Millaista olisi 32-vuotiaan Wille Putaan elämä? Mitä hän tekisi työkseen? Olisiko hänellä lapsia?

Näitä kysymyksiä miettivät ajoittain Rovaniemellä asuvat Kirsi-Maria Luusua-Pudas ja Arto Pudas. He menettivät ainoan lapsensa 12 vuotta sitten.

Wille Putaan silmäkulmasta löytyi pilkettä. Kirsi-Maria ja Arto muistelevat, että sosiaalisella, puheliaalla ja avoimella pojalla oli paljon kavereita. Tyttöystävänsä kanssa hän oli seurustellut vajaat kaksi vuotta.

Wille kävi lukion ja haaveili poliisin urasta. Ensin hän kuitenkin halusi suorittaa varusmies­palveluksen. Se oli itsestäänselvyys isänmaalliselle 20-vuotiaalle miehelle.

Wille aloitti palveluksensa heinäkuussa 2011 Jääkäriprikaatin joukkoyksikössä, Rovaniemen ilmatorjunta­patteristossa.

Armeija sujui hyvin, kunnes lokakuussa Wille sairastui flunssa­kierteeseen. Hän hakeutui Rovaniemen varuskunnan terveys­asemalle ensimmäisen kerran hengitystie­infektion vuoksi. Wille tunsi olonsa huonoksi ja kertoi hengästyvänsä helposti.

Wille kävi terveysasemalla kaikkiaan neljä kertaa oireidensa vuoksi. Lomalle päästyään hän hakeutui isänsä kanssa myös Lapin keskus­sairaalan päivystykseen. Tuolloin Wille kertoi lääkärille oudoista muljahduksista ja pisto­tuntemuksista rintakehässään.

Sydänfilmissä eli EKG:ssä nähtiin poikkeamia, joita pidettiin kuitenkin vielä vaarattomina nuorella, armeijassa liikkuvalla miehellä.

Wille heräsi kylmään hikeen varhain tiistaiaamuna 8. marraskuuta 2011. Hän tunsi vasemmassa kädessään pistävää kipua. 

Aamiaisella Wille valahti hetkeksi tajuttomaksi.

Ambulanssi tuli varuskuntaan ennen kello seitsemää. Ensihoitajat arvioivat, että Wille valitti kipua, joka oli tulkittavissa ei-sydänperäiseksi. Kipu myös hävisi ilman lääkitystä.

Vaikka Wille oli iältään nuori, ensihoitajat ottivat häneltä sydänfilmin. Wille kertoi ensihoitajille sukunsa sydäntauti­alttiudesta, mutta he eivät kirjanneet tietoa ylös tai kertoneet siitä eteenpäin.

Ensihoitajat tulkitsivat sydänfilmin normaaliksi, samoin varuskunnan lääkäri. Hän ei nähnyt syytä lähettää nuorta miestä keskus­sairaalaan jatko­tutkimuksiin vaan Wille vietiin toipumaan varuskunnan terveysasemalle. Siellä hänen vointiaan seurattiin tunnin välein.

Kirsi-Maria oli opiskelemassa yliopistolla, kun Arto soitti hänelle ja kertoi saaneensa armeijasta tiedon, että pojalla oli ollut sairauskohtaus.

Huolestunut Kirsi-Maria yritti soittaa Willelle ja puolenpäivän tienoilla tämä vastasi puhelimeen.

”Poika oli juuri herännyt varuskunnan terveysasemalla ja kertoi saaneensa kipupiikin, koska kohtauksen uskottiin olleen lihasperäinen. Olin helpottunut: onneksi kyse ei ollut sydämestä.”

Sitä vanhemmat olivat aina pelänneet. Molemmat olivat jo saaneet sydäninfarktin: Arto 38-vuotiaana, Kirsi-Maria 40-vuotiaana.

”Juttelimme muutaman minuutin niitä näitä. Olisin sanonut monta rakastavaa asiaa, jos olisin tiennyt puhelun jäävän viimeiseksi”, Kirsi-Maria kertoo.

Iltapäivällä Arto sai yllätyksekseen armeijasta tiedon, että poikaa vietiin ambulanssilla Lapin keskussairaalaan.

Sairaalassa Willelle tehtiin heti angiografia eli sepel­valtimoiden varjoaine­kuvaus. Siinä selvisi, että pojan vasemman sepelvaltimon laskeva haara oli kokonaan tukossa.

Kirsi-Maria, Arto ja Willen tyttöystävä lähtivät sairaalaan. He odottivat tietämättöminä aulassa, kun Wille oli leikkaussalissa.

Pikkuhiljaa vanhemmat alkoivat aavistaa, että hätä oli todellinen. He näkivät vakava­ilmeisen hoitajan työntävän kiireellä hengityskonetta.

”Sitten lääkäri tuli kertomaan, että Willen sydän oli pysähtynyt. Veritulpat sydämessä olivat olleet niin massiiviset, että häntä oli elvytetty pitkä tovi.”

Wille ei enää herännyt. Hän menehtyi iltayhdeksältä.

Kirsi-Marian ja Arton elämä eteni sankassa sumussa.

Mediassa julkaistiin lyhyt uutinen, jossa kerrottiin varusmiehen kuolleen sairauskohtaukseen. Kirsi-Maria muistaa yhä varuskunnan lääkärin soiton.

”Hän sanoi, että jos olisi tiennyt sydän­ongelmistamme, hän olisi tehnyt erilaisen ratkaisun.”

Willelle tehtiin oikeus­lääketieteellinen ruumiinavaus Oulussa. Pojan välittömäksi kuolinsyyksi todettiin hyytymä­tukoksen aiheuttama laaja sydäninfarkti. Hänen perus­kuolinsyynsä oli sepelvaltimotauti.

Willellä ei todettu perinnöllistä sydänsairautta. Flunssakierrettä lukuun ottamatta pojalla ei vanhempien mukaan ollut sydänoireita.

”Olimme ajatelleet, että Willen täytyy geeniensä vuoksi alkaa seurata kolesteroliaan kolmekymppisenä. Mieleenkään ei tullut, että jo kaksikymppisenä.”

Wille siunattiin Suomen lippu arkun päällä, sotilasmusiikin tahdissa. Vanhemmat kertovat, että hautajaiset olivat osittain sotilaalliset: muun muassa varuskunnan pappi piti muistopuheen. 

Wille haudattiin Tavivaaran hautausmaalle Rovaniemelle. Viiden vuoden ajan vanhemmat kävivät pojan haudalla joka sunnuntai.

Pian hautajaisten jälkeen Kirsi-Maria ja Arto palasivat töihin saadakseen muuta ajateltavaa.

”Pikkuhiljaa tyhjensimme kaappeja. Oli kova pala panna poikamme vaatteita roskalavalle. Nuorelta ihmiseltä ei jäänyt paljon omaisuutta taakseen”, Kirsi-Maria sanoo.

Viisi vuotta hän haki tukea vertaistuki­yhdistyksestä.

”Ihmiset menettävät kaikenikäisiä lapsia eri syistä, mutta suru on yhteinen. Minua helpotti se, että sain jakaa suruni toisten kanssa.”

Samaan aikaan, kun Kirsi-Maria itki lenkkeillessään koiran kanssa, Arto itki saunassa.

Saunan lauteilla Arto muisteli isän ja pojan kahden­keskisiä hetkiä. Siellä heillä oli tapana puhua kaikesta.

”Aina kun Wille kysyi, laitetaanko sauna päälle, se tarkoitti, että hän haluaa puhua mies miehelle.”

Willen kuolemasta lähtien Arto on pitänyt kaulassaan poikansa henkilökohtaista tunnuslevyä, armeijassa käytettävää metallilaattaa.

”Aluksi olin näkevinäni poikaani joka paikassa. Jos jonkun nuoren miehen kävelytyyli muistutti hänestä, käännyin katsomaan toisenkin kerran, vaikka järkeni sanoi, ettei Willeä ole enää olemassa”, Arto kertoo.

”Meidän täytyi opetella elämään ilman poikaamme.”

Surun jälkeen iskivät vihan- ja katkeruudentunteet. Varsinkin Kirsi-Maria halusi löytää syyllisen Willen äkilliseen kuolemaan.

”Miksi näin täytyi käydä juuri meidän pojallemme? Miten nuori ihminen voi yhtäkkiä kuolla sairaus­kohtaukseen? Miksi häntä ei viety heti aamulla keskussairaalaan?”

Kirsi-Maria ja Arto ihmettelivät myös, miksi poika oli joutunut jatkamaan palvelustaan puolikuntoisena. Olisiko Wille pelastunut, jos ensihoitajat ja varuskunnan lääkäri olisivat toimineet toisin?

Vanhemmat kantelivat poikansa hoidosta valvonta­virastolle Valviralle. Helsingin Sanomat on nähnyt Valviran päätöksen selvityksineen.

Rovaniemen varuskunnan lääkäri kertoi selvityksessään Valviralle, että hän oli arvioinut oireiden ja tutkimus­löydösten perusteella, että Willellä oli tukiranka­peräinen vaiva.

Sotilaslääketieteen keskuksen lausunnon mukaan Wille ei ollut ilmoittanut sydänsairaus­riskistä terveydentilaa selvittävissä kysely­lomakkeissa eikä tulo­tarkastuksessaan.

Sotilaslääketieteen keskuksen mukaan heidän terveydenhuolto­henkilöstöllään ei ollut käytössään Lapin keskussairaalan sähköisiin potilastieto­järjestelmiin kirjattuja tietoja.

Valvira katsoi, että Willen hoidossa ja tutkimuksessa ei ollut virheellisyyksiä tai laiminlyöntejä. Valviran mukaan Rovaniemen varuskunnan terveysasemalla ei kuitenkaan ollut kaikilta osin menetelty täysin asianmukaisesti.

Valvira kiinnitti huomiota siihen, että potilaan hoitoa suunnitellessa tulisi ottaa tarkemmin huomioon hänen oireensa, selvittää riittävän tarkasti hänen keskeiset riskitekijänsä ja lähettää hänet tarvittaessa jatkotutkimuksiin.

Valvira arvioi, että varuskunnan lääkärin olisi tullut jo aamulla lähettää Wille jatkotutkimuksiin keskussairaalaan. Toisaalta Valvira totesi, että vähäisten sydänfilmi­muutosten ja Willen epätyypillisen oirekuvan vuoksi diagnoosin tekeminen oli ollut varsin vaikeaa.

Willen saama ensihoito puolestaan oli Valviran mukaan asianmukaista.

Valvontavirasto arvioi, että Willen ensihoitajille kertoma tieto vanhempiensa sydän­infarkteista olisi voinut vaikuttaa hänen myöhempään hoitoonsa. Tieto ei kuitenkaan ollut ratkaiseva tekijä hoidon kannalta.

Pariskunta vaihtoi asuntoa. He päättivät jatkaa elämäänsä paikassa, joka ei muistuta edesmenneestä pojasta joka hetki.

Mukana muutti Willen jääkiekkopaita vuoden 1995 jääkiekon MM-kisoista. Paidan selässä luki Pudas.

Vanhemmat kertovat, että Wille oli todellinen jääkiekkofani. He muistelevat poikaansa mielellään ja pitävät hänen muistoaan yllä. Kirsi-Maria on esimerkiksi perustanut Facebookiin profiilin Wille Henrik Putaan muistoksi.

”Meistä ei tule ikinä mummoa eikä pappaa. Se on ollut minulle kipeä paikka, kun aikaakin lapsenlapsille olisi”, Kirsi-Maria sanoo.

”Olen itse selvinnyt kaksi kertaa sydäninfarktista. Joskus mietin, miksi minä olen selvinnyt, mutta poikani ei.”

Katkeruus pojan kuolemasta on vähitellen hälventynyt.

Kirsi-Maria ja Arto ovat hyväksyneet sen, ettei Willen kohtalo olisi ollut toinen, vaikka terveydenhuolto­henkilökunta olisi toiminut toisin.

”Epäonniset tapahtumat noudattivat Murphyn lakia. Kukaan ei osannut ennakoida, että nuoren ihmisen sydän pettäisi”, Kirsi-Maria sanoo.

Arto toivoo, että Puolustus­voimissa suhtauduttaisiin varusmiesten vaivoihin vakavasti.

”Haluan uskoa, että armeijassa on otettu opiksi siitä, mitä pojallemme tapahtui.”