Hongkong

Tässä on hongkongilaisen 77-vuotiaan Sin Fook-wan koti.

Se on 1,83 metriä leveä ja 91 senttiä syvä. Seinistä seiniin ylettyvälle laverille mahtuu vain patja. Koti on siis tarkalleen yhden hengen patjan kokoinen.

Sängyllä voi istua, jos pitää koppikodin liukuovea auki ja jalat kopin ulkopuolella. Kun liukuoven sulkee, kotona pitää makoilla.

Makuultaan Sin näkee katonrajasta henkareissa roikkuvat vaatteensa ja koko muunkin omaisuutensa. Sitä on tietenkin vähän. Sisälle ei paljon mahdu.

Hyllyllä on pieni televisio. Siitä Sin katsoo uutisia päivittäin ja rakkaita Hongkongin laukkakisoja keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Vieressä on tuuletin, joka on kuumilla kesäilmoilla tarpeen.

Tärkein on kuitenkin seinälle kiinnitetty Buddha-juliste.

”Minulla on ollut se ainakin 20 vuotta. Se pitää minut terveenä ja kivuttomana.”

Sinin naapurit ovat harvinaisen lähellä. Hänen koppinsa on yksi 33:sta vuokrakopista, jotka on rakennettu noin 55 neliön tilaan. Tila lienee kokonaisuudessaan joskus ollut yhden perheen asunto.

Hongkongissa asunnot ovat niin kalliita, että noin 260 000 ihmistä joutuu asumaan tällaisissa jaetuiksi kutsutuissa asunnoissa. Hongkongissa elää noin 7,5 miljoonaa ihmistä.

Osa jaetuista asunnoista on levyillä tai verhoilla toisistaan eristettyjä ”huoneita”, joissa on välillä myös oma vessanpönttö ja keittoliesi, usein vierekkäin. Osa on korkeiden talojen katoille rakennettuja majoja.

Useimmiten jaettu asunto on runsaat 10 neliötä, mutta sellaisessa tapaa asua äiti ja lapsi tai perhekin. Surkeimpia ovat nämä runsaan neliömetrin kopit, joissa asuu pääasiassa Sinin kaltaisia yksinäisiä miehiä.

Niitä kutsutaan arkuiksi.

Arkkujen seinät ovat lastulevyä, ja niiden ovissa on pikkiriikkiset munalukot. Ennen oli huonommin: koppien seinät olivat kanaverkkoa tai vastaavaa.

Nyt sentään saa näkösuojan, kun oven vetäisee kiinni. Sisältä ja sisälle kuuluu jokainen narahdus, ja hajut leijuvat arkusta toiseen. Tupakanpoltto on kielletty, mutta silti tupakka haisee koko ajan.

Mutta koti se on tämäkin.

”Olen tähän aika kiintynyt. Tunnen syviäkin tunteita sitä kohtaan”, Sin sanoo.

Hän itse ei tosin kutsu arkkuaan koskaan kodiksi. Hän viittaa ”paikkaan jossa asun”. Kadulla kävellessään hän sanoo asuvansa ”tuolla yläkerrassa”.

Siellä Sin on asunut jo 12 vuotta.

Sin oli 65-vuotias, kun hän muutti arkkuun. Sitä ennen hän eli ihan mukavaa keskiluokkaista eläkeläiselämää perheensä kanssa. Hänellä oli omistusasunto, eräänlainen hongkongilainen versio halvemmasta Hitas-omistusasunnosta.

Elämäntyönsä hän oli tehnyt ahtaajana ja karaoketyyppisen ravintolan isäntänä. Lapsia oli kolme.

Sitten tuli välirikko perheeseen. Sin ei halua kertoa siitä tarkemmin, mutta sanoo, että vika oli enimmäkseen hänessä itsessään.

”Tein virheen, ja nyt en pidä heihin yhteyttä. Olen jääräpäinen.”

Myöhemmin hän paljastaa, että yhteydenpidon loppu on molemminpuolista.

Jaetuissa asunnoissa asuu usein Sinin kaltaisia eronneita tai muuten yksinäisiä ihmisiä. Yksinhuoltajia lapsineen on paljon.

Yhden ihmisen palkalla ei Hongkongissa tahdo pärjätä, varsinkaan, jos on töissä rakennuksilla, siivoaa tai on vartija, eli ammateissa, joissa kuukausipalkka on jopa alle 800 euroa kuussa. Se ei riitä oikeaan asuntoon.

Hongkongissa tavallisten asuntojen neliövuokra on noin 40 euroa, lähes kaksinkertaisesti verrattuna Helsingin hintoihin. Oikeatkin asunnot tapaavat olla pieniä. 

Sin saa kuussa vajaat 500 euroa sosiaaliavustusta kaupungilta ja runsaat 100 euroa veljeltään. Ennen hän sai tuloja myös satunnaisista siivouskeikoista, mutta niitä hän ei jaksa enää tehdä.

Asunnostaan, tästä vajaan kahden neliön kokoisesta arkusta, hän maksaa vuokraa puolet tuloistaan eli 300 euroa.

Arkkuasuntojen mittapuulla Sinillä menee hyvin. Hänen koppinsa korkeus lattiasta kattoon on kuitenkin lähes 170 senttiä.

Arkut ovat kahdessa kerroksessa, ja Sinin yläpuolella oleva arkku on vain metrin korkuinen. Sen asukas ei mahdu istumaan edes oviaukossa. Yläkerran naapuri joutuu aina kotona ollessaan makoilemaan.

Yläkertaan mennään tikkaita pitkin. Niistä tulee mieleen Ruotsin-laivan hytit.

33 arkkuasuntoa ja arkkuasukasta varten on kolme pientä vessakoppia. Kopeissa on myös seinällä suihku, joka suihkii puoliksi vessanpöntön päälle.

Keittiötä tai edes yhteistä jääkaappia tai pöytää ei ole. Sinillä on kopissaan hyllyllä omenoita ja mehupurkkeja.

Torakat, hyttyset, täit ja sänkyjen syöpäläiset ovat yleisiä.

”Kaikkiallahan niitä on”, Sin sanoo ja kohauttaa olkapäitään.

Monissa jaetuissa asunnoissa on hiiriä, jopa rottia. Tuberkuloosi ja muut tarttuvat taudit leviävät. Tulipalo olisi sokkeloisissa tiloissa kauhistus.

Täällä on kuitenkin verrattain siistiä, ja siitä on kiittäminen Siniä. Hän ei enää jaksa siivota muualla, mutta lakaisee kuitenkin täällä käytäviä. Sen vuoksi hän maksaa muutaman kympin pienempää vuokraa.

Ahtaissa, jaetuissa tiloissa tahtoo tulla riitoja, mutta Sinillä on antaa hyviä neuvoja.

”Ei pidä olla kireä. Tervehditään toisia. Ja kuten perheissä, nuorten pitää kunnioittaa vanhempia ja myös toisin päin. Kaikessa on kyse kohteliaisuudesta.”

Hongkongin asunto-ongelmat ovat häpeällisen vanhoja. Ne pullistuivat mahdottomiksi jo 1950-luvulla, kun väkiluku moninkertaistui. Silloin Manner-Kiinasta virtasi pakolaisia ja siirtolaisia Hongkongiin.

Nykyäänkin jaetuissa asunnoissa on paljon Manner-Kiinasta tulleita siirtolaisia, joilla ei ole tukiverkkoja. Hongkongissa suku huolehtii ja perhe perinteisesti hoitaa vanhuksensa kotona.

Erityisen räikeältä asuntopula näyttää siksi, että Hongkongista ei puutu rahaa. Vauraus on vain epätasaisesti jakautunut. Varallisuuserot ovat Aasian suurimmat.

Hongkongin poliitikot ovat tuon tuosta luvanneet rakennuttaa paljon lisää halpoja asuntoja, mutta lupaukset eivät vain toteudu.

Mikä mättää?

”Hongkongissa on niin vähän maata”, Sin sanoo. Samaa sanoo moni muukin.

Hongkong on pieni, mutta sen pinta-alasta vain 25 prosenttia on jollain tavoin rakennettua. Iso osa lopusta maa-alasta on hongkongilaisten rakastamaa suojeltua luontoa ja vuoristoa.

Maapulan sijasta pääsyyt asunto-ongelmaan ovat silti muualla. Kyse on vallasta ja ehkä verotuksestakin.

Hongkong haluaa pitää verot hyvin pieninä. Julkinen valta saa ison osan rahoistaan maanmyynnistä. Hongkong myy rakennuttajille maata kalliilla, ja nämä rakentavat kalliita neliöitä.

Kiinteistömoguleilla on Hongkongissa paljon valtaa. Aina kun johtavat poliitikot yrittävät rakennuttaa halpoja asuntoja, mogulit panevat onnistuneesti kampoihin.

Lähes joka aamupäivä Sin tulee Ho Choi-ravintolaan. Hän tilaa pienen korillisen dim sumeja, viisi kappaletta höyrytettyjä pikkusyötäviä. Annoksessa on porsasjauheliha- ja katkaraputäytteisiä pullasia. Lisäksi hän tilaa riisivelliä ja kaataa teetä kannusta monta mukillista.

Heiheihei! Sin heilauttelee kättään tarjoilijoille ja esittelee toimittajaa ja kuvaajaa kaikille.

”Kerran kun en tullut moneen päivään, ravintolasta soitettiin, että missä olen. Kerroin, ettei minulla ollut rahaa. He sitten tarjosivat teen.”

Tee tarkoittaa hongkongilaisittain koko aamiaista.

Sinin aamupalan hinta on kolmisen euroa. Se on useimmiten hänen ainut varsinainen ruokansa.

Aamupalalta hän pakkaa mukaansa loput dim sumit ja lämmittää ne illalla asuintalonsa kivijalan kioskin mikrossa.

Samalla hän saattaa ostaa tupakkaa. Sitä kuluu aski päivässä.

Sin näyttää aamupalalla puhelimestaan kuvia. Osa niistä on vuosikymmenien takaa, eli kuvia vanhoista valokuvista.

”Tässä olen vaimoni kanssa. Enkös ollut komea?” Sin myhäilee.

Kuvassa on vakavailmeinen mies 1970-luvulla.

Runsaat 20 vuotta sitten otetussa kuvassa Sinillä on nahkatakki ja pörrötukka. Hän näyttää siinä vanhemmalta rocktähdeltä.

Ja sitten on paljon tuoreempia kuvia perhejuhlista. Niissä Sinin kolme poikaa ovat äitinsä ja muun suvun kanssa. Kuvissa ovat myös 5- ja 1-vuotiaat pojantyttäret.

Sin hymyilee ylpeänä.

Noissa juhlissa Sin ei ole ollut, eikä hän ole koskaan nähnyt pojantyttäriään kasvokkain.

Sitten Sin panee puhelimen taskuunsa.

”Sellainen oli elämäni.”

Hongkongissa on myös kohtuuhintaisia kaupungin vuokra-asuntoja. Niitä ei vain ole tarpeeksi, ja niihin on noin kuuden vuoden jonot. Monet ovat olleet jonossa vuosikymmeniä.

Ikänsä puolesta Sin olisi oikeutettu kiilaamaan jonossa monen ohi – jos vain pääsisi jonoon. Paperilla Sin on kuitenkin hyvissä varoissa. Perheen omistusasunto on nimittäin yhä hänen nimissään.

”Olisin halunnut myydä asunnon, mutta poikani sanoi, ettei se käy”, Sin kertoo.

”Enkä halua perheelleni mitään pahaa. Haluan heille vain hyvää.”

Erityisen hyvää hän haluaa pojantyttärilleen, niille, joita hän on nähnyt vain valokuvissa.

Jälleen kerran Hongkongin johtajat ovat luvanneet rakentaa paljon halvempia asuntoja.

Lupauksen mukaan inhimillisiä asuntoja on kaikille viimeistään vuoteen 2049 mennessä. Silloin on Hongkongin itsehallintoalueen emämaan Kiinan kansantasavallan 100-vuotisjuhla.

Kun Manner-Kiina on viime vuodet kiristänyt otettaan Hongkongista, se on myös alkanut painostaa kaupungin johtoa asuntoasioissa. Saattaa olla, että rautakouraisen isoveljen puristus tehoaa paremmin kuin aiemmat konstit.

Uusimpana uutuutena ovat väliaikaisasunnot eli konteista kootut talot, mutta niitä ei ole vielä kovin monelle.

Sin seisoo myöhään illalla kerrostalonsa ovella. Ovisyvennys on ahdas niin kuin Hongkongissa yleensä on. Talot ovat kapeita ja korkeita.

Sin odottaa Sze Lai-shania, jota hän kutsuu ihanaksi ja kunnioitettavaksi. He näkevät kerran kuussa.

Sze on Society for Community -kansalaisjärjestön varajohtaja. Kerran kuussa hän käy tiimeineen Sinin ja arkkuasuntonaapureiden luona kylässä.

Nyt tiimi rahtaa sisälle kapeita portaita pitkin upouusia peittoja. Sin auttaa kantamaan, vaikka ikä selvästi painaa askelta.

Tässäkin porraskäytävässä lähes kaikkien ovien takana on ihan tavallisia yhden perheen vuokra-asuntoja. Arkkuasuntolan oven takana ei mistään arvaisi, että juuri sen takana on 30 miehen keskittymä.

Szen tiimi kulkee arkulta toisella ja jakaa asukkaille maskeja ja ruokakuponkeja. Kupongeilla pääsee pari kertaa syömään läheiseen lounaskuppilaan.

Pari onnellista saa peitot.

Sin on epävirallinen yhdyshenkilö järjestön ja asuinyhteisönsä välillä.

”Montako asukasta täällä on nyt?” Sze kysyy.

”29”, Sin vastaa.

He käyvät läpi, keitä on lähtenyt ja keitä tullut sitten viime näkemän ja mitä kaikkea porukalle kuuluu.

Asukkaita kertyy heidän ympärilleen. Sze tiukkaa, kyselee ja väittelee pilke silmäkulmassa asukkaiden kanssa.

”Sinäkö tarvitset uuden peiton? Miksi?”

Kaikkia naurattaa.

Hongkongin asuntotilanteen järkyttävin fakta on ehkä tämä:

Sin ja moni muu asuu arkussa, koska heillä ei ole varaa oikean vuokra-asuntoon. Mutta kun tarkastellaan neliöhintoja, tämä patjan kokoinen 1,7 neliön tila onkin paljon kalliimpi kuin oikea yksiö.

Sin maksaa kopistaan 175 euroa neliöltä, kun samalla alueella tavallisten asuntojen neliöhinta on 40 euroa. Köyhimmät siis maksavat asumisestaan enemmän kuin kaikki muut. 

Ja vuokranantajat hyötyvät köyhimmistä eniten. He saavat ahdettua pieneen tilaan valtavasti arkkuja, vieläpä kahteen kerrokseen.

Voiko Hongkongin asuntopula joskus ratketa? 

Sze Lai-shan suhtautuu ajatukseen vienosti hymyillen. Hän on nähnyt monta lupausta aiemminkin.

”Kyllähän ongelman voi ratkaista, mutta se vaatii isoa muutosta monelta taholta.”

Kaupungin pitäisi alistua saamaan maasta vähemmän rahaa, mogulien asunnoista pienempiä myyntituloja, vuokranantajien alempaa vuokraa. Kaupungin talous pitäisi miettiä uusiksi.

Hongkongilaisten ajattelutapakaan ei tue huonompiosaisten auttamista.

”Hongkongilaisten mielestä köyhyys on ihmisen oma ongelma. Mutta jos ongelmat ovat tarpeeksi isoja, niistä tulee sosiaalisia ongelmia. Sitä täällä ei tajuta.”

Ja toki kaikkia vähän pelottaa, jos itselle kävisi kuten Sinille: putoaisi keskiluokasta arkkuasuntoon.

Sin suhtautuu kohtaloonsa tyynesti.

”Ihmisen pitää vain ottaa vastaan se mitä tulee. Jotkut saavat lottovoiton, ja sitten sopeutuvat siihen.”

Huonomminkin voisi olla.

”Yritän olla tässä paikassani niin kauan kuin mahdollista. Tämä sänky on parempi kuin kadulla asuminen.”