Aluksi vanhemmat eivät hyväksyneet Noemi Gualingan valintaa. Pitkä valkoinen mies keskellä Amazonin sademetsää. Ei ymmärtänyt kieltä, ei tuntenut tärkeitä kasveja, ei uskonut enneuniin. Ja mikä oli tämä tuntematon kylä nimeltä Suomi?

Vaikeinta oli Noemin isällä. Kun pitkä valkoinen mies puhui, isä ei suostunut vastaamaan. Hän pelkäsi, että tytär katoaa maailmalle miehen mukana.

Noemi ei ollut itsekään koskaan ajatellut, että voisi valita kumppanin yhteisönsä ulkopuolelta. Eikä hän voinut kuvitellakaan, että muuttaisi pois sademetsästä ja kotikylästään Sarayakusta. Ei varsinkaan, kun öljy-yhtiöt piirittivät kylän maita. Ja kuitenkin hän nousi koneeseen, kun Anders Sirén pyysi mukaansa pohjoiseen kotiinsa.

He perustivat perheen, ja saivat neljä lasta.

Tänä syksynä yksi lapsista, Sumak Helena Sirén Gualinga nousi puhujakorokkeelle YK:n ilmastokokouksessa Egyptissä, ja sanoi:

”Kun olin lapsi, juoksin paljain jaloin korkeiden amazoninkapokkipuiden keskellä apina pääni päällä. En silloin kuvitellut maailmaa, jossa öljy ja elohopea myrkyttävät Amazonian lapset. Maailmaa, jossa pelkään, että valtavat tulvat voivat milloin tahansa pyyhkäistä kotini mukanaan. Jossa pelkään joka päivä, että ystäväni ja sukulaiseni saatetaan tappaa, koska he suojelevat kotiamme, elävää viidakkoa.”

Helena Gualinga on vasta 20-vuotias mutta jo tunnettu ilmasto- ja ihmisoikeusaktivisti. Hän on poseerannut Meksikon Voguessa ja useiden lehtien kansissa. Instagramissa hänellä on yli 80 000 seuraajaa. Kun Maailman talousfoorumi esitteli tuoreessa kampanjassaan 11 tärkeää ilmastovaikuttajaa, yksi heistä oli Helena Gualinga.

Hänet tunnetaan maailmalla, mutta häntä ei vielä tunneta toisessa kotimaassaan Suomessa.

Bobonaza-joen vesi on harvinaisen matalalla. Paikoin se ylettyy vain nilkkoihin, ja joudumme nousemaan kanootista ja työntämään sitä. Virran pyöristämät kivet luiskahtelevat jalkapohjien alla, ja ohi lipuvat kevyemmät kanootit tekevät taitavia väistöliikkeitä matalikossa.

Olemme matkustaneet jo kaksi päivää. Ensin Suomesta Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, sieltä autolla Amazonin sademetsän laitamilla sijaitsevaan Puyon kaupunkiin ja lopulta pomppuista hiekkatietä joelle. Sitä pitkin matka jatkuu kanootilla vielä viitisen tuntia.

Nämä ovat kichwojen maita. Kichwat ovat Etelä-Amerikan alkuperäiskansa, joka elää pääasiassa Perussa, Boliviassa ja Ecuadorissa. Ulkopuolinen saa tulla tänne vain, jos saa kutsun paikalliselta. Meille kutsun esitti Helena Gualinga, joka matkustaa kanssamme kanootissa.

Hän vilkuilee kuivia penkereitä huolestuneena. Edellisestä sateesta on kulunut yli viikko. Sademetsässä se on pitkä kuiva kausi.

On jo pimeää, kun pääsemme perille Sarayakuun. Kanootin kuljettaja Renan Gualinga joutuu navigoimaan viimeiset matalat kohdat taskulampun avulla. Rannoilta kuuluu vihellyksiä. Äänimerkkien tarkoitus on ohjata meidät turvallisesti perille.

Puiden lomasta ilmestyy vastaanottokomitea: Gualingan suku. Helenan veli Inayu Gualinga kahlaa veteen auttamaan rantautumisessa, ja äiti Noemi Gualinga alkaa purkaa matkatavaroita yhdessä veljiensä Josen ja Gerardon kanssa.

Helena hyppää kanootista pusuttelemaan pikkuserkkuaan Alia, joka on vasta muutaman kuukauden ikäinen.

(Gualingoja on niin monta, että selvyyden vuoksi tässä kirjoituksessa on parempi käyttää etunimiä.)

Tervehdysten jälkeen kannamme tavarat pientä polkua kylän ainoalle vierasmajalle. Se on rakennettu korkeiden puujalkojen päälle, kuten kaikki talot Sarayakussa. Katto on kudottu palmunlehvistä, eikä varsinaisia seiniä ole. Niiden virkaa toimittavat puiset kaiteet, vähän kuin parvekkeessa.

Valoa tulee vain kynttilöistä ja pienistä lampuista, jotka toimivat aurinkopaneeleilla. Niitä käytetään, jos pitää suunnistaa pimeällä vessaan pihan perälle.

Muuten Sarayakussa eletään auringon rytmissä. Kun on pimeää, nukutaan.

Tapasin Helena Gualingan ensimmäisen kerran marraskuussa 2021 työmatkalla YK:n ilmastokokouksessa Skotlannin Glasgow’ssa. Kirjoitin tavalliseen tapaan uutisia neuvotteluista. Sitten kuulin, että samaan aikaan pidetyn nuorten ilmastokokouksen pääpuhujaksi oli valittu suomalais-ecuadorilainen aktivisti.

Se oli yllättävä uutinen. Olin kirjoittanut ilmastoasioista pitkään, mutta kuulin Gualingan nimen ensimmäistä kertaa. Sovin heti haastattelun.

Helena kertoi Amazonin sademetsässä sijaitsevasta toisesta kodistaan, jossa ilmastonmuutos näkyy jo konkreettisesti. Kylän keskellä virtaava Bobonaza-joki vuoroin kuivuu ja vuoroin tulvii. Paikalliset käyvät myös jatkuvaa taistelua alueelle tunkevia öljy- ja kaivosyhtiöitä vastaan.

Helena sanoi, että hänen toinen kotimaansa Suomi on tässä taistelussa oikeastaan vastapuolella. Niin kuin muutkin rikkaat maat, Suomi käyttää valtavan määrän luonnonvaroja rajojensa ulkopuolelta, myös Amazoniasta. Helenan mielestä suomalaiset ovat sokeita muualla maailmassa aiheuttamalleen ympäristötuholle.

Näin suoraa puhetta kuulee harvoin. Yleensä suomalaiset saavat ilmastokokouksissa lähinnä kehuja, koska meidän ilmastopolitiikkamme on niin kunnianhimoista moniin muihin maihin verrattuna.

Glasgow’n haastattelu jäi kuitenkin valitettavan lyhyeksi. Heti sen päätyttyä päätin, että Helena Gualingasta täytyy kertoa lisää suomalaisille. Ja niin matkasimme valokuvaaja Juhani Niirasen kanssa Sarayakuun syyskuussa 2022.

Kyläläisten arki Sarayuakussa näyttää suomalaisen toimistotyöläisen silmiin käytännönläheiseltä ja rennolta. Käydään kalassa. Tehdään kotitöitä. Osallistutaan talkoisiin. Aikataulut sovitaan suurpiirteisesti, käyttäen sellaisia ilmaisuja kuin ”tänään” tai ”iltapäivästä”.

Helena Gualinga on poikkeus. Hänellä on sademetsässäkin tiukka aikataulu ja jatkuvasti videokokouksia. Helenan perheen talo on yksi harvoista, joissa on toimiva nettiyhteys.

Juuri ennen vierailuamme suuri kaivosyhtiö on pyytänyt Helenaa esiintymään yrityksen sisäisessä tapahtumassa, ja hän yrittää selvittää, olisiko esiintymisestä hyötyä. Voisiko kaivosyhtiön toimintaan oikeasti vaikuttaa? Vai haluaako yritys pelkästään käyttää hänen imagoaan hyväkseen viherpesussa?

Kaivosyhtiöt yrittävät parhaillaan saada käyttöönsä lisää maata Sarayakun lähistöllä.

Alueen maaperässä on kultaa ja kuparia, ja niin sanottu vihreä siirtymä on nostanut kaivannaisten arvoa. Kuparia käytetään esimerkiksi sähköautojen akuissa, sähkönsiirrossa ja tuuli- ja aurinkovoimaloiden rakentamisessa.

Yksittäisessä tuulivoimalatornissa on tonneittain kuparijohtoa ja -kaapelia. Maailman tuulivoimalateollisuus käyttää jo lähes 500 000 tonnia kuparia vuodessa, ja määrä kasvaa.

Monikansalliset yhtiöt ja Ecuadorin valtio haluaisivat buumista osansa, mutta sademetsän alkuperäiskansat ovat asettuneet vastarintaan.

Viime kesäkuussa mielenosoittajat tukkivat tiet suureen Mirador-kuparikaivokseen ja vaativat Ecuadorin valtiota lopettamaan kaiken kaivostoiminnan alkuperäiskansojen mailla. Mielenosoitukset yltyivät väkivaltaisiksi.

Lopulta Ecuadorin presidentti Guillermo Lasso allekirjoitti alkuperäiskansojen johtajien kanssa väliaikaisen sopimuksen, ettei uusia kaivoslupia myönnetä ainakaan vuoteen.

Aktivismi on ollut osa Helena Gualingan suvun elämää jo vuosikymmenien ajan.

1980-luvulla maita Sarayakun ympärillä havittelivat öljy-yhtiöt. Sillon kichwoille valkeni, etteivät he voi häätää yhtiöitä, koska heillä ei ollut virallista oikeutta alueeseensa.

Joukko sarayakulaisia marssi Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon vaatimaan oikeuksiaan. He kulkivat vuoriston yli kävellen. Matka kesti viikkoja, eikä useimmilla ollut kenkiä jalassa.

Retkikunnassa oli mukana myös kaksi nuorta naista: Helenan äiti Noemi ja hänen siskonsa. Noemi muistaa, kuinka ihmiset matkan varrella auttoivat vaeltajia ja tarjosivat kotejaan yösijaksi. Andien alkuperäiskansat liittyivät marssiin.

Vaellus vuorten yli kannatti. Kichwat saivat oikeudet omaan maahansa.

Muutamaa vuotta myöhemmin Noemi Gualinga löysi työn Puyon kaupungista katolisen kirkon ylläpitämältä radiokanavalta. Kirkko halusi, että Noemi välittäisi kichwa-yhteisöihin kristittyjen Jumalan sanaa, mutta se ei kiinnostanut häntä.

Radio oli tuolloin ainoa väline, jolla Amazonian yhteisöt pystyivät viestimään keskenään.

”Käytin sitä omiin tarkoituksiini. Lähetin viestejä sademetsän yhteisöjen välillä, opetin terveydestä ja soitin meidän perinteistä musiikkiamme”, Noemi kertoo.

Niihin aikoihin Puyoon saapui suomenruotsalainen maantieteen opiskelija Anders Sirén, joka halusi perehtyä kichwojen elämäntapaan. Noemi Gualinga rakastui ja muutti Ruotsiin, jossa Sirén tuolloin asui.

”Olin täynnä pelkoa. Kun jätin yhteisöni sademetsässä, tuntui että menetin kaiken”, Noemi sanoo.

”Oli aina unelmani, että lapseni pystyisivät palaamaan, löytämään yhteyden yhteisöönsä ja tukemaan sitä.”

Helena syntyi vuonna 2002, ja pian sen jälkeen perhe muutti takaisin Sarayakuun. 

Hänestä tuli lapsi, joka kulki viidakossa paljain jaloin pieni apina päänsä päällä.

Helena muistaa pelon ja epätoivon, joka kotikylässä vallitsi. Taistelu öljy-yhtiöitä vastaan oli ottanut synkän käänteen: Kichwojen vaivalla hankkimista maaoikeuksista piittaamatta Ecuadorin valtio antoi öljy-yhtiölle luvan aloittaa poraukset alueella.

Kun Helena oli seitsemänvuotias, perhe muutti jälleen, tällä kertaa Paraisille, Turun naapuriin.

Amazoninkapokkipuut vaihtuivat kuusiin ja mäntyihin, joita Helena tutki pitkillä hiihtoretkillä isänsä kanssa. Hän oppi leikkimään lumessa ja puhumaan ruotsia paraisten murteella. Viikot täyttyivät jalkapallo- ja käsipallotreeneistä.

Silloin näytti, että Helenasta olisi voinut tulla urheilija.

Mutta Sarayakun kohtalo pyöri aina vain mielessä. Suomessa kukaan ei tiennyt kriisistä, joka muhi Amazoniassa. Koulussa Helena piti kaikki esitelmänsä Sarayakusta eikä puhunut kavereidensa mukaan juuri mistään muusta.

”Tuntui pahalta olla niin kaukana. En nähnyt, mitä Sarayakussa tapahtuu. Minulle kerrottiin siitä, mutta en enää nähnyt omin silmin. Yritin parhaani mukaan kertoa Sarayakusta maailmalle.”

Hän osallistui myös ilmastomielenosoituksiin. Helena tajusi jo kouluikäisenä, että Sarayakua uhkaavan tuhon, fossiilisten polttoaineiden ja ilmastonmuutoksen välillä oli yhteys. Nyt tämä ajatus kuulostaa ilmiselvältä, mutta silloin Helenan puheita pidettiin radikaaleina.

Kichwat haastoivat Ecuadorin valtion oikeuteen, ja vuonna 2012 kansainvälinen ihmisoikeustuomioistuin ratkaisi jutun heidän hyväkseen. Öljy-yhtiö joutui perääntymään. Voitto oli historiallinen. Mutta sademetsän asukkaiden ilo jäi lyhytaikaiseksi, sillä kaivosbuumi oli jo ovella.

Helenan perhe jakoi elämänsä Suomen ja Sarayakun välillä. Puolet vuodesta siellä, puolet täällä. Äitinsä mukaan Helena hoiti etäkoulun niin itsenäisesti, ettei vanhempien tarvinnut auttaa missään. Isä Anders oppi kichwojen tavat, ja lopulta Noemin isä alkoi kutsua häntä pojakseen.

Viime vuoden kesäkuussa Helena sai ylioppilaslakin Turun ruotsinkielisestä Katedralskolanista. Hän päätti muuttaa takaisin Sarayakuun ja keskittyä aktivismiin.

”Suomessa elämä olisi ollut tasaisempaa. Mutta kun olet kerran nähnyt jotain, et voi enää olla näkemättä sitä. En voi päästää irti epäoikeudenmukaisuuksista.”

Kun olemme olleet Sarayakussa kaksi päivää, Helena kutsuu meidät seuraamaan tärkeää rituaalia.

Heräämme aamuviideltä pilkkopimeässä. Kävelemme Helenan enon Gerardon pihaan ja istumme rinkiin nuotiolle. Meille ojennetaan hedelmän kuoresta kaiverretut kupit. Niihin kaadetaan wayusaa, joka on paikallisesta kasvista uutettua teetä.

Wayusa-seremoniassa naapurusto käy läpi tärkeät yhteiset asiat. Helena ja Noemi kertovat alkuperäiskansojen kokouksesta, josta he ovat juuri palanneet. Keskustelu käydään kichwan kielellä. Yhtäkkiä koko joukko repeää nauruun.

”Puhumme sisäpolitiikasta”, Helena selittää.

Tuli hohkaa kuumana, ja Helena huiskii hiuksillaan viileämpää ilmaa niskaansa.

Gualingojen mielestä hyvä johtaja on sellainen, joka ei ole liian kiinnostunut pitämään kiinni vallasta. Suomen pääministeristä Sanna Marinista on kuultu Sarayakussakin, mutta hänen luonnettaan ei tunneta niin hyvin, että sitä sopisi analysoida. Helena tunnustautuu faniksi.

Aamukokouksessa puhutaan myös unista, ja niitä tulkitaan yhdessä. Kichwat uskovat, että unet tuovat viestejä yhteisön tulevaisuudesta.

Vanhan ennustuksen mukaan Sarayakun kichwat, keskipäivän kansa, ovat sademetsän yhteisöistä ainoa, joka selviytyy tulossa olevasta suuresta katastrofista.

”Ensin luulimme, että se olisi luonnonkatastrofi. Mutta nyt ymmärrämme, että se tarkoittaa ekstraktivismia”, Helena sanoo.

Hän puhuu ekstraktivismista paljon. Sillä tarkoitetaan luonnonvarojen laajaa hyväksikäyttöä kuten metsähakkuita ja kaivostoimintaa.

Sademetsässä ei ole koskaan hiljaista.

Puunlatvojen konsertista erottuu ääni, joka kuulostaa koiran läähätykseltä mutta osoittautuu erään romuluisen linnun lauluksi. Paikalliset kutsuvat sitä dinosauruslinnuksi, sillä sen kerrotaan pysyneen evoluutiossa lähes muuttumattomana dinosaurusten ajoista.

Kauneimman duurisävelmän lurittaa ilmoille linnun sijaan suuri sirkkamainen ötökkä.

”Illalla lehdet käyvät nukkumaan mutta eläinten äänet vain voimistuvat”, Noemi sanoo, kun kävelemme iltasella perheen kotipihalla.

Aamulla kerron Helenalle, että nukuin vierasmajassa paremmin kuin koskaan. Minulla kävi hyvä tuuri, hän sanoo.

”Joitain vieraita viidakon äänet rauhoittavat. Mutta jotkut eivät pysty nukkumaan ollenkaan.”

Sarayakussa ei voi olla huomaamatta, miten vähän asukkailla on tavaraa. Astiat on tehty enimmäkseen käsin paikallisesta savesta ja kasveista, ja Helena kulkee poluilla paljain jaloin. Sarayakussa ei ole lasinsiruja.

”Aluksi tulee tikkuja, mutta siihen tottuu.”

Helenan äiti Noemi kertoo, että muutettuaan Ruotsiin hän meni šokkiin tavaran määrästä. Ruokaa ei tarvinnutkaan etsiä. Sitä oli pitkinä riveinä marketin hyllyssä, jos vain oli rahaa.

”Se ahdisti minua. Mietin, että mitä kaikelle sille ylimääräiselle ruoalle oikein tapahtuu.”

Sarayakussa viidakosta ei saa ottaa mitään ylimääräistä.

Kun pandemia iski, asukkaat kävivät yhä useammin kaivertamassa tietyn puun kuorta, jota he käyttävät flunssalääkkeenä. Lopulta kylän johtajat päättivät rajoittaa kuoren keräämistä, jotta puut eivät olisi kärsineet.

Kichwoille on selvää, ettei ihminen ole sademetsää tärkeämpi. Viidakko pärjää ilman ihmistä, mutta ihminen ei pärjää ilman viidakkoa.

Kulutusyhteiskunnassa luonnon merkitys helposti unohtuu.

Helena kuvailee kulttuurien välistä eroa niin, että arki Sarayakussa vaatii paljon työtä ja osaamista, mutta kun viidakosta otetaan vain välttämätön, se pysyy elinkelpoisena.

Länsimaissa taas arki on vaivatonta, mutta kulutuskeskeinen elämäntapa uhkaa tuhota ne luonnonjärjestelmät, jotka pitävät meidät elossa.

”Monet ihmiset kuvaavat tätä yksinkertaiseksi elämäksi, koska se ei ole täynnä ylikulutusta ja tavaraa”, Helena sanoo.

”Toisaalta elämä luonnon ehdoilla on monimutkaista. Se on vastakohta sille, että täytetään koti tavaralla, ja kaikki sen ulkopuolella – niin kuin meidän metsämme täällä – pitää tuhota niiden tavaroiden valmistamiseksi.”

Nämä kaksi elämäntapaa eivät voi elää rauhassa rinnakkain, sillä toinen niistä vaatii toimiakseen toisen tuhoamista. Amazonin sademetsän tuho lähestyy pistettä, josta ei ole paluuta.

Istumme Gualingojen kodin rappusilla juttelemassa, kun Helenan eno Gerardo ilmestyy puiden lomasta. Hän tervehtii ja alkaa kerätä lehtiä viereisestä puusta.

”Gerardo tuli hakemaan teetä. Aika hyvä esimerkki siitä, mistä juuri puhumme. Teekään ei tule paketista”, Helena sanoo.

Sarayaku on tullut Amazonian alueella tunnetuksi filosofiastaan, jonka nimi on kawsak sacha – elävä viidakko. Sen mukaan viidakko on elävä olento, täynnä henkiä. Niinpä sillä pitäisi olla myös oikeuksia lain silmissä: kichwojen mielestä viidakon tuhoajien pitäisi joutua oikeudelliseen vastuuseen. Tarvittaisiin siis todellinen viidakon laki.

Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää länsimaista ympäristönsuojelua, jossa metsälänttejä rajataan suojeltavaksi ja myydään päästövähennyksinä yrityksille, jotka saavat jatkaa luonnon tuhoamista toisaalla.

Helenan eno Gerardo sanoo saman asian kauniimmin:

”Viidakko on äiti, eikä äitiä voi myydä tai ostaa. Äitiä voi vain suojella.”

Helena ja muut kichwat haluavat levittää elävän viidakon filosofiaa maailmalle. Työssä auttaa, että Helena puhuu sujuvasti neljää kieltä: kichwan ja ruotsin lisäksi espanjaa ja englantia.

Helenalla on myös vaikutusvaltaa. Hän tuntee Ecuadorin ministereitä ja on tavannut Suomen ulkoministerin Pekka Haaviston ja Dalai Laman. Yhdysvaltalainen julkkispoliitikko Alexandria Ocasio-Cortez seuraa häntä sosiaalisessa mediassa.

”Ecuadorissa huomaan, että sillä mitä sanon alkaa jo olla vaikutusta yleiseen mielipiteeseen.”

Hiljattain Helena poseerasi isosiskonsa Nina Gualingan kanssa Hogar-nimiselle lehdelle. Se oli ensimmäinen kerta, kun alkuperäiskansan edustaja esiintyi ecuadorilaisen naistenlehden kannessa. Näin siitä huolimatta, että neljännes Ecuadorin väestöstä kuuluu alkuperäiskansoihin.

Tänä vuonna hän on esiintynyt Egyptin ilmastokokouksen lisäksi Davosin talouskokouksessa ja New Yorkin ilmastoviikolla.

Helena puhuu voimakkaasti ja vaikuttavasti, melkein amerikkalaisen poliitikon elkein. Mutta menestykseen lienee vaikuttanut sekin, miten ystävällisesti hän kohtelee ihmisiä. Sen vuoksi hän ystävystyy helposti ja on jo ehtinyt rakentaa laajan verkoston ympäri maailmaa.

Haastattelussa Helena haluaa pitää huolen, ettei kuulosta liian syyllistävältä suomalaisia kohtaan – meillä kun on edes kunnianhimoinen suunnitelma, vaikka toimet ovat puolitiessä.

On paljon viljelty ajatusta, että ilmastoaktivismissa pitäisi keskittyä positiiviseen kannustukseen. Tähän Helena ei usko.

”Jos juhlimme jokaista pientä voittoa ympäri maailmaa, siitä tulee helposti vain uusi keino kääntää katse pois todellisesta ongelmasta.”

Helena Gualingaa verrataan välillä toiseen nuoreen ilmastoaktivistiin, ruotsalaiseen Greta Thunbergiin. Helena kunnioittaa suuresti Thunbergia mutta ei pidä vertauksesta. Hänestä se kuulostaa siltä kuin hän olisi alkuperäiskansaversio tunnetummasta valkoisesta aktivistista.

Mutta samaan tyyliin molemmat puhuvat. Kysyn Helenalta, miten hän arvioi maailman päättäjien ymmärrystä ilmastoasioista. Hän vastaa, että johtajat eivät vain tajua tai suostu näkemään tilannetta, jossa jo olemme.

”Vieläkin kiistellään siitä, kuinka paljon öljyä saa porata lisää ja minne sademetsien alueille voi perustaa uusia kaivoksia. Jos ilmastokriisi otettaisiin tosissaan, miten sellainen voisi olla edes laillista?” Helena sanoo.

”Mietin usein, jakavatko päättäjät sen hädän ja kiireen tunteen, joka nuorilla on.”

Neljän päivän aikana ehdimme puhua paljon myös Suomesta.

Kun peseydymme joessa, Helena sanoo, että elämä Sarayakussa muistuttaa oikeastaan aika paljon suomalaista mökkielämää.

Se on totta. Kesällä suomalaiset painuvat metsään, keräävät sieniä ja marjoja ja kalastavat. Kun Helena asui Paraisilla, hän pulahti mereen melkein joka päivä.

Kaadan vettä päälleni hedelmänkuorikiposta ja mietin, kuinka kauan yltäkylläinen materialismi on oikeastaan edes kuulunut suomalaiseen elämäntapaan.

Äitini kasvoi maalla 70-luvulla. Hänellä oli lapsena yhdet kengät, ja talvitakkina toimi villapaita. Syksyisin hän keräsi ämpärillisen puolukoita kouluruokalaan. Se oli pakollista.

Siitä on tultu yhden sukupolven elinaikana tilanteeseen, jossa emme voi kuvitella elämää ilman täysiä vaatekaappeja ja valmisruokaa.

Sarayaku saattaa pian seurata meidän jalanjäljissämme.

Kylään tuodaan yhä enemmän ruokaa kaupungista. Poluilla näkyy jo värikkäitä muovikääreitä.

Sarayakuun ei vielä tule tietä, ja asukkaat vastustavat sen rakentamista. Muissa Amazonian yhteisöissä on nähty, että tie tuo mukanaan krääsää ja vie mennessään nuoret.

Silti tie etenee joen vartta koko ajan lähemmäs Sarayakua.

Lähdemme sademetsästä Helenan kanssa samaa matkaa. Tällä kertaa matkustamme pienlentokoneella, sillä joen vesi on laskenut niin, ettei kanootilla voi kulkea.

Kone nousee ilmaan joen varteen raivatulta kiitoradalta.

Ilmassa Helena kaivaa heti läppärin esiin ja alkaa tehdä töitä. Sitten hän nykäisee minua hihasta. Horisontissa Sarayakun eteläpuolella näkyy saderintama.

Sarayakussa sataisi ehkä jo samana iltana.