Minuutintarkkaa aikataulupeliä, stressiä ja lasten turvattomuutta. Näin kuvailevat jättipäiväkotien työntekijät arkea Helsingin Sanomien kyselyssä, johon tuli yli 200 vastausta.

Helsingin Sanomat on uutisoinut aikaisemmin Helsingin ja Espoon suunnitelmista rakentaa jättipäiväkoteja. Kokenut tutkija tyrmäsi jättipäiväkodit hirveäksi virheeksi aiemmin marraskuussa.

Nyt ääneen pääsevät alan asiantuntijat, eli varhaiskasvatuksen opettajat ja hoitajat. Millaisia kokemuksia heillä on jättipäiväkodeista?

”Aika nopeasti tuli jättipäiväkodeissa olo, että en halua edes sijaistaa niissä. Vain yksi tai kaksi päivääkin jättipäiväkodeissa tuntuivat liian kuormittavilta”, kertoo Maria Roimaa Arthur Paul, joka ehti työskennellä eri kokoisissa päiväkodeissa ympäri pääkaupunkiseutua ennen työpaikan vaihtoa.

Roimaa Arthur Paulin mukaan jättipäiväkodeissa meteli, kiire ja toimimattomat tilat vaikeuttivat työpäiviä.

”Yksi iso juttu olivat ruokasalit. En voi käsittää sitä älynväläystä, että alle yksivuotiaat vauvat ja taaperotkin syövät isoissa ruokasaleissa kuin työpaikkaruokalassa.”

Ruokailu päiväkodissa voisi Roimaa Arthur Paulin mukaan olla hetki, jossa rauhoittua, seurustella ja opetella uusia taitoja, kuten leivän voitelemista ja maidon kaatamista lasiin. Jättipäiväkodeissa tämä ei ollut mahdollista:

”Kiire ruokaloissa opetti lapsille, että syöminen on suoritus, josta piti päästä äkkiä pois.”

Ahdistavat ja meluisat ruokailuhetket nosti esille moni muukin HS:n kyselyyn vastannut päiväkodin työntekijä:

”Pahimmillaan olen todistanut tilanteita, joissa pienten ryhmässä lapsi ei voi ottaa enää lisää ruokaa, sillä ryhmän pitää poistua ruokailutilasta, että seuraava ryhmä pääsee”, kertoi yksi vastaaja. 

”Joka päivä on masentavaa nähdä vauvat ja taaperot kirkkosalin korkuisessa ruokalassa koululaisten vieressä. Kolisee ja kaikuu ja kouluhäly on melkoinen. Siinä sitten vauvoille lapataan kiireesti ruokaa suuhun erittäin hymyttömien, turhautuneiden ja väsyneen näköisten hoitajien käsin. Toiminta on kuin liukuhihantehtaassa, yhtä inhimillistä. Joka päivä ajattelen, että jos näiden pikkuisten vanhemmat näkisivät saman mitä minä näen, yksikään ei haluaisi aamulla tuoda lastaan tänne.”

Myös siirtymät tiloista toisiin olivat Roimaa Arthur Paulin mukaan stressaavia kiireen takia. 

”Kun isossa eteisessä pukee ja riisuu monta ryhmää, piti aina ehtiä nopeasti alta pois. Miten lapseen vaikuttaa jatkuva hoputus?”, Roimaa Arthur Paul miettii.

Ulkoiluista nainen puhuu hurjina kokemuksina. Kun pihassa oli parisen sataa lasta, sijaisen oli vaikea paikantaa oman ryhmän pikkuisia.

”Se oli hektistä, kuin viidakkoon menisi.”

”Tietyllä tavalla oli noloa, kun vanhempi tuli hakemaan lasta, eikä tiedetty mistä lapsi löytyy. Tuntui myös karulta, kun en oikeasti tiennyt, mitä lapselle kuului.”

Erityisen pahalta Roimaa Arthur Paulista tuntui jättipäiväkodissa kaikista pienimpien puolesta. 

”Itse tykkään lukea lapsille ja pitää heitä sylissä. Mutta monessa paikassa työntekijöitä ohjataan siihen, että lapsia ei voi pitää sylissä, etteivät he totu siihen. Lasten kanssa ei voinut pysähtyä, kun piti vaan pyörittää sitä ruljanssia.”

Samanlaisia kokemuksia on myös toisella kyselyyn vastanneella. Hän esiintyy jutussa nimettömänä, sillä varhaiskasvatusalaa opiskeleva mies ei halua joutua vaikeuksiin työpaikallaan. Helsingin Sanomat on tietoinen miehen henkilöllisyydestä.

Mies aloitti työt helsinkiläisessä päiväkodissa syksyllä. Päiväkodissa on reilut 200 lasta.

”Ison lapsimäärän takia päiväkodissa on koko ajan vilinää ja vilskettä, jatkuva härdelli menossa. Se luo stressiä työntekijöiden lisäksi lapselle”, mies kertoo.

”Jokainen päivä on taistelua ja selviytymistä.”

Päiväkotirakennus, jossa mies työskentelee, rakentuu soluista. Tällä hetkellä yhteen soluun pitää mahtua kaksi päiväkotiryhmää. Iltapäivisin yhden solun jakaa miehen mukaan 30 1–4-vuotiasta lasta.

”Se ikähaarukka on tosi huono. Siirtymätilanteissa kaikki keskittyminen menee vauvoihin, joita pitää pukea, vaihtaa vaippoja ja pestä. Samalla neljävuotiaat joutuvat odottamaan valmiina vaikka kuinka kauan”, hän kertoo.

Samankaltaisia kokemuksia huonosta tilasuunnittelusta oli myös muilla kyselyyn vastanneilla: 

”Talossa on paljon yhteistä tilaa, pahimmillaan 50 1-3-vuotiasta lasta samoissa avoimissa tiloissa ilman seiniä. Jatkuva melu rasittaa niin lapsia kuin työntekijöitäkin. Työntekijöille ei myöskään ole varattu rauhallisia työtiloja suunnitteluun ja muihin vastaaviin työtehtäviin”, kertoi yksi vastaaja.

Mies on jutellut useiden määräaikaisilla työsopimuksilla tekevien kollegoiden kanssa työmahdollisuuksista. Miehen mukaan moni työkaveri aikoo työsopimuksen päättyessä etsiä uutta työpaikkaa pienemmästä yksiköstä. 

Mies ihmettelee Espoon Olariin suunniteltua uutta jättipäiväkotia. 

Mistä sinne muka löytyy työntekijöitä, kun Espoosta puuttuu jo valmiiksi satoja päiväkotien opettajia, eikä kukaan halua tehdä töitä jättipäiväkodissa?

”Itselläkin seuraava paikka, mihin hakeudun, tulee olemaan pieni päiväkoti.”

Varhaiskasvatuksen opettajana tällä hetkellä Vantaalla työskentelevä nainen kertoo työskennelleensä monessa päiväkodissa Helsingissä ja Vantaalla. Naisen henkilöllisyys on HS:n toimituksen tiedossa, mutta nainen esiintyy jutussa anonyymina, jotta hänen työnantajansa ei kävisi jutusta ilmi.

Varsinkin Helsingissä naisen mukaansa korostui se, että tilat eivät vastanneet lapsimäärää. Kun tilat oli mitoitettu riittämättömästi, lapsia joutui jatkuvasti siirtelemään tiukkojen aikataulujen mukaan paikasta toiseen.

”Yhdessä päiväkodissa lapset söivät varastotilassa. Siellä kaksi pienten ryhmää vuorotteli niin, että ekoilla oli kova hoppu pois, kun jälkimmäisen ryhmän lapset jo nukahtelivat lattialle”, nainen kertoo.

Eräässä jättipäiväkodissa koko lapsimassa ei mahtunut kerralla ulos eikä sisälle. 

”Siitä oli aika kaukana lapsilähtöisyys, että voitaisiin ryhmän mukana joustaa. Koin surua siitä, että lapsilla ei ollut mahdollisuutta pitkäkestoisin leikkeihin.”

Varhaiskasvatuksen opettajalla oli suurissa päiväkodeissa myös huoli lasten turvallisuudesta. 

Kun pienissä yksiköissä kaikki työntekijät usein tuntevat lapset ainakin nimeltä, isoissa päiväkodeissa se on lähes mahdotonta. 

”Pitäisi olla kaikkien aikuisten tiedossa, jos lapsella on esimerkiksi epilepsia, tai jos jollain on korkea riski karata tai käydä muihin käsiksi. Aikuisten pitäisi voida tarkkailla tilannetta”, nainen kertoo. 

Jättipäiväkodeissa tämä oli naisen mukaan käytännössä kuitenkin mahdotonta, varsinkin jos ulkona oli yhtä aikaa satoja lapsia. Suuret väkimäärät myös loivat turvattomuutta kaikista pienimmille:

”On pienelle lapselle pelottavaa, kun esimerkiksi kaatuu tai tulee koti-ikävä, eikä silmäykselläkään näe yhtään tuttua aikuista, opettaja kertoo. 

”Eikä vieras aikuinen näe lapsen hätää, jos ei tätä tunne.”