Viime vuosi oli kauhea ja vaikea. Luovun kotimaastani, en enää tiennyt, millainen maa se on, tai mitä on olla venäläinen.

Puhuin tästä ystävälleni Suomessa. Kerran hän sanoi: katso Martti J. Karin luento. Hän sanoi sen ohimennen, ehkä lohduttavan kepeästikin: on eräs yliopistoluento, jossa näihin mahdottomiin kysymyksiin on yksinkertaisia vastauksia. Hän selitti, että tästä tietystä luennosta oli tullut suomalaisten keskuudessa erityisen suosittu Venäjän ja venäläisten selittäjänä (video oli ilman yliopiston lupaa Youtubessa, jossa siitä tuli satojatuhansia katsojia kerännyt hitti).

Ystäväni innostui sitten ajatuksestaan niin, että halusi kuulla, mitä mieltä olin luennon sisällöstä – ihmisenä, joka on kotoisin Venäjältä.

Joten tutustuin asiaan. Luento löytyy yhä netistä (nyt se on Ilta-Sanomien sivuilla Jyväskylän yliopiston luvalla). Luennoitsija Kari kertoo jotakuinkin seuraavaa:

Venäjää selittää se, että Moskovasta tuli Konstantinopolin kaatumisen jälkeen ”kolmas Rooma”, ja sen yksinvaltias sai valtansa suoraan Jumalalta. Kansa tietää tämän, sen ei ole tarkoitus ajatella tai päättää itse, sillä heitä johdetaan ylhäältä. Yhä. Yksinvaltias käyttää valtaa voimalla, myös ulkovaltoja kohtaan. Vihollinen voi aina olla myös omien joukossa, siksi valtiaan on tukahdutettava sisäiset jännitteet. Näin Venäjän pitkä menneisyys vaikuttaa siis nykyiseen Venäjään ja kaikkiin venäläisiin. 

Katsottuani – kiinnostuneena ja nauttien kuulemastani – voin todeta kaksi asiaa.

1) Pitää paikkansa. Olen 95-prosenttisesti samaa mieltä luennoitsijan kanssa. 

2) Missään ei ole mitään uutta. Olen kuullut nämä asiat ennenkin (ja kirjoittanut niistä itse). Suomalainen näkökulma on tuttu. Mistä? Kaivelin muistiani. Ennen kaikkea Mauno Koiviston kirjasta Venäjän idea.

Olin oikeastaan hämmästynyt, ettei tämä entisen presidentin tulkinta ollutkaan se, mikä nyt on pinnalla ja suosittu.

Kirja on ajankohtaisempi kuin ikinä. En ole mistään muualta lukenut yhtä ymmärrettävää ja ytimekästä Venäjän historian yleiskatsausta. Se selittää kirkkaasti venäläisiä ihmisiä, historiaa ja sielua.

Venäjän idean pitäisi suorastaan olla pakollista luettavaa Venäjän kouluissa – mutta tietenkään se ei ole. Eikä tule olemaan, senhän on kirjoittanut Kremlin ”epäystävälliseksi” luokitteleman maan entinen presidentti.

Olen todennäköisesti yksi melko harvoista venäläisistä, jotka lukivat kirjan heti sen ilmestyttyä venäjäksi vuonna 2002. Suomessa kirja julkaistiin 2001. Venäjänkielistä käännöstä painettiin vaatimattomat 2000 kappaletta, en enää tarkalleen muista, mistä sain sen, jostakin Pietarin kirjakaupasta varmaan. Annoin sen luettavaksi kavereillenikin.

Kun kirja oli nyt muistunut mieleeni Martti J. Karin luennosta, etsin Russkaia Ideian taas käsiini. Netistä sen saa.

Kirjoittaja Mauno Koivisto teki venäjänkieliseen painokseen oman esipuheensa. Se ei ehkä ole tuttu suomalaisille. Luin sen uudelleen ja olin äimistynyt. Pari sivua tekstiä, joka kuvastaa järkyttävän tarkasti paitsi kirjan sisältöä myös sitä, mitä tapahtuu Ukrainan sodassa.

”’Vihollisen kuvia’ luodaan ja käytetään muovaamaan ja vahvistamaan oman valtion asemaa. Ne tarjoavat keinon purkaa sisäisiä jännitteitä ja vahvistaa yhtenäisyyttä. Sisäiset vastoinkäymiset voidaan vaimentaa suuntaamalla huomio ulkoiseen viholliseen”, kirjoittaa Koivisto (suomennos venäjänkielisestä esipuheesta vapaa).

Hän jatkaa, että Venäjällä on ikuinen halu laajentaa aluettaan, vaikka todellisuudessa juuri Venäjällä tarvetta lisämaahan on käytännössä vähemmän kuin monilla muilla mailla.

Tässä ei vielä ole mitään kovin omaleimaista, mutta jatko, jonka edesmennyt Koivisto on kirjoittanut kauan sitten, puhuttelee minua.

Ensinnäkin: ”Lisäyksenä tilanteeseen, joka on objektiivisesti todettavissa nyt, venäläisten käyttäytymiseen vaikuttaa kokemus neuvostoajasta, jossa he elivät pitkään.” Ja edelleen: ”Historia ei ole ohi, maailma ei ole loppuun muotoiltu.”

Tästä päästään nykykeskusteluun. Epäonnistuttiinko lännessä 1990-luvulla suhteissa Moskovaan, kun tämä valtava laiva alkoikin lipua kohti totalitaarisuutta eikä demokratiaa, jonne se oli edennyt jo jonkin merimailin?

Jotkut väittävät, että länsi mokasi, kun se ehkä luuli, että vain näyttämällä venäläisille läntistä elämäntapaa – jossa jokaisella keskiluokkaisella perheellä on pari autoa ja mahdollisuus lentää rantalomalle – toimisi.

Ei kyse ole mokasta, tietenkin se toimi.

Minä synnyin Neuvostoliitossa, aikuistuin sen romuttuessa, ja halusin juuri tuon läntisen tavan elää. Samoin monet ympärilläni. Me kävimme vaihto-opiskelemassa ulkomailla ja opimme matkustamaan Eurooppaan – toki, me olimme pietarilaisia.

Nyt meillä on jotakuinkin “eurooppalaiset” arvot ja vastustus Venäjän nykyhallintoa kohtaan. Osa meistä on jättänyt Venäjän, joistain tuli merkittäviä toisinajattelijoita, jotkut on vaiennettu. Vastarintaa tuomme esiin eri tavoin, mutta asenteemme on yhtäläinen.

Mutta ongelma onkin muualla.

Lännen vaikutus ei kestänyt pitkään. Kaltaisiamme ei ole monia, vapaaseen demokratiaan uskovia on liian vähän.

Tämä yksinkertainen asia tulee hyvin esiin Martti J. Karin luentokalvolla.

Maan historia on jatkunut yli 800 vuotta, eikä vihreä sarake edusta siinä edes yhden sukupolven elämää.

On kalibroitava mieltä ja ajatuksia ymmärtämään tämä. Siinäkin Mauno Koivisto auttaa:

Kronikoiden pohjalle rakentuu osin myös ajatus, että Kiovan ja myöhemmin Moskovan ruhtinas hallitsi ’Jumalan armosta’, että Venäjä on poikkeuksellinen valtio: sen on itse Jumala perustanut, ja valta tulee Jumalalta eikä mistään vähäpätöisemmistä lähteistä, eikä missään tapauksessa kansasta. Semmoinen ajatus, että valta tulisi alhaalta päin, on ollut Venäjällä vieras. Viisaus tulee vain ylhäältä, pyhistä kirjoituksista, uskonnosta, filosofiasta.

Voin kokemuksesta kertoa, että jo lapsena venäläiset oppivat, että Venäjä on erityinen, ja juuri venäläisten esi-isillä on ollut valtaisa vaikutus kaiken ihmisyyden kehittymiseen. Myönteiseen kehittymiseen, tietenkin. Tuossa opissa ei ole kyse pelkästä kotiseuturakkaudesta tai äitimaan arvostuksesta – silti joillekin meille kehkeytyy tällainen järkevä suhde kotimaahan. Mutta kun sukupolvesta toiseen kulkee oppi siitä, että Venäjä on kiistattomasti jotain ylempää ja ainutlaatuisempaa kuin muut, voi tapahtua esimerkiksi se, että Ukrainan sodan kaltaiset painajaiset tulevat todeksi.

Sekä Karin luennossa että Koiviston kirjassa muistutetaan siitä, että venäläiset uskovat, että heidän missionaan on Euroopan pelastaminen. He pelastivat Euroopan natseilta toisessa maailmansodassa, ja he jopa pelastivat Euroopan Tšetšenian sodissa – Kari kertoo, että yksi hänen venäläinen kollegansa oli kerran sanonut hänelle näin.

Koivisto kirjoittaa Kulikovan taistelusta vuonna 1380, sekin nähtiin Venäjällä Euroopan pelastusoperaationa. 

(Toivon, ettei Dmitri Medvedev koskaan pääse historian opinnoissaan näin pitkälle, muutoin hän taatusti alkaa etsiä natseja mongolien joukosta. Mongolithan olivat venäläisten vastustajia tuossa taistelussa noin 650 vuotta sitten.)

Yksi tuttavani, joka vastikään muutti Venäjällä kerrostalosta maalle, sanoo, että oman maapläntin omistaminen muuttaa suuresti tietoisuutta.

”Oma maa ei ole sama kuin oma asunto. Siitä alkaa huolehtia, sitä muokkaa ja viljelee. Sanan ’raja’ ymmärtää nyt toisin. Rakastat omaa maatasi mutta kunnioitat toisten maita rajan toisella puolella. Siksikin, että ymmärrät, kuinka paljon vaivaa maan eteen pitää nähdä.”

Venäläisillä on aina ollut ja yhä on kiinteä yhteys maahan, siis viljelyyn ja muuhun maatalouteen. Mutta historiassa ne, jotka tekivät maatöitä, eivät koskaan omistaneet maata.

Neuvostoliitossa maasta tuli yhteisesti omistettua. Se merkitsi, ettei sitä omistanut kukaan – näin sanottiin neuvostoaikanakin.

Kaupungeissa tehdastyöläiset veivät tehtaista varaosia ja muuta kamaa koteihinsa. Suhde maahan ja luonnonvaroihin oli suunnilleen sama.

Mauno Koivisto osuu ytimeen:

Maan viljelemisen on katsottu antavan oikeuden maan omistamiseen. Minkä takia Suomi kuuluu suomalaisille? Siksi, että suomalaiset ottivat tämän maan viljelykseen. Sana viljelys tulee sanasta kulttuuri: asetutaan paikallensa ja aletaan kehittää yhteiskuntaa, aletaan käsitellä sitä abstraktiona; istutetaan, hoidetaan, korjataan, omistetaan.

Satojen vuosien ajan ajatus ”maasta” oli venäläisten mielissä jotakin valtavaa ja abstraktia, jotakin, mikä ei kuulunut heille henkilökohtaisesti, mutta se kuului Venäjän kansalle.

Lainaan Koivistoa:

Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea.

Ja vielä:

Hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä.

Vladimir Putin käyttää historiaa propagandassaan, ja se toimii.

Surukseni ja kauhukseni minun on todettava, että monet venäläiset ovat valmiita kärsimään ja kestämään vaikeuksia, jotta Venäjä voittaa sodan, joka – näin heille kerrotaan – on pyhä.

Huomioitavaa on, että vielä keväällä 2022 heille ei kerrottu tällaisesta pyhästä sodasta. Ilmapiiri olikin silloin erilainen. Silloin moni arvioi, että tappaminen on väärin.

Mauno Koivisto kirjoittaa: Historianselitys on usein varsin valikoivaa. Kävimme neuvostoaikana eräässä Moskovan kaupungin rajojen sisällä olevassa vanhassa luostarissa ja opas siellä kertoi, millaisia kauheuksia tataarit olivat aikoinaan tehneet. Minua se rupesi harmittamaan ja niinpä kysyin oppaalta, mikä oli tataarien tulkinta tapahtumista. ”Sitä emme tunne”, vastasi opas.

Kerroin viime kesänä kirjoituksessani Kirjeissä Venäjältä -sarjassa käynnistäni Venäjän Karjalan Lahdenpohjassa sijaitsevassa Huuhanmäen sotilasmuseossa. Siellä tunteikas venäläisopas kertoi venäläisille vierailijoille, miten Mannerheimin johtamat suomalaiset halusivat vallata Karjalan ja millaisia rikoksia he tekivätkään alueella ”miehitysaikana”.

Mikä olikaan suomalaisten tulkinta tapahtumista?

Myöhemmin Iivana Julmalla oli varmasti kaiken aikaa pelko, niin kuin on kaikilla diktaattoreilla, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Pitää pyrkiä ennalta ehkäisemään ja ehtimään. Stalinkin sanoi, että kun hän kulkee Kremlissä vartiomiehen ohitse, hän miettii, koska ne ampuvat selkään, kirjoittaa Mauno Koivisto.

Nyt Putin on yksin. Hän oli yksin, kun hän laski kukkia Mihail Gorbatšovin arkulle syyskuussa 2022, hän ei siis osallistunut hautajaisiin. Hän oli yksin ortodoksisessa joulumessussa. Yksin pietarilaisella hautausmaalla tammikuussa. Jopa hänen tapaamisensa asetehtaan työntekijöiden kanssa on kuvattu niin, ettemme voi olla varmoja, tapasiko hän heitä ollenkaan. Ainakaan lähietäisyydeltä. 

Sanotaan, että hän pelkää tartuntoja. Ne eivät selvästikään ole hänen ainoa pelkonsa.

”On turvallista elää hyvän naapurin kanssa. Hyvälle naapurille haluaa itsekin olla hyvä naapuri.”

Nämä ovat Mauno Koiviston kirjan venäjänkielisen painoksen esipuheen viimeiset sanat.

■

Kursivoidut lainaukset teoksesta: Mauno Koivisto: Venäjän idea (Tammi, 2022)

Kirjeitä Venäjältä -sarjassa Helsingin Sanomiin kirjoittaa maanpakoon lähtenyt pietarilainen toimittaja Mihail ja moskovalainen kulttuurialan ammattilainen Jan. Heidän oikeita nimiään ei julkaista turvallisuussyistä. Työ riippumattomana journalistina on tekijöille uhka, joka voi johtaa Venäjällä pidätykseen tai vankeuteen. Jutut kootaan ja tiedonhankintaa tehdään myös HS:n toimituksessa. Tuotanto ja editointi: Tuija Pallaste / HS

Oikaisu 29.1. kello 6.19: Jutussa kirjoitettiin aiemmin virheellisesti Vladimir Putinin laskeneen kukkia Mihail Gorbatšovin arkulle syyskuussa 2002. Kyse oli kuitenkin vuodesta 2022.