johtaa herkästi jäljittelyyn. 

Lienee reilua sanoa, että lastenkodin kylpyhuoneessa ei ollut mitään terävää tai myrkyllistä tai sellaista, minkä voisi helposti tulkita vaaralliseksi. Henkilökuntaakin oli  lastenkodissa tarpeeksi. 

Mutta ovi oli lukossa, eikä nopeita konsteja päästä oven läpi ollut.

Äidin mukaan työntekijät yrittivät puhua Lauralle oven läpi. He yrittivät saada lukkoa auki ulkopuolelta. Kun se ei hievahtanutkaan, he hajottivat oven.

Kukaan ei tiedä tarkasti, montako minuuttia kului, mutta liian monta. Laura ei enää hengittänyt. 

Laura elvytettiin ja vietiin ambulanssilla lastensairaalan teho-osastolle. Siellä hänen aivojensa todettiin vaurioituneen peruuttamattomalla tavalla. Hän kuoli sairaalassa lauantaina 24. syyskuuta 2022.

Lauran sosiaali- ja terveyspalveluista oli vastuussa Espoon kaupunki. Sote-uudistuksen jälkeen kaupungilla ei ole enää näistä asioista tietäviä ihmisiä töissä eikä siksi ketään vastaamassa kysymyksiin tapahtuneesta. 

Vuodenvaihteessa vastuu siirtyi Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueelle. Hyvinvointialue ei voi kommentoida yksittäisen ihmisen asioita, mutta sieltä kerrotaan yleisellä tasolla, miten turvallisuusasioihin on lastenkodeissa viime aikoina puututtu.

Lasten, nuorten ja perheiden palvelualuejohtaja Mari Ahlström kertoo sähköpostitse, että lastensuojelulaitoksia valvovaa tiimiä on vahvistettu ja keskitetty. Hänen mukaansa laitoksiin tehdään perusteellisia ja laajoja tarkastuskäyntejä. Jos puutteita havaitaan, niiden korjaamista myös valvotaan.

Ahlström arvioi, että nuorten pahoinvointi on lisääntynyt viime vuosina voimakkaasti. Syitä ovat esimerkiksi pandemia, yleinen turvallisuudentunteen heikkeneminen, eriarvoistuminen ja sosiaalisen median kärjistävä viestintä.

”Palvelujärjestelmämme on nuorten palveluiden osalta aika sirpaleinen ja ruuhkautunut, ja se kärsii myös henkilöstövajeesta”, hän sanoo.

Toisaalta palvelujärjestelmää kehitetään hänen mukaansa koko ajan sekä valtakunnallisesti että Länsi-Uudellamaalla. Yksi oleellinen osa kehitystyötä on sovittaa palveluja nykyistä paremmin yhteen, jos tarvitaan sekä lastensuojelua että psykiatrista hoitoa.

”Olemme muun muassa mallintaneet lasten turvallisuuden ja sujuvan hoitopolun takaamiseksi yhteistyötä lastenpsykiatrian kanssa tilanteessa, jossa lapsi on psykiatrian akuuttiosastolla ja palaa sieltä kotiinsa tai sijaishuoltopaikkaansa.”

Lauran kuolintodistuksessa lukee itsemurha. Lauran äidistä se on siinä mielessä väärin, että tytär teki ihan samoin kuin oli tehnyt paniikkikohtauksen aikana monta kertaa aiemminkin. Hän satutti itseään, kun ei muuta osannut.

”En usko, että hän tajusi seurauksia. Ei hän paniikkikohtauksessa kyennyt ajattelemaan.”

Siksi äidillä on niin monta jos-sanaa.

Jos ensimmäisten paniikkikohtausten ja oikean diagnoosin välissä ei olisi ollut puoltatoista vuotta. 

Jos hoito olisi ehtinyt alkaa.

Jos Laura olisikin joutunut odottamaan päivystyksessä tikkejään ja ehtinyt rauhoittua. 

Jos Lauran perheelle olisi ilmoitettu aiemmin, että tyttärellä on ollut tuntien ajan ahdistusta. Jos heitä olisi pyydetty paikalle auttamaan.

Jos lastenkodeissa olisi pakko olla vain lukkoja, jotka henkilökunta saa auki ulkopuolelta. 

”Vuosi on kulunut, mutta osa minusta ei vieläkään usko, että Laura on kuollut”, äiti sanoo.

Miten näin voi tapahtua? Se pitää äidin mielestä selvittää. Lauraa se ei tuo takaisin, mutta selvittäminen on tärkeää muiden nuorten vuoksi.

Teksti: Maija Aalto; tuottaminen ja tekstin editointi: Päivi Niemi; ulkoasu ja kuvatoimittaminen: Antti Saloniemi.

Jutun kuvat on saatu käyttöön Laihosten kokoelmasta.