TUTKIVAN VINJETTI

Entä jos Kiova olisi kaatunut? Jos Venäjä olisi helmikuun 2022 suurhyökkäyksellään onnistunut kukistamaan Ukrainan?

Nyt Suomen naapurissa olisi voimansa tunnossa pullisteleva aggressiivinen Venäjä, ja Suomi tuskin olisi Naton jäsenmaa.

Suomessa oli aina ajateltu, että Natoon pitää hakea hyvän sään aikana. Lopullinen loikka länteen tapahtui myrskyn keskellä, ja siinä oli riskinsä.

Nato-jäsenyyden varmistumisen jälkeen HS haastatteli ulko- ja turvallisuuspolitiikan nykyisiä ja entisiä sisäpiiriläisiä – sotilaita, virkamiehiä, poliitikkoja ja asiantuntijoita. Monet heistä sanoivat voivansa puhua nyt vapaammin, kun Suomesta on tullut sotilasliiton jäsen. Pinnan alla on kytenyt kritiikkiä.

Haastateltavat kertovat tasapainoilusta idän ja lännen välissä, sotaharjoituksia ja asekauppaa koskevista kiistoista – ja presidentti Sauli Niinistöstä, jonka koettiin suhtautuvan kriittisesti Yhdysvaltoihin ja Natoon. 

Siitä, miten uhkarohkeaa oli nojata Nato-optioon vielä Krimin valtauksen jälkeenkin.

He kertovat, että puolustushallinnon eli ”Kaartin korttelin” ja presidentin välillä on ollut suuria jännitteitä: toinen halusi ajaa Suomea tiiviisti Yhdysvaltojen ja Naton kylkeen, toinen jarrutteli. 

Yksi haastateltavista, entinen kansanedustaja ja kansainvälisen politiikan konsultti Risto E.J. Penttilä, kiittää presidentti Niinistön ja pääministeri Sanna Marinin toimintaa kuluneen vuoden aikana. Nato-prosessi vietiin läpi määrätietoisesti. Mutta hänen mielestään sitä edeltävää historiaa ei voi unohtaa.

”Meidän pitää kysyä, kuinka lähellä olimme sitä, että emme olisi päässeet sisään Natoon. Jos Kiova olisi kaatunut, emme olisi päässeet Natoon. Silloin jatkokysymys kuuluu, kuka johdatti Suomen heikoille jäille.”

”No, sama joukkue, joka pelasti meidät sieltä. Eli Suomen ulkopoliittinen johto.”

Penttilän mielestä nyt on aika käydä keskustelua tehdyistä valinnoista.

”Se, että olimme vuoden 2014 jälkeen päätyneet tällaiseen tilanteeseen, on Suomen rauhanajan ulkopolitiikan suurin mahalasku.”

Jotta voi arvioida presidentti Sauli Niinistön virkakauden tapahtumia, on aloitettava hieman kauempaa lähihistoriasta.

Suomesta tuli länsimaa vasta vuonna 1992, kun päätimme ostaa Hornet-hävittäjät Yhdysvalloista.

Niin asian koki tuleva Puolustusvoimain komentaja Juhani Kaskeala, joka tuolloin työskenteli sotilasasiamiehenä Lontoossa.

Kaskeala oli jo ehtinyt tottua siihen, että britit katsoivat Suomea nenänvarttaan pitkin. Vielä 1980-luvun lopussa brittiläinen sotilasdelegaatio oli tuonut Tampereelle mukanaan omat ruoat ja venäjänkielisen tulkin. Lontoosta katsottuna Ruotsi oli osa länttä, Suomi ei.

Hävittäjähankinnan jälkeen brittikollegat tulivat sanomaan Kaskealalle, että heidän pitää päivittää ajatteluaan. Myös amerikkalaisten silmissä Suomen asema muuttui.

Hornet-hankinnan merkitystä on vaikeaa yliarvioida, Kaskeala sanoo. Se sitoi Suomea Yhdysvaltoihin tiukasti.

Vuonna 1994 Suomi liittyi Naton rauhankumppanuusohjelmaan. Siihen liittyi myös Venäjä. Neuvostoliitto oli romahtanut kolme vuotta aiemmin, eikä Nato ollut vielä Venäjän silmissä uhka.

Samana vuonna Suomen suurlähetystöön Washingtoniin saapui puolustusministeriön virkamies Pauli Järvenpää.

Ministeriössä vallitsi länsimielisempi ajattelu kuin muualla valtionhallinnossa.

Puolustusministeri Elisabeth Rehn näki Suomen selvästi osana länttä. Ministerin innokkuus ärsytti ulkoministeriön virkamiehiä, jotka yrittivät suitsia tämän puheita.

Rehnin siunauksella Järvenpää perusti Washingtoniin puolustusasiainneuvoksen tehtävän.

Järvenpäällä oli selvä visio. Hän halusi rakentaa tiiviit suhteet koko Yhdysvaltojen poliittiseen puolustushallintoon: Pentagoniin, kongressiin, ulkoministeriöön sekä vaikutusvaltaisiin ajatushautomoihin.

Järvenpää halusi, että Suomen asia olisi aina amerikkalaisille tärkeä.

Vuonna 1995 pääministeri Paavo Lipposen hallitus kirjasi ohjelmaansa Nato-option eli mahdollisuuden hakea sotilasliiton jäsenyyttä. Myöhemmin samana vuonna ulko- ja turvallisuuspolitiikan johto linjasi, että Suomi ei hae Naton jäsenyyttä.

Linjaus tehtiin puolustusneuvostossa, ylimmässä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevässä elimessä. Läsnä olivat muun muassa presidentti Martti Ahtisaari, pääministeri Lipponen ja ulkoministeri Tarja Halonen. Kokouksen pöytäkirja on salattu neljäksikymmeneksi vuodeksi.

HS:n tietojen mukaan puolustusneuvosto pelkäsi, että jos Suomi liittyisi Natoon, Venäjä lähettäisi sotilaansa takaisin Viroon.

Puolustusneuvostoa ei miellyttänyt sekään, että Suomelle kaavailtiin Natossa roolia Viron puolustajana. Natoa koskevalle linjaukselle oli muitakin syitä. Venäjää ei pidetty uhkana, joka edellyttäisi Suomen sotilaallista liittoutumista. Naton laajeneminen näytti ylipäänsä epävarmalta. Eikä Venäjää haluttu provosoida, vaikka se olikin heikko Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.

Suhdetta Natoon tiivistettiin muilla tavoin.

Suomi osallistui Naton johtamiin kriisinhallintaoperaatioihin Balkanilla. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen Suomi osallistui Afganistanin operaatioon, jota Nato alkoi johtaa vuonna 2003. Suomi sai tärkeitä verkostoja ja kokemusta oikeasta sodasta.

Samana vuonna alkoi Irakin sota. Se jäädytti Suomen ja Yhdysvaltojen välit, ainakin hetkellisesti. Kun presidentti Tarja Halonen arvosteli YK:n yleiskokouksessa Irakin sotaa, häntä ei kutsuttu enää koko loppukaudellaan Valkoiseen taloon.

Virkamiestasolla suhteiden rakentaminen ei koskaan pysähtynyt. Siitä piti huolen erityisesti Kaartin kortteli: puolustusministeriö ja puolustusvoimien pääesikunta Helsingin Kaartinkaupungissa. Etenkin Kaskealalla ja Järvenpäällä oli laaja kontaktiverkosto syvällä Yhdysvaltain puolustushallinnossa.

Puolustusministeriössä uransa tehnyt Helena Partanen oli tiettävästi ensimmäinen suomalainen siviili, joka sai Pentagoniin oman kulkuluvan. Ei sillä joka huoneeseen päässyt, Partanen sanoo, mutta kulku oli silti ”hämmästyttävän vapaata”.

Vuosien aikana syntyneillä henkilösuhteilla on ollut yllättävän iso merkitys.

”Me olemme Suomessa saarekkeella. Ei kukaan tule meitä täältä hakemaan, eikä kukaan kuuntele meitä, ellemme itse kerro tarinaamme ja tapaa ihmisiä”, Partanen sanoo.

Amerikkalaisilla oli suomalaisille aikaa. Partanen muistelee esimerkiksi tapaamista Julianne Smithin kanssa, joka tuolloin työskenteli varapresidentti Joe Bidenin neuvonantajana ja on nykyisin Yhdysvaltain Nato-lähettiläs.

”Hän oli niin väsynyt, että hyvä kun silmät pysyivät auki. Suu vain kävi. Mutta hän, ja muut, olivat aina valmiita tapaamaan meitä.”

Amerikkalaiset kysyivät usein tapaamisen lopuksi, mitä suomalaiset toivovat Yhdysvalloilta.

”Kerran kävi niin, että kun palasin tapaamisesta edustustoon, puhelin jo soi, että tämä esillä ollut asia on jo laitettu liikkeelle.”

Kaartin korttelia ajoi yksi asia: Venäjän uhka. Mutta siitä piti olla hiljaa.

Poikkeuksen teki puolustusministeri Jyri Häkämies (kok), joka piti Washingtonissa puheen vuonna 2007.

”Ne, jotka kylmän sodan päätyttyä julistivat geopolitiikan kauden loppuneen Pohjois-Euroopassa, olivat yksinkertaisesti väärässä. Meidän, jotka olemme vastuussa Suomen kansallisesta puolustuksesta, tulee vetää tästä tietyt johtopäätökset”, Häkämies sanoi ja jatkoi: ”Ottaen huomioon maantieteellisen sijaintimme, Suomen kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä.”

Häkämiehen puhetta oli edeltänyt Vladimir Putinin aggressiivinen puhe aiemmin samana vuonna Münchenin turvallisuuskonferenssissa. Putin oli arvostellut Yhdysvaltojen hegemoniaa ja Naton laajentumista. 

Kun tieto Häkämiehen puheesta levisi Suomeen, puolustusministeri sai niskaansa ryöpytyksen yli puoluerajojen.

Puheesta sanoutui irti presidentti Tarja Halonen. Niin teki myös pääministeri Matti Vanhanen (kesk), joka oli muuten sovitteleva. Moni poliitikko arvosteli puhetta kovasanaisesti, etenkin Sdp:n puheenjohtaja Eero Heinäluoma joka kutsui sitä ”onnettomaksi tekeleeksi” ja syytti kokoomusta ”mörköleikin kehittelystä”.

Puheen oli kirjoittanut puolustusministeriön osastopäällikkö Pauli Järvenpää. Luonnoksessa luki, että Venäjä oli ”uhka”. Häkämies oli vaihtanut sanaksi ”haaste”, mutta sai silti haukut niskaansa. Kaartin korttelissa viesti oli selvä.

”Me näimme Venäjän aina uhkana Suomen turvallisuudelle, mutta siitä ei saanut julkisesti puhua”, sanoo eräs virkamies, joka ei vieläkään halua puhua nimellään asian arkaluonteisuuden takia.

Vuonna 2008 Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Samassa kuussa ulkoministeri Alexander Stubb (kok) piti niin sanotun 08/08/08-puheen Suurlähettiläspäivillä. Siinä hän kutsui sotaa kansainvälisen politiikan käännekohdaksi, joka osoittaa, että ”Venäjällä on sekä halu että kyky käyttää asevoimaa ulkopolitiikan välineenä”.

Stubb sanoi, että Nato-jäsenyyden harkinnalle on vahvat perusteet mutta hänkään ei ehdottanut “hätiköityä liikkeellelähtöä”.

Myös Stubbin puhetta arvosteltiin liian suorasanaiseksi.

Ulkoministeriössä moni diplomaatti oli kyllä länsimielinen, mutta Kaartin korttelissa ajattelu Venäjästä oli yksioikoisempaa.

Kaikille se ei tarkoittanut Naton jäsenyyttä. Vuosina 1994–2001 Puolustusvoimain komentajana toiminut Gustav Hägglund pelkäsi Nato-jäsenyyden vaarantavan yleisen asevelvollisuuden ja rapauttavan maanpuolustustahdon.

Valtaosa upseereista on kuitenkin jo pitkään kannattanut Nato-jäsenyyttä, kertovat Upseeriliiton tekemät mielipidetiedustelut.

Jo 1990-luvulla puolustushallinnossa ryhdyttiin rakentamaan askelmerkkejä kohti jäsenyyttä, sanoo puolustusministeriön entinen kansliapäällikkö, kenraali Arto Räty. Ajatus oli, että Suomen pitää olla valmis liittymään Natoon ”vaikka seuraavana päivänä”, jos poliitikot niin päättäisivät.

”Meidän täytyy asettaa kynnys Venäjän hyökkäykselle niin korkealle, ettei se koskaan toteudu. Miksi me jarruttaisimme ainoaa ratkaisua, joka näin tekee”, Räty kuvaa ajattelua. 

Jäsenyys olisi kuitenkin tarkoittanut Suomen ja Venäjän suhteiden jäätymistä.

”Eivät sotilaatkaan tyhmiä ole. Emme ajatelleet, että mennään suinpäin Natoon ja laitetaan suhteet poikki. Kyllä me ymmärsimme tätä tasapainoilua.”

Rädyn mielestä Suomi pahensi tilannetta omalla päättämättömyydellään. Joka päivä, kun Suomi oli sotilasliiton ulkopuolella, ajatus jäsenyydestä alkoi tuntua raskaammalta.

”Jos olisimme liittyneet 1990-luvulla, suhteemme Venäjään olisivat todennäköisesti olleet ihan hyvät. Mutta mitä pidemmälle tämä vietiin, sitä enemmän Venäjällä ajateltiin, että olemme heidän ikuinen liittolaisensa.”

Kaartin korttelissa ei ollut epäselvyyttä siitä, minkä valtion kainaloon Suomen piti päästä, kävi Nato-jäsenyyden kanssa miten tahansa.

”Pidin aina tärkeänä, että Yhdysvallat on myös Suomen tukena, tapahtui mitä tapahtui. Minä katson, että meille Nato on yhtä kuin Yhdysvallat. Sen sotilaallinen voima on niin ylivertainen”, entinen Puolustusvoimain komentaja Juhani Kaskeala sanoo.

Arto Räty sanoo, että sotilaat ja virkamiehet eivät ajaneet linjaansa sammutetuin lyhdyin. 

”Yhteistyön tiivistäminen on ollut täysin avointa ja perustunut poliitikkojen hyväksymien selontekojen linjauksiin. Poliitikot ovat myös tehneet lopulliset päätökset. Ja kansainvälisistä harjoituksista on ilmoitettu etukäteen päättäjille.” 

Vuonna 2012 Suomen ja Yhdysvaltojen suhde otti harppauksen.

Juuri ennen Sauli Niinistön valintaa presidentiksi Yhdysvallat suostui myymään Suomelle JASSM-risteilyohjuksia hävittäjiin. Neuvotteluja oli käyty kymmenen vuotta.

Ohjus oli yksi Yhdysvaltain sotakoneiston tehokkaimpia aseita. Kyse oli kuitenkin enemmän kuin ohjuksesta. Kaupan merkitys oli ennen kaikkea poliittinen.

”Se oli meille Yhdysvaltojen suunnalta iso askel eteenpäin yhteistyössä”, sanoo Arto Räty.

Ennen Suomea Yhdysvallat oli myynyt JASSM-ohjuksia vain Australiaan.

Neuvotteluissa painoarvoa oli ollut etenkin Puolustusvoimain komentajan Juhani Kaskealan, hänen seuraajansa ja neuvottelujen aikaan Ilmavoimien komentajan Jarmo Lindbergin, sekä Arto Rädyn suhteilla amerikkalaisiin. 

Myös presidentti Tarja Halonen tuki hankintaa, vaikka HS:n tietojen mukaan maavoimataustainen Puolustusvoimain komentaja Ari Puheloinen suhtautui siihen skeptisesti. Puheloinen olisi halunnut käyttää rahat muihin aseisiin. 

Halonen oli pasifisti ja idealisti, joka piti Natoa Yhdysvaltojen imperialismin jatkeena. Mutta hän ymmärsi Yhdysvaltojen merkityksen Suomen maanpuolustukselle sekä maiden poliittisille suhteille, sanoo moni haastateltava.

Yhdysvalloissa oli toki ymmärretty, että Halosen kaudella Suomen tie Natoon oli suljettu.

Seuraavan presidentin ja kokoomusjohtoisen hallituksen ajateltiin voivan vaikuttaa linjaan.

Jo vuonna 2009 Yhdysvaltain suurlähetystössä kirjattiin ylös keskustelut ulkoministeri Stubbin erityisavustajan Jori Arvosen kanssa, kertoo Wikileaksin julkaisema diplomaattisähke.

Arvonen painotti poliittisen osaston päälliköllemme, että yleisö tietää hyvin kokoomuksen kannattavan Nato-jäsenyyttä ja silti puolueen kannatus nousee. Arvonen kertoi, että kokoomuksen johto näkee kokoomuksen johtavan seuraavaa hallitusta ja vievän Suomen Natoon.

Yhdysvaltojen optimismi osoittautui turhaksi. Jyrki Kataisen hallitus kirjasi ohjelmaansa Sdp:n ja vasemmistoliiton paineesta, että Suomi ei valmistele Nato-jäsenyyden hakemista.

Sauli Niinistö valittiin tasavallan presidentiksi vuonna 2012. Vaalikampanjan aikana hän oli ilmoittanut, ettei Suomella ole tällä hetkellä minkäänlaista tarvetta Natoon.

Suomella oli nyt sekä kokoomuslainen pääministeri että presidentti, mutta sotilasliiton jäsenyys näytti entistä kaukaisemmalta. Venäjä alkoi käyttäytyä aiempaa aggressiivisemmin.

Heti kautensa alussa Niinistö joutui kovaan paikkaan.

Kesäkuussa 2012 Helsingin yliopiston juhlasaliin kokoontui satoja arvovieraita. Kenraali Nikolai Makarovilla oli mukanaan kartta. Ennen vierailua Venäjä oli alkanut siirtää lisää joukkoja Suomen rajan läheisyyteen. Makarovin kartassa näkyi alueita, jotka oli nimetty Venäjän ”kiinnostuksen kohteiksi”.

Katseet kiinnittyivät yhteen maahan: Suomeen. Yleisössä istunut Arto Räty muistaa ajatelleensa, etteivät venäläiset esittele tällaista karttaa sattumalta. Se oli viesti.

Kenraali Makarov alkoi läksyttää Suomea ja sen puolustusvoimia. Venäjä ei pitänyt Suomen ja Naton yhteistyön tiivistämisestä, pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä, sotaharjoituksista.

Niinistö kutsui Makarovin Mäntyniemeen ja aloitti läksytyksen.

”Kenraali on pitänyt puheen”, Niinistö aloitti ennen kuin media ohjattiin ulos.

Presidentti hoiti vaikean tilanteen hyvin, puolustushallinnossa ajateltiin.

Suomen kansainväliset sotaharjoitukset herättivät toistuvasti jännitteitä Niinistön ensimmäisellä kaudella.

Ensin nousi pinnalle Nato-maa Islannin ilmavalvontaharjoitus vuonna 2012. Niinistö ja ulkoministeri Erkki Tuomioja suhtautuivat kriittisesti siihen, että suomalaiset koneet lentäisivät Islannissa aseistettuina.

Suomalaiset hävittäjät olisivat siis mukana ilman aseistusta. Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö kutsui tätä ”pelleratkaisuksi”. 

Hän vastusti ilmavalvontaan osallistumista, koska Suomi ei ollut Nato-maa. Niinistö ei ollut lähtökohtaisesti innostunut Natosta, mutta kun hänestä tuli puolustusministeri, hän alkoi voimakkaasti edistämään lähentymistä Yhdysvaltoihin. 

Vuonna 2014 Venäjä valtasi Krimin ja aloitti sodan Itä-Ukrainassa. Venäjän sotilaallinen aktiivisuus lisääntyi muutenkin. Tuli ilmatilaloukkauksia, sukellusvenehavaintoja.

Suomi liittyi Naton edistyneiden kumppanimaiden ohjelmaan ja solmi Naton kanssa isäntämaasopimuksen, joka mahdollisti ulkomaisten joukkojen sujuvan harjoittelun Suomessa.

Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla Nato-keskustelu otti lisää kierroksia.

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin Nato-vaaleista. Puolustusvoimain entinen komentaja Juhani Kaskeala sanoi Talouselämä-lehdelle, että Suomen tulisi liittyä Natoon. Kaskeala arvioi, että Venäjä reagoisi vain puheen tasolla, ei sotilaallisesti.

Keskusta ja kokoomus väittelivät Venäjästä. Kokoomuksessa kiisteltiin sisäisesti siitä, voidaanko Natoon mennä ilman kansanäänestystä.

Nato-myönteiset kokoomusvaikuttajat Pertti Salolainen, Kimmo Sasi ja Ilkka Kanerva vetosivat presidentti Niinistöön. Salolainen totesi, että ”kansaa johdetaan edestä” ja sanoi, että jos valtiojohto asettuisi Nato-jäsenyyden kannalle, se saisi kansalaisten enemmistön tuen.

Joulukuussa 2014 Niinistö kutsui puoluejohtajat Mäntyniemeen. Eräs paikalla ollut kertoo, että Niinistö ”piti puoluejohtajille läksytyksen, jonka viesti oli, että Natosta ei pidä tehdä vaaliteemaa”.

Toinen läsnäolija sanoo, että Niinistö ei suoraan kieltänyt puhumasta Natosta eduskuntavaalien alla, mutta viesti oli selvä.

”Hän antoi ymmärtää, että oli vaarallista, jos keskustelu Natosta ryöpsähtäisi valloilleen. Että sitä pitää kyetä hallitsemaan.”

“Pääministeri sanoi pelkäävänsä Venäjää ja kannattavansa Nato-jäsenyyden hakemista. Presidentti vastasi, että kyse on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja että Nato-jäsenyyttä ei pidä hakea”, Sdp:n tuolloinen puheenjohtaja Antti Rinne kuvaili tilannetta Iltalehden jutun mukaan.

Natosta ei tullut vaaliteemaa. Presidentin puhuttelun jäljet näkyivät television vaalitenteissä. Osa puoluejohtajista hermostui ja kieltäytyi vastaamasta toimittajille, jotka kysyivät mitä Suomi tekisi, jos Venäjä hyökkäisi Viroon.

Vaalien alla puolustusministeri Carl Haglund (r) osallistui Pohjoismaisten puolustusministereiden yhteiseen kirjoitukseen, joka julkaistiin norjalaisessa Aftenpostenissa. Kirjoituksessa kerrottiin, että maat tiivistävät yhteistyötään Venäjän aggression takia.

Haglund sai mediassa moitteet presidentti Niinistöltä. Niinistön mukaan kirjoituksesta olisi tullut keskustella etukäteen. Aiheen herkkyydestä kertoo, että Haglundia moittivat myös perussuomalaisia tuolloin edustaneet Timo Soini ja Jussi Niinistö sekä vihreiden Pekka Haavisto.

Sipilän hallitus palautti Nato-option hallitusohjelmaan. Hallituskausi oli kuitenkin jatkuvaa tasapainoilua idän ja lännen välillä, kuvaa moni sisäpiiriläinen.

Kiistat sotaharjoituksista lisääntyivät.

Kunkin vuoden kansainväliset harjoitukset hyväksyttiin presidentin johtamassa tp-utvassa kertarysäyksellä. Yhteensä harjoituksia oli toistasataa, mutta yksittäiset harjoitukset nousivat myöhemmin julkisuuteen ja poliittisten vääntöjen kohteiksi.

Viron Ämarin lentosotaharjoitus herätti paljon hampaiden kiristelyä. Lopulta sovittiin, että koneet eivät lennä Viroon lainkaan vaan ne harjoittelevat Suomen ilmatilassa Porin edustalla.

Kaartin korttelissa sotaharjoitusten syynääminen herätti ihmetystä. Ruotsin suhtautuminen oli täysin erilainen.

”Joka kerta, kun Suomeen tuli joku amerikkalainen kone tai joukko harjoittelemaan, se aiheutti närää”, Arto Räty sanoo.

Useat HS:lle puhuneet lähteet sanovat, että presidentti Niinistö suhtautui amerikkalaisten kanssa käytäviin sotaharjoituksiin hyvin nihkeästi. Haastateltavat ihmettelevät myös sitä, miksi tp-utvassa käytiin läpi rutiininomaisia ja pieniäkin sotaharjoituksia.

”Oliko se nyt ihan valtion strategisen johtamisen ytimessä, että tp-utva käsittelee jopa kahden upseerin lähettämistä johonkin Naton harjoitukseen”, yksi sisäpiiriläinen ihmettelee.

Toinen kutsuu harjoitusten valmistelua ”kivireen vetämiseksi”.

”Onhan tämä ollut aina todella raskas prosessi kaikille, että valtiojohto on käynyt hyvinkin yksityiskohtaisia asioita läpi. Tunnelma ei ole ollut mitenkään hyväksyvä tai edes neutraali. Päällimmäinen tunnelma on ollut, että voi helvetti, taasko te jotain esitätte ja meinaatte tehdä, onko nyt pakko”, lähde sanoo.

Kolmas haastateltava sanoo, että mikään asia, joka liittyi lähentymiseen Yhdysvaltojen ja Naton kanssa, ei tullut helposti.

”Viesti on ollut, että mieluummin ei tehdä näin, mutta jos teidän nyt on pakko. Se oli henkisesti todella rankkaa. Koko ajan takaraivossa oli ajatus siitä, että muut liikkuvat kohti länttä, me emme voi jäädä paikallemme. Se olisi ollut niin monella tasolla vaarallista, meidän piti kaikin voimin yrittää pysyä siinä virrassa mukana.” 

Sdp:n vahva ulkopoliittinen vaikuttaja Erkki Tuomioja suhtautui sotaharjoituksiin lähestulkoon vihamielisesti. Vuonna 2018 hän sanoi Iltalehden jutun mukaan, että kansainvälisiä sotaharjoituksia suunnitelleet sotilaat ja virkamiehet saattoivat olla mukana jopa ”suorastaan rikollisessa” salaliitossa.

Niin kutsutut CMX-karttaharjoitukset olivat erityisen syynin kohteena.

Kyse on harjoituksesta, jossa käydään läpi erilaisia skenaarioita, pelataan ikään kuin sotapelejä. Vuonna 2016 presidentti Niinistö piti tiedotustilaisuuden CMX-harjoituksista. Niinistön mukaan näissä harjoituksissa Suomi veti linjaa siitä, mikä Suomen suhde on Natoon.

Taustalla olivat harjoituksiin liittyvät jännitteet.

”Ennen vuotta 2014 näissä harjoituksissa oli ollut fiktiivisiä nimiä, joku saari jossain. Sen jälkeen kun Venäjä valtasi Krimin, niissä alettiin käyttää oikeita nimiä: Itämeri, Venäjä, ja niin edelleen. Olimme olleet näissä harjoituksissa monesti mukana, mutta yht’äkkiä niistä tuli todella herkkiä”, sanoo eräs virkamies.

Sotapeleissä harjoiteltiin tilanteita, joissa Venäjä käyttäytyy aggressiivisesti esimerkiksi Itämeren alueella. Selvää oli, että vieraiden maiden joukot eivät koskaan tulleet sotapeleissä Suomen maaperälle tai ilmatilaan.

Herkkyyttä herätti se, voitiinko Suomen maaperää tai ilmatilaa käyttää edes tavaroiden, avun, kauttakulkuun. Suomi ei sitä sallinut. Ruotsi salli. Kiistaa oli jopa sanoista. Ei saanut käyttää sanaa koordinaatio, koska siihen liittyy ajatus yhdessä suunnittelemisesta. Piti käyttää sanaa yhteistyö.

Puolustusministeri Jussi Niinistö näki tapahtumat läheltä.

”Se oli presidentille kova paikka, kun jenkit harjoittelivat Suomessa.”

”Hän suhtautui ylipäätään kaikkeen läntiseen yhteistyöhön kriittisesti, etenkin Yhdysvaltain ja Naton kanssa tehtävään yhteistyöhön. Sanoisin, että ei hän ollut Nato-kriittinen, vaan Nato-vastainen. Kyllä me aika lailla otimme yhteen”, Jussi Niinistö sanoo. 

Toisaalta hän antaa presidentti Niinistölle kunniaa siinä, että tämä yritti aina sparrata ja tarkastella asioita eri näkökulmista.

”Hänellä oli myös varmaan tiettyjä ihan terveitäkin kriittisiä mielipiteitä Ruotsin suuntaan.”

Lokakuussa 2017 presidentti Niinistö ja puolustusministeri Niinistö kiistelivät tp-utvan kokouksessa siitä, oliko kansainvälisessä yhteistyössä edetty liian nopeasti. Seurasi tuijotuskisa.

Jussi Niinistö ei halua nyt haastattelussa kommentoida tapausta, mutta hän on käynyt asiaa läpi toimittaja Jari Korkin kanssa kirjoittamassaan kirjassa Puolustuksen paluu. Hän kuvasi presidentin käytöstä ”työpaikkakiusaamiseksi”.

Kunnon runtua ja välillä intensiivistä tuijottamista, jolla Sale ehkä yritti saada minut taipumaan tai murtumaan.

Jussi Niinistön mukaan presidentti suhtautui ”hyvin kriittisesti” vuonna 2017 Britannian kanssa solmittuun JEF-sopimukseen eli yhteiseen nopean toiminnan joukkoja koskevaan sopimukseen. Hänen mukaansa presidentti suhtautui torjuvasti myös vuonna 2018 solmittuun aiejulistukseen puolustusyhteistyöstä Yhdysvaltojen ja Ruotsin kanssa. 

”Presidentti oli sitä mieltä, että olimme edenneet liian vauhdilla”, Niinistö sanoo. 

Oli myös muita, vähemmän tärkeitä sopimuksia. Eräs haastateltava mainitsee vuonna 2017 solmitun sopimuksen, joka käsitteli ilmavoimien varalaskupaikkoja. Sen ajatus oli, että kun Pohjoismaiden ilmavoimat harjoittelevat yhdessä, muiden maiden hävittäjät voisivat tehdä varasuunnitelman toisen valtion alueella sijaitsevaan tukikohtaan laskeutumisesta, huonon sään sattuessa.

”Se tuntui kaikkien kannalta järkevältä, mutta tasavallan presidentti oli pitkään kriittinen sitä kohtaan. Se meni sitten lopulta läpi, mutta aikaa ja tupakkaa meni”, sanoo eräs virkamies.

“Ilmeisesti epäröinnin taustalla oli se, että pohjoismaisessa yhteistyössä oli mukana Nato-maita.”

Lopulta Suomi osallistui valtaosaan sotaharjoituksista, ja sopimukset etenivät. Moni haasteltava uskoo tämän johtuvan etenkin siitä, että Ruotsilla oli paljon vapaamielisempi linja.

Se loi painetta myös presidentti Niinistöä ja muuta valtiojohtoa kohtaan. Suomi ei voinut jäädä yksin.

Presidentin varovaisuus Venäjään liittyen näkyi erityisesti kahdessa arkaluonteisessa tapauksessa, haastateltavat kertovat.

Helsingin Sanomien useista lähteistä saamien tietojen mukaan Yhdysvallat tarjosi Niinistön presidenttikaudella Suomelle pääsyä mukaan Yhdysvaltojen globaaliin varoitusjärjestelmään.

Tiedustelujärjestelmän tarkoitus oli antaa varoitus, jos meitä uhkaisi venäläinen ohjus.

Eräs lähde kuvaa, että Niinistö ei torjunut järjestelmään menoa, mutta ei myöskään suostunut siihen. Se jäi pöydälle joksikin aikaa. Lähteen mukaan tätä perusteltiin sillä, että järjestelmään mukaan meneminen oli riskialtista, koska syvä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa voisi hermostuttaa venäläiset. 

Suomi meni kuitenkin järjestelmään mukaan myöhemmin.

Toinen Venäjän takia arkaluonteinen tapaus koski asehankintaa.

Puolustusministeri Jussi Niinistö kirjoitti vuonna 2022 Kanava-lehdessä asejärjestelmää koskevasta hankinnasta. Niinistö kertoo pyrkineensä lisäämään yhteistä harjoittelua Yhdysvaltojen ja Nato-maiden kanssa ja saaneensa tässä tukea ”lännen mieheltä”, silloiselta ulkoministeriltä Timo Soinilta.

Merkittävä osa poliitikoistamme oli varovaisempia. Usein he pohtivat ensiksi, mitä mieltä Putin mahtaa asiasta ajatella – eikä sitä, mikä on Suomen puolustuksen etu. Ja aina piti yrittää ymmärtää Venäjän motiiveja ja vähän alta kulmain epäillä Yhdysvaltain vastaavia.

Eräässäkin tapauksessa, jonka yksityiskohtia en voi vielä avata, suomettumisen henki leijui niin sakeana ilmassa, että oltiin valmiit ostamaan vähemmän tehokkaampi asejärjestelmä samalla tai kalliimmalla hinnalla kuin suorituskyvyltään parempi järjestelmä, jotta Putin ei vain pahastuisi. Pidin tätä pöyristyttävänä enkä taipunut. Voitin väännön. Entä pahastuiko Putin? Eipä tietenkään.

Entinen puolustusministeri ei yksilöi järjestelmää eikä mainitse presidenttiä. HS:n tietojen mukaan kyse oli Pohjanmaa-luokan sotalaivoihin liittyvästä, vuonna 2019 sinetöidyn yhdysvaltalaisen ilmatorjuntajärjestelmän hankinnasta, jota Sauli Niinistö vastusti. HS:n tietojen mukaan presidentin vastustus ei liittynyt Yhdysvaltoihin vaan siihen, että ilmatorjuntajärjestelmän ohjusten kantama ulottui pitkälle. HS:n tietojen mukaan Niinistö uskoi tämän provosoivan Putinia ja olisi halunnut ohjukset, joiden kantama on lyhyempi. 

Timo Soini on vanhan puoluetoverinsa Jussi Niinistön kanssa samaa mieltä siitä, miten presidentti Niinistö suhtautui Yhdysvaltoihin 2010-luvun jälkipuoliskolla.

”Kriittinen on ihan minimi-ilmaisu presidentti Niinistön suhteesta Yhdysvaltoihin. Ei hän sinne päin nojannut”, Soini sanoo.

”Meillähän käy aina niin, että presidentit alkavat ’ymmärtää Venäjää’. Ahtisaari oli ainoa, joka oli niin sanottu lännen mies. Koivisto ymmärsi Venäjää, Halonen ymmärsi Venäjää ja Niinistö ymmärsi Venäjää.”

Jussi Niinistö kokee, että presidentti Niinistö edusti ”tuomiojalaista koulukuntaa”.

”Hän oli siihen aikaan hyvin läheinen Tuomiojan kanssa. Kaikki ulko- ja turvallisuuspoliittiset linjaukset, joista hän keskusteli hallituksen kanssa, hän tarkisti aina Tuomiojalta. Se oli se sama puhelinrinki, johon kuuluivat myös Heinäluoma ja Rinne”, Niinistö sanoo.

”Presidentti Niinistö ajatteli, että hänellä on luottamuksellinen suhde Vladimir Putiniin, että sitä kautta hoidetaan Suomen turvallisuutta. Sitä suhdetta hän yritti rakentaa, koska hänen ajattelunsa lähtökohta oli, että Yhdysvallat ei tule auttamaan Suomea, jos joudumme kriisiin Venäjän kanssa. En tiedä, oliko hänellä sellainen ajatus, että hän on nykypäivän Kekkonen. Välittäjä idän ja lännen välissä.”

Risto E.J. Penttilä sai oraakkelin maineen, kun hän joulukuussa 2021 ennusti, että pian Suomi kolkuttelee Naton porteilla. 

Kokoomuksen presidenttiehdokkuutta tavoitteleva Penttilä on ollut pitkään vahva Nato-jäsenyyden kannattaja. Hän on nähnyt Yhdysvallat ja Naton Suomen turvallisuuden ankkureina 1990-luvulta lähtien, kun hän toimi puolustusministeri Rehnin erityisavustajana.

Suomella on ollut viisi mahdollisuutta liittyä Natoon, Penttilä kertaa. Ensimmäinen ikkuna oli auki vuonna 1999, kun Nato otti ensimmäistä kertaa kylmän sodan päättymisen jälkeen uusia jäseniä: Unkarin, Puolan ja Tsekin.

Penttilän mukaan Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Strobe Talbott kysyi ennen tätä Lipposelta, haluaako Suomi tulla mukaan seuraavassa erässä. Vastaus oli kielteinen. Amerikkalaiset kysyivät Penttilän mukaan samaa Ahtisaarelta, samoilla tuloksilla.

Lipponen ja Ahtisaari ovat selittäneet päätöstä sillä, että Suomi oli juuri liittynyt Euroopan unioniin. Edessä oli vielä euroon liittyminen. Poliittinen pääoma ei riittänyt enää Natoon.

Penttilä kertoo keskustelleensa aiheesta monesti Lipposen kanssa. Lipponen on Penttilän mukaan todennut, että ”Halonen ja Tuomioja hengittivät hänen niskaansa”. Lipponen pelkäsi, että Nato-jäsenyyden ajaminen olisi repinyt hajalle demarit, ehkä myös keskustan.

Ahtisaari ei taas voinut edetä ilman Lipposen tukea. Heti presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari ilmoitti, että Suomen tulee liittyä Natoon. Myöhemmin hän veisteli hakevansa turvapaikkaa Namibiasta, ellei näin tapahdu.

Seuraavan kerran ikkuna aukesi vuonna 2004. Nato otti sisään Viron, Latvian ja Liettuan. Suomen liittyminen ei ollut tässä vaiheessa realistista, Tarja Halosen vastustuksen takia. Seura oli joka tapauksessa väärä, Halonen oli todennut. Lisäksi Irakin sota oli painanut suomalaisten tuen Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle pohjamutiin.

Kolmas kerta: vuosi 2008. Georgian sota. Penttilän mielestä lähteminen Nato-tielle ei ollut tuolloin realistista, koska presidentti Barack Obama halusi parantaa Yhdysvaltojen suhteita Venäjään.

Vuonna 2014 Nato-ikkuna aukesi neljännen kerran.

Krimin jälkeen Nato palasi perustehtäväänsä: kriisinhallintaorganisaatiosta kollektiiviseen puolustukseen. Venäjä nähtiin taas selvästi uhkana.

Kaikissa muissa lähihistorian taitekohdissa oli selviä esteitä tai haasteita, Risto E.J. Penttilä sanoo.

Mutta vuosi 2014 oli hänen mukaansa hetki, jolloin Suomen olisi pitänyt aloittaa vakava keskustelu Nato-jäsenyydestä. Näin ei kuitenkaan käynyt.

”Presidentti Niinistö halusi toimia välittäjänä, halusimme uuden Helsinki-prosessin. Tämä oli virhearvio tilanteessa, jossa Venäjä oli toiminut näin aggressiivisesti. Tällainen prosessi onnistuu vain, jos on tilanne, jonka molemmat osapuolet hyväksyvät.”

Penttilä sanoo, että hänelläkin on syytä itsekritiikkiin. Hänkin uskoi keskinäisriippuvuuteen Venäjän kanssa, rauhan takaamiseksi. Viisumivapauteen, investointeihin. Pitkään tämä myös toimi. Mutta Krimin 2014 valtauksen jälkeen asenteen olisi pitänyt muuttua, Penttilä sanoo.

”Sen sijaan että olisimme aloittaneet keskustelun Nato-jäsenyydestä, aloitimme keskustelun Putinin kanssa yhteisymmärryksen löytämisestä.”

Suomesta tuli Penttilän mukaan ”kummajainen”. Muu Eurooppa päätti jäädyttää poliittisen yhteistyön Venäjän kanssa, mutta Niinistö matkusti Venäjälle. Ja toki tapasi myös ukrainalaisia, Penttilä lisää.

Suomi oli Ranskan presidentin Emmanuel Macronin linjoilla. Ajateltiin, että on soviteltava Venäjän kanssa.

”Turvallisuuspoliittisesti tilanteemme oli kuitenkin täysin erilainen: Ranskalla oli ydinaseet ja Nato-jäsenyys, meillä Nato-optio ja yhteinen raja.”

Niinistön johtama ulkopolitiikka perustui ”neljän pilarin malliin”: hyvät suhteet Venäjään, YK, kumppanuudet länteen ja uskottava kansallinen puolustus.

”Kaikki Nato-jäsenyyteen viittaava torjuttiin. Onneksi meillä oli puolustushallinnon toimesta rakennettu tämä Nato-tie valmiiksi.”

Vielä helmikuun 2022 suurhyökkäyksen jälkeenkin oli epäselvää, mille kannalle valtiojohto asettuu. Presidentti Niinistö vieraili Ylen A-Studiossa neljä päivää hyökkäyksen jälkeen, maanantaina 28. helmikuuta.

Yle oli tuolloin julkaissut mielipidemittauksen, jossa enemmistö suomalaisista kannatti Natoa ensimmäistä kertaa mittaushistoriassa.

Toimittaja kysyi Niinistöltä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon.

”Täytyy tietysti muistaa, että helposti syntyy sellainen tunne, että Nato, ja me olemme täydessä suojassa. Tässä tulee myöskin mieleen erään viisaan lähettilään kommentti siitä, että on melkoinen ero niiden, jotka ovat vastuussa, ja niiden jotka eivät ole, ajatusten välillä”, Niinistö vastasi.

”Ja totta kai, tällainen tunnelma, että olemme nyt täydessä suojassa. Se on hyvin ymmärrettävää, sitä tietysti kannattaisi jokainen. Mutta sitten joudutaan miettimään myös niitä vastavaikutuksia.”

Syntyi vaikutelma, että Niinistö ei tue Nato-jäsenyyden hakemista – ainakaan pikaista.

Perjantaina 4. maaliskuuta Niinistö lensi Washingtoniin tapaamaan Yhdysvaltojen presidenttiä Joe Bidenia. 

Risto E.J. Penttilä sanoo kuulleensa lähteiltään, että tapaaminen oli suomalaisille järkytys. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen viesti Suomelle oli, että Natoon ei pidä hakea nyt. Ukrainan sodan tilanne oli auki, Yhdysvallat pelkäsi eskalaatiota. Yhdysvallat ei tapaamisessa myöskään luvannut turvatakuita Suomelle hakemusprosessin ajaksi. 

HS on kuullut vastaavaa myös useilta omilta lähteiltään. 

Tiedotustilaisuudessa Washingtonissa Niinistö puhui epämääräisesti ”prosessista”. Julkilausumassa ei viitattu Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen. Kysymykset turvatakuista sivuutettiin.

Tarkkaa tietoa ei ole myöskään siitä, mitä seuraavien viikkojen aikana tapahtui. Penttilän tietojen mukaan Yhdysvaltain suhtautuminen Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyteen muuttui, kun kävi selväksi, että Ukrainan puolustus kestää.

Lopulta 17. toukokuuta 2022 Suomi jätti hakemuksen sotilasliitto Natoon.

Jos Kiova ei olisi kestänyt, Suomen turvallisuuden kannalta tilanne olisi ollut katastrofaalinen.

Jos Suomi olisi jäänyt Naton ulkopuolelle, se olisi Penttilän mukaan johtanut uuteen noottikriisiin ja suomettumisen aikaan. Suomen olisi pitänyt löytää uudenlainen kumppanuus muun länsimaailman hyljeksimän Venäjän kanssa, koska muuta vaihtoehtoa ei olisi ollut. Samalla länsimaat olisivat aseistaneet Suomea pahimman varalle.

Jussi Niinistö sanoo, että tilanne olisi ollut ”karmea”.

”Olisimme olleet kuin nalli kalliolla. Sotilaallisesti liittoutumaton maa tilanteessa, jossa Ukraina olisi murtunut. Mitäs sitten, kuka on seuraavana?”

Timo Soini on samoilla linjoilla. Hän puhuu ”kaitselmuksen” merkityksestä.

”Meillä oli satumainen onni, että Kiova ei romahtanut. Nyt kun kaikki on mennyt hyvin niin voidaan sanoa, että tämä oli viisasta politiikkaa. Mutta kyllä se aika ohuen langan varassa oli.”

Soinin mukaan Suomi ei vielä tänä päivänäkään olisi Natossa, ellei kansa olisi ajanut ohi ”jähmettyneistä poliitikoista”.

Hän itse sanoo heränneensä Nato-jäsenyyden kannalle jo vuoden 2008 Georgian sodan jälkeen.

Toisaalta Soini ei ole profiloitunut julkisuudessa minään Nato-haukkana. Hän sanoo, että ulkoministerinä hänen piti löytää yhteinen sävel presidentin kanssa. Eikä hän halua jälkiviisastella liikaa.

On tietenkin mahdotonta tietää, mitä olisi tapahtunut, jos presidentti ja muu valtiojohto olisivat asettuneet Nato-jäsenyyden taakse jo aiemmin. On mahdollista, että se ei olisi saanut tarvittavaa kannatusta ja tilanne olisi ollut Suomelle hyvin tukala. Keskusta ja Sdp vastustivat voimakkaasti Nato-jäsenyyttä. 

Soini muistuttaa, että Nato, joka Suomelle olisi ollut tarjolla vuodesta 2016 lähtien, ei ollut enää yhtä houkutteleva kuin aiemmin. Yhdysvaltain presidentiksi oli noussut arvaamaton Donald Trump. Kolme vuotta myöhemmin Ranskan presidentti Emmanuel Macron kutsui sotilasliittoa ”aivokuolleeksi”.

”Millaiseen Natoon olisimme menneet?”

Soini kehuu presidenttiä Niinistöä siinä, miten Nato-prosessia alettiin viemään eteenpäin, kun päätös lopulta tehtiin.

Myös pääministeri Sanna Marinin toiminta saa kehuja. Marin oli vielä vuoden 2022 alussa sanonut, että Suomen hakeminen Nato-jäseneksi on “erittäin epätodennäköistä”. Mutta se, että Marin muutti Venäjän suurhyökkäyksen jälkeen näkemystään ja onnistui suostuttelemaan ruotsalaiset mukaan, oli Soinin mukaan erittäin tärkeää.

”Se vaati sen, että oli sosiaalidemokraattinen nainen Suomesta, eikä joku väsynyt konservatiivinen äijä. Siinä oli kaikki kohdillaan. Vaikka en ole mikään Marin-fani, niin tämä saumakohta niksautti pelin niin, että paluuta ei ollut. Se oli Marinia parhaimmillaan.”

Evp-kenraali Arto Rätyä ärsyttää puhe, jota niin sanotusta Nato-optiosta käytiin Suomessa vuosien ajan. Se on ollut ”perusteetonta suomalaista jargonia” ja ”riskialtista” ajattelua siitä, että voisimme liittyä jäseneksi milloin haluamme.

”Jos joku väittää, että olemme kävelleet aidalla, niin todellisuudessa olemme kävelleet jyrkänteen reunalla koko ajan.”

Rädyn mukaan Putinin katse olisi Kiovan kaatumisen jälkeen siirtynyt Moldovaan ja Suomeen. Ne ovat Valko-Venäjän ohella ainoat Venäjän läntiset naapurit Naton ulkopuolella. Valko-Venäjä on jo Putinin talutusnuorassa.

”Venäjällä olisi ollut usko siihen, että he voivat tehdä mitä tahansa. Ja Nato ei olisi tullut väliin.”

Ei se olisi välttämättä tarkoittanut suoraa sotilaallista uhkaa Suomelle. Mutta hyvin tukalaa asemaa silti.

Räty sanoo, että se hän pettyi siihen, miten länsimaat, Suomi mukaan lukien, reagoivat Krimin valloitukseen. Venäjän aggression merkittävyyttä ei ymmärretty.

”Tuntui, että Krim oli monien mielestä vähän sellainen, että okei, se on joskus kännipäissään annettu pois Ukrainalle, että mitäs sitten”, Räty sanoo. ”Silloin olisi pitänyt ymmärtää, että Venäjä tunkeutui itsenäisen valtion alueelle, ja se voi tehdä sen muuallakin.”

Miksi Suomessa uskottiin vielä vuoden 2014 jälkeenkin niin voimakkaasti yhteistyöhön Venäjän kanssa?

”Venäjällä ideologia voittaa aina rahan, ja lännessä raha voittaa aina ideologian. Tätä ei lännessä tajuttu. Vaikka venäläiset tekivät kauppaa, niin se isovenäläinen ajattelu, se on kuitenkin kaikki kaikessa”, sanoo Timo Soini.

”Me ajattelimme, että sitoutetaan venäläiset fyrkalla. Venäläiset taas ajattelivat, että tehdään lännestä meistä riippuvainen energian suhteen. He olivat enemmän oikeassa.”

Soini uskoo, että Putinin päätös suurhyökkäyksestä oli presidentti Niinistölle myös henkilökohtainen pettymys.

”Se on hyvin inhimillistä, kun luot henkilösuhteita kymmenen vuoden ajan. On inhimillistä ajatella, että kaikella tällä työlläni, kaikilla näillä puheilla, on ollut joku merkitys. Ja se jumalaton shokki, kun tajuat, että sillä ei ole mitään merkitystä. Se on hirveä tilanne”, Soini sanoo.

“Yht’äkkiä näytetään, että hei, te olette ihan kivoja kavereita, mutta nyt tuli tällainen tilanne. Te olette pieni maa pienessä ruudussa, kivoja tšuhnia, mutta tämä menee nyt näin.”

Risto E.J. Penttilän mukaan Suomessa on ollut syvään juurtunut ”illuusio” siitä, että pystymme ”manageeraamaan” Venäjä-suhdettamme.

Se ei koske vain nykyistä tasavallan presidenttiä vaan palautuu aina Urho Kekkoseen ja vielä kauemmas.

”Se tulee 1800-luvulta asti: että on hyvä keisari, johon meillä on luottamukselliset suhteet. Mitä enemmän meillä tuli ongelmia, mitä aggressiivisemmaksi Venäjä tuli, sitä tiiviimmin teimme kahdenvälistä yhteistyötä.” 

Tällainen maailmankuva on tavallaan trumpilainen, Penttilä sanoo. Se perustuu valtiojohtajien kahdenvälisiin hyviin suhteisiin. Kun on hyvä sää, menee hyvin.

”Suomen ulkopolitiikka loksahti aika hyvin tähän Putinin ja Trumpin maailmaan. Uskoimme, että kun meillä on hyvät suhteet Venäjään – ja on tavattu myös Kiinaa, Yhdysvaltoja ja muita – niin se on tärkeintä”, Penttilä sanoo.

”Eikä se, että meillä ovat voimassa sellaiset turvallisuuspoliittiset ratkaisut, jotka kestävät myös myrskyn aikana.”