Välittäjä puhui taukoamatta ja tepasteli ympäri asuntoa. Olemus toi mieleen takavuosien autokauppiaat. Takatukka, kauhtunut puvuntakki. 

Asunto oli tainnut kokea edellisen suuremman remontin ennen syntymääni, ehkä joskus 1980-luvun alussa. Välittäjä osasi silti löytää superlatiiveja jatkuvalla syötöllä.

Ja olihan asunto juuri sellainen, josta olin haaveillut. Tai ei ollut, mutta kun oikein kovasti maalailin seiniä mielessäni, saatoin nähdä murjussa unelmani. Ennen 1920-lukua rakennettu kulmayksiö. Kallion Karhupuisto oli kivenheiton päässä. Ikkunoista näkyi pitkälle Viidettä linjaa pitkin, aina Merihakaan asti.

Olin onnistunut säästämään asp-tililleni vaivaiset 2 300 euroa. Muita säästöjä ei ollut. Päätin kuitenkin ostaa asunnon, vaikka sen ei ymmärrykseni mukaan pitänyt säästöilläni olla mahdollista. Elettiin vuotta 2016.

Tein ehdollisen tarjouksen. Ehtoina olivat lainan saanti pankista ja kylpyhuoneen kosteuskartoitus. Olin kuullut, että tarjoukselle kannattaa asettaa lyhyt voimassaoloaika. Laitoin muutaman tunnin.

Pian välittäjä soitti ja pyysi pidempää voimassaoloaikaa tarjoukselle. Asunnon myyjä, vanha rouva, teki kuulemma kuolemaa sairaalassa eikä ollut sen vuoksi joka tunti tavoitettavissa. Mietin mielessäni, että eikö siinä tapauksessa kaupat kannattaisi hoitaa mahdollisimman nopeasti.

Muutama minuutti ennen tarjouksen umpeutumista välittäjä soitti uudelleen. Myyjä oli vielä elossa ja hyväksynyt tarjoukseni.

Ensimmäinen pankin lainaneuvottelija sai puhelimessa naurukohtauksen, kun hän katsoi kohteen myyntikuvia. Eteisen päälle oli rakennettu puupaneeleista parvi, jota lainaneuvottelija kutsui ”oikeaksi lemmenpesäksi”. Kieltämättä parvi toi mieleen jonkinlaisen kidnappausta varten kyhätyn tilan, johon mahtuu juuri ja juuri aikuinen ihminen vaakatasossa. 

Lainaa ei herunut. Vika ei ollut asunnossa vaan tilini saldossa.

Jostain sain idean kysyä lainaa Pohjanmaalta, pankista, jonka asiakkaita vanhempani ovat olleet vuosikymmeniä. Yllätyksekseni tuttu pankki lupasi antaa lainaa, jos vanhempani ryhtyisivät henkilötakaajiksi sille osuudelle, johon asunto ei riittänyt vakuudeksi. Heidän ei tarvinnut pantata omaisuutta lainan vakuudeksi.

Yhdeksän vuoden ajan olin asunut tyytyväisenä vuokralla kantakaupungin toisella puolella. En osannut aavistaa, minkälaiseen varallisuushissiin olin astumassa. Elin historiallista aikakautta, joka saattoi tehdä tyhjätaskusta muutamassa vuodessa varakkaan.

Vasta näin jälkikäteen tarkasteluna alan hahmottaa, mihin kaikkeen helposti saatavilla ollut raha on vaikuttanut. 

Tämä teksti kertoo koroista. 

Olen ikäpolvea, joka on elänyt koko nuoren aikuisuutensa matalien ja jopa alle nollan painuneiden korkojen aikaa. Ikäisilleni matalat korot olivat pitkään normaali asia.

Vanhemmat ikäpolvet puolestaan ovat nähneet korkoja, jotka ovat voineet kivuta kymmenen prosentin paremmalle puolelle. Yhden uskottavimman ja kansantajuisimman perkauksen koroista tarjoaakin brittiläinen Edward Chancellor, entinen investointipankkiiri ja hedge-rahaston sijoitusstrategi. Sijoittajauransa jälkeen hän on tullut tunnetuksi taloushistorioitsijana ja toimittajana.

Chancellorin tuorein kirja The Price of Time: The Real Story of Interest kertoo koroista poikkeuksellisesta näkökulmasta. Se ei tyydy käymään läpi viime vuosikymmeniä. Teoksen aikajänne käsittää yli viisituhatta vuotta. Korot ovat rahaakin vanhempi keksintö. 

Yksi johtopäätelmä on selvä. Korot ovat olleet naurettavan matalalla viimeisen vuosikymmenen ajan, vertasi korkotasoa sitten viimeksi kuluneeseen sataan vuoteen tai viiteentuhanteen vuoteen. Vuodesta 2008 alkaen on eletty poikkeuksellisen matalien korkojen aikaa, joka on päättynyt vasta vuoden 2022 loppupuolella. 

Toinen Chancellorin tekemä havainto on se, että koroilla on aina vaikutusta huomattavasti laajemmalle yhteiskuntaan kuin vain lainarahan hintaan ja talletuksista maksettaviin korkopalkkioihin. Matalat korot ajavat ihmisiä eriskummallisiin ja riskipitoisiin hankkeisiin. 

Matalat korot synnyttävät spekulatiivisia teknologiakuplia. Esimerkiksi 1690-luvulla intoiltiin sukelluskelloista eli sukellusveneiden esiasteista. Samaan aikaan korot olivat poikkeuksellisen matalalla. 

Matalien korkojen aikana rahaa pakkautuu kaikkeen, mihin sitä voi sijoittaa. Se uhkaa synnyttää, Chancellorin sanoin, kaiken kuplan. 

Yksinkertaistettuna korko tarkoittaa rahan hintaa. Tarkemmin ilmaistuna korkoja voi pitää ajan hintana rahaa lainattaessa tai talletettaessa. Aikaanhan usein liittyy riskejä, koska tulevaisuus on epävarma. Kun lainaan tänään rahaa, voin tehdä asioita, joihin minulla olisi vasta tulevaisuudessa varaa.

Keskuspankeille korot ovat ikään kuin iso vipu, jolla yritetään säätää vielä isompaa moottoria, taloutta. 

Kun korkoja nostetaan, taloudessa asiat hidastuvat. Kun korkoja lasketaan, asiat kiihtyvät.

Keskuspankin syy väännellä ison moottorin vipua löytyy hinnoista. Hinnat halutaan pitää vakaina, tarkemmin sanottuna noin parin prosentin nousussa. Hintojen vakaus on yksi talouden keskeisistä, koossa pitävistä voimista. Jos hinnat karkaavat käsistä, budjetit eivät enää pidä, palkat eivät riitä laskujen maksamiseen, tehdystä työstä on hankala maksaa korvauksia. Taloudelta katoaa tukiranka.

Kärjistettynä voisi sanoa, että keskuspankeilla on käytössään vain yksi kunnon vipu eli korot. Sen lisäksi keskuspankit tuijottavat käytännössä vain ja ainoastaan talouden kierroslukumittaria eli inflaatiolukuja.

Paremman puutteessa se on ollut ihan toimiva tapa yrittää pitää talous vakaana. 

Mutta jos katsoo sinne, minne keskuspankkiirit eivät katso, voi huomata, että korot vaikuttavat muuhunkin kuin vain rahan hintaan.

Olemattomat korot ovat tarkoittaneet, että lainaaminen ei maksa juuri mitään. Se on ajanut ihmisiä ottamaan yhä suurempia asuntolainoja. Samalla asuntojen arvot etenkin suurissa kaupungeissa ovat nousseet.

Yksiötä ostaessani keskeinen ajatukseni oli hankkia mukava asunto eikä niinkään varallisuutta. Ajattelin, että omaa asuntoa voi remontoida mieleiseksi.

Kahden ja puolen vuoden asumisen jälkeen ymmärsin kaksi asiaa. Ensinnäkin asuntoni arvo oli noussut. Toiseksi korot olivat matalalla. Se tarkoitti, että saisin lainaa huomattavasti aiempaa enemmän ja pidemmällä laina-ajalla. Eikä lainanlyhennyserä juuri kasvaisi, koska korot olivat alle nollassa.

Päätin vaihtaa asuntoni tuplasti isompaan. Yksiö meni kaupaksi. Laskin, että asunnon arvo oli noussut joka kuukausi samalla summalla kuin maksamani lainalyhennys.

Uuteen asuntoon otin niin paljon lainaa kuin pankista irtosi. Kahden vuoden päästä seurasi sama ruljanssi. Silloin myin asunnon 50 000 euroa ostohintaa kalliimmalla, vaikka en ollut tehnyt siihen minkäänlaista remonttia.

Tuntui täysin järjettömältä ja perusteettomalta, että käytännössä sain rahaa asumisesta. Joka kuukausi asuntoni arvo oli noussut 2 000 euroa. Kiitos asuntomarkkinat, kiitos keskuspankki. Rahaa tuntui satavan taivaasta.

Yhtäkkiä huomasin, että myös maailma ympärilläni puhui jatkuvasti omistusasumisesta. 

Ihmiset, jotka olivat ennen kiinnostuneet asunnon ominaisuuksista, puhuivatkin nyt asunnon arvonnoususta. Ihmiset, itseni mukaan lukien, eivät enää asuneet kodissa vaan sijoituksen sisällä.

Dominoefekti lähti käyntiin yhdysvaltalaisista pankeista vuonna 2008. Ihmiset olivat saaneet asuntoihin lainoja, joihin heillä ei oikeasti ollut varaa. Pankkiirit niputtivat velkapaperit ja myivät eteenpäin. Se on tyypillistä toimintaa rahoitusmarkkinoilla. 

Mutta nyt velkoihin liittyvät riskit oli onnistuttu piilottamaan monimutkaisella kikkailulla. Loppu on taloushistoriaa. Investointipankki Lehman Brothers kaatui.

Keskuspankit alkoivat elvyttää taloutta laskemalla korkoja historiallisen paljon. Se tarkoitti, että yritykset saivat lainattua rahaa entistä halvemmalla.

Taloudessa oli kuitenkin meneillään myös toinen murros. Vuonna 2011 ohjelmistoilla rikastunut, pääomasijoittajaksi ryhtynyt Marc Andreessen kirjoitti talouslehti Wall Street Journaliin myöhemmin klassikoksi muodostuneen tekstinsä Why Software Is Eating The World.

Siinä Andreessen kuvaa, miten ohjelmistot lävistävät lähes kaiken liiketoiminnan. Teknologinen kehitys oli edennyt pisteeseen, jossa käytännössä kuka tahansa pystyi perustamaan maailmanlaajuisen bisneksen internetiin pienillä kustannuksilla.

Lisäksi Andreessen toteaa, että ohjelmistot ovat alkaneet syödä vauhdilla arvoketjuja, jotka ovat olleet olemassa vain fyysisessä maailmassa. Esimerkiksi autojen mekaanisia osia on korvattu ohjelmistoilla. Ohjelmistot tunkeutuisivat kaikkialle.

Vielä Andreesseniäkin syvällisemmin ohjelmistojen vaikutuksen maailmaan selittävät taloustieteilijät Andrew McAfee ja Erik Brynjolfsson kirjassaan The Second Machine Age. Vuonna 2014 ilmestyneessä teoksessa he perkaavat, miten teknologinen, usein ohjelmistoihin perustuva talous on epäreilu. Se kasaa tuloja usein jo valmiiksi varakkaille tai harvoille onnekkaille. Jos menestyvien yritysten oli ennen palkattava uusia työntekijöitä ja rakennettava tehtaita laajentuakseen, ohjelmistojen aikakaudella laajentuminen on lähes ilmaista. Ohjelmistoja voi kopioida ja viedä uusille markkinoille pienillä kuluilla. Muutaman kymmenen ihmisen tiimillä voi luoda miljardien arvoisen yrityksen.

Ohjelmistojen aikakaudella yrityksiä kannatti rakentaa mahdollisimman nopeasti vaikka suurella tappiolla, koska ajatuksena oli ensin vallata markkinat. Yritysten ei tarvinnut tuottaa, tai edes tietää, miten ne tuottaisivat. Kassavirran sijaan sijoittajat hamusivat datavirtoja ja markkina-alueita. 

Yhtäkkiä meneillään oli valtaisa kokeilujen kultakausi. Piilaakson riskisijoittajat olivat luoneet toimintamallin, joka levisi ympäri maapalloa. 

Ajatuksena oli, että jos sijoittaja rahoittaa kymmentä yritystä, hän odottaa vain yhden niistä menestyvän. Viisi yritystä epäonnistuu täysin ja menee nurin. Neljä jää toimintaan, mutta yhden markkina-arvo kasvaa niin paljon, että sillä kuitataan muista yrityksistä koituneet tappiot. Kun menestynein yritys sitten myydään tai listataan pörssiin, viivan alle jää parhaimmillaan muhkeat voitot.

Kasvuyrityksiin keskittyneiden sijoitusyhtiöiden toimintamalli alkoi siis muistuttaa uhkapelejä. Ilman tilastollista aineistoakin on helppo arvioida, että tuskin koskaan maailmanhistoriassa on syntynyt yhtä paljon, yhtä nopeasti, yhtä huonoja yrityksiä kuin 2010-luvulla. 

Samaan aikaan maailma on ollut kirjaimellisesti liekeissä. Teknologisen kehityksen historiallinen kiihdytysvaihe olisi voinut keskittyä ilmastonmuutoksen ja luontokadon ratkomiseen. Mutta rahat ja niiden mukana maailman fiksuimpien ihmisten työpanokset ohjautuivat sinne, mistä löytyy eniten oletettuja tuottoja, eli ihmisen laiskuuden palveluun ja viihdyttämiseen. 

Aikuisviihteeseen liittyy vanha vitsi: jos voit kuvitella sen, niin joku on jo tehnyt siitä pornoa. 2010-luvulla sama alkoi päteä sovelluksiin. Jos asia on kuviteltavissa, siitä on sovellus jo olemassa.

Perinteiset yhtiöt omaksuivat kasvuyrityksiltä kokeilujen mallin suhteellisen nopeasti. Yhtäkkiä yrityselämän agile-kouluttajat vetivät projekteja ja tiimit tekivät kokeiluja, joissa ei ollut järkeä. Ei tarvinnut olla, koska rahaa sai pankista halvalla. Löysä tekeminen pesiytyi talouteen. 

Kaksi valtavaa murrosta sattui samaan aikaan. Tietokoneiden, ohjelmistojen ja internetin nopea kehitys muutti eri toimialoja. Matalat korot kiihdyttivät muutokset ennennäkemättömäksi. 

Kyseessä oli historiallinen vallan ja varallisuuden uusjako. Lopulta se hyödytti eniten niitä, jotka pääsivät käsiksi edulliseen lainarahaan, eli rikkaita.

Halvan rahan merkkejä on helppo nähdä vähän kaikkialla. Jalkakäytävillä lojuu sähköskoottereita, joita tuskin olisi ilman matalia korkoja. Kaduilla liikkuu autoja, joiden kyljissä lukee velkarahalla toimivien kyytipalveluiden nimiä. Ruokalähetit suhaavat ympäri kaupunkia sähköajoneuvoillaan. Kryptovaluuttojen mainoksia ei sentään enää näy katukuvassa. 

Yhdysvaltalainen sähköskootterioperaattori Bird ilmoitti hakeutuvansa yrityssaneeraukseen joulukuun puolessa välissä. Rytinää on kuulunut muualtakin. Konkurssien määrä on nousussa myös perinteisillä aloilla.

Parin vuoden takainen keskustelu kollegoideni, taloustoimittajien, kanssa tuntuu huvittavalta. Silloin totesin, että olen tuudittautunut siihen ajatukseen, että korkoja ei voi enää nostaa. En olisi silloin pulassa lainoineni, vaan pulassa olisivat lähes kaikki. Kollegani totesivat, että tuo on ihan järkevä ajatus.

Nyt asuntolainani korko on pankin marginaalilla 4,5 prosenttia. Maksan kuukaudessa korkoja pankille lähes tuhat euroa. Se on kuitenkin vähemmän kuin vuokra vastaavasta asunnosta olisi. 

Olen alkanut ajatella, että nyt asuntolainani korkokulut ovat oikeastaan reilummat. Jos pankki omistaa suurimman osan asunnostani, nykyiset korkokulut vastaavat suunnilleen sen omistamien neliöiden vuokraa. Joka kuukausi ostan pankilta pienen osuuden asunnosta lainalyhennyksen muodossa.

Koen olevani onnekas. Olen huono säästämään palkastani. Mutta asuntokaupoilla olen kerryttänyt suomalaisen keskivarallisuuden verran omaisuutta, josta suurin osa on kiinni nykyisessä, viidennessä omistusasunnossani. Asuntokaupoista on myös jäänyt sukanvarteen sen verran, etteivät korot ainakaan vielä hetkauta talouttani. Monille muille on käynyt huonommin. 

Hankalassa paikassa ovat etenkin raskaalla velkavivulla asuntosijoittajiksi ryhtyneet. Ihmiset, itseni mukaan lukien, alkavat tehdä asioita, joista heitä palkitaan. 2010-luvulla asuntomarkkina palkitsi monia. 

Yllättävän harva tuntuu silti tällä hetkellä valittavan korkeista koroista. 

Historiallisesti koron kiskominen on herättänyt tunteita ja jopa moraalista paheksuntaa. Nyt kaikki sellainen tuntuu kohdistuvan valtion verotukseen. 

Joulukuussa tilaan ystäväni kanssa kyytipalvelun ravintolasta kotiin. Auto saapuu nopeasti lumisesta kelistä huolimatta. Ystävällinen kuljettaja on toiselta mantereelta. Hän on vähällä eksyä Helsingin Kampissa. Aina hidastaessa auto alkaa hälyttää kovalla äänellä. Parkkitutka kytkeytyy päälle.

Ystäväni sanoo kuljettajalle, että ehkä tämän pitäisi puhdistaa parkkitutka lumesta ja liasta, koska nyt se hälyttää aina hiljaisella vauhdilla. Kuljettaja ei taida ihan ymmärtää. Hän vastaa englanniksi ”it says danger, danger”. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkaa rauhallisella äänellä ”I like it”.

Taksimatka tulee mieleeni uudelleen joulupäivänä, kun kyytipalvelu Yangon kuljettaja ajaa ulos tieltä Vallilassa ja auto putoaa metrien matkan maahan.

Suomen taksiuudistus tehtiin startup-intoilun keskellä. Kyytipalvelu Uber toimi ensin useissa maissa ilman toimilupaa laittomasti. Sitten yhtiö lobbasi lakiuudistuksia. 

Suomen taksiuudistus on hyödyttänyt kansainvälisiä kyytipalveluita, koska nykyään tolpalta taksin ottaessa ei voi olla varma hinnasta. Parin kilometrin matka voi maksaa pahimmillaan kymmeniä euroja. Sovelluksella ostaessa hinta on etukäteen selvillä, mutta kuljettajien ammattitaidosta ei aina voi olla varma.

Vajaat viisi vuotta sitten Uber julisti ylevän tavoitteensa. Yhtiö aikoo olla suoraan käännettynä ”arjen käyttöjärjestelmä elämässäsi”. Kuulostaa suurelta lupaukselta ja joltain sellaiselta, mitä kaupungit tai valtiot ovat perinteisesti tarjonneet rakentamalla kadut, puistot, joukkoliikenteen, viemärit ja vesijohdot. 

Uskallan väittää, että Suomessa ei välttämättä olisi tehty taksiuudistusta ilman matalia korkoja. Uberin toimitusjohtaja Dara Khosrowshahi tuskin olisi myöskään maalaillut Uberille asemaa arjen käyttöjärjestelmänä.

Uber on erinomainen esimerkki siitä, mitä matalat korot ovat mahdollistaneet. Jo valmiiksi nopea teknologinen kehitys on kiihtynyt entisestään. Samalla moni asia, jota ihmiset joka tapauksessa arjessaan tekevät, on onnistuttu muuttamaan digitaaliseksi yritystoiminnaksi. 

Halpa raha on mahdollistanut Uberin nopean laajentumisen ja lähes vuosikymmenen ajan jatkuneen tappiollisen liiketoiminnan. Se myös kuvaa, miten yli-itsevarmasti ihmiset alkavat toimia, kun edullinen raha sumentaa silmät. Uudet kaupungit, kasvavat käyttäjämäärät, uudet sijoittajat. Aina löytyy lukuja, jotka tukevat ajatusta omasta erityslaatuisuudesta yrityksen johdossa.

Startup-kulttuuri on kuin Piilaaksosta peräisin oleva uskonto, jossa valittuja on yksi kymmenestä. Valaistuneina pidetään niitä, jotka ovat sattuneet menestymään. Heitä kuunnellaan ja heidän neuvonsa otetaan vastaan, vaikka heillä ei olisi oikeasti ymmärrystä oman menestyksensä syistä. 

Tapaan konsulttitoimisto Milttonilla vanhemman neuvonantajan Alku Sirénin, joka on yhtä lailla elänyt nuoret aikuisvuotensa halvan rahan aikaa. Hän on miettinyt matalien korkojen vaikutusta yhteiskuntaan ja luvannut pohtia asiaa kanssani.

Sirénin mukaan startup-kulttuuri tuskin olisi syntynyt ilman matalia korkoja. Halpa raha on käytännössä synnyttänyt yhden ikäpolven ammattilaisia, jotka ovat tottuneet siihen, että liiketoimintaa voidaan tehdä myös ilman, että viivan alle jäisi mitään. Hän kuvailee Slush-kasvuyritystapahtumaa nollakorkojen manifestina.

”Meillä on sukupolvi, joka ajatteli, että traineenä startupissa on kuin opettelisi kaupallisen ymmärryksen perusteita.”

”Ja sanon tämän kaiken itsekriittisestä positiosta.”

Sirén on aikaisemmin johtanut mainostoimistoa ja konsultoinut kasvuyrityksiä. Hän vaikuttaa olevan innostuja, joka puhuu milloin metaversumista, milloin psykedeelien mahdollisuuksista, milloin kryptovaluutoista tai tekoälystä.

Sirénin mukaan niin Suomeen kuin maailmalle on syntynyt luokka ihmisiä, jotka ovat pörränneet startupista toiseen. He eivät ole keskittyneet rakentamaan niinkään liiketoimintaa vaan pöhinää.

Puhe alkaa kiihtyä. Kuunnellessa tulee olo, että nyt käydään pikakelauksella läpi viimeksi kuluneita 15:tä vuotta. Ulkona syöminen, kaupunkikulttuuri, klubbaaminen, halvat verkkokaupat, markettien loputtomaksi paisunut tuotevalikoima.

”Koko ajan enemmän äppejä puhelimessa, koko ajan enemmän hampurilaispaikkoja. Kaikki oli entistä hipsterimpää. Elettiin huikeaa juppikautta.”

Sirénin mukaan koskaan aikaisemmin ei ole ajateltu, että ravintolat voisivat olla pörssiyhtiöitä, sellaisia, joita kehitetään ”hirveällä startup-maailmasta kopiudulla haipilla”, että kahvilakin on kasvuyritys, josta voidaan exitoida ja rikastua.

”Millaiset ihmiset ovat saaneet kulttuurista arvostusta? Riskiä ottavat vai harkitsevat ja pitkälle viisaat? Ketkä on nostettu esimerkeiksi menestyjistä? Olet näyttänyt idiootilta, jos et ole ottanut riskiä.”

Hän huomauttaa, että halpa raha on suunnannut riskinoton usein mitättömiin asioihin, sellaisiin, joissa ei tarvitse kohdata oikeasti vaikeita kysymyksiä. Sirénin mielestä disruptiota tarvittaisiin esimerkiksi siihen, miten yhteiskunnat toimivat tai miten ilmastonmuutosta ratkotaan eikä leivänpaahtimeen. 

Nollakorot ovat vaikuttaneet myös kulttuuriin, siihen keitä koemme olevamme ja miten ja millaisilla asioilla itseämme määritämme. Monet alakulttuureista ovat kaupallistuneet. Sirén antaa esimerkin: sama henkilö voi määritellä itsensä perhokalastajaksi ja dj:ksi. Riittää, että hankkii kotiin kummatkin harrastusvälineet.

”Olemme tehneet törkeästi merkityksettömiä valintoja, esittäneet itseämme tyhjänpäiväisten valintojen kautta. Me oltaisiin kaikki erilaisia, jos raha olisi maksanut.”

Sirén kuitenkin huomauttaa, että valinnoissa tuntui varmasti olevan järkeä silloin kun ne tehtiin. Mutta nyt jälkikäteen moni valinnoista näyttäytyy eri valossa. 

Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainaan on ollut kuin pilkku baarissa.

”Nyt alkaa selvitä, ketkä ovat nakuna.”

Monella on edessään peiliin katsomisen paikka. Onko tullut hankittua sellaisia taitoja, joista on oikeasti hyötyä? Tai tehtyä sellaisia asioita, joissa on omalta tai ympäristön kannalta järkeä? 

Sirén toteaa tuntevansa kaiken kuvailemansa omissa luissaan. 

Hänestä on erikoista, että olemme jättäneet rahan hinnan pohtimisen talouden ymmärtäjille, koska kyseessä on lopulta perustavanlaatuisesti filosofinen kysymys.

Sirénin mukaan olisi kysyttävä, mikä meissä on arvokasta. 

Olisi kysyttävä, teemmekö valintoja, jotka takaavat, että meille tärkeät asiat säilyvät.

”Olemme käpertyneet tekemään kulutuspäätöksiä. Se on jättänyt yhteisiin arvoihin liittyvää korjausvelkaa.”

Yksi Sirénin heittämä vertauskuva jää pyörimään mieleen. Kun lainarahalla ei ole hintaa, syntyy tilanne, jossa painovoima on ikään kuin kadoksissa. 

Silloin kaikki leijuu ilmassa. Eikä kukaan voi olla varma, leijaileeko oikeaan suuntaan.

Kun painovoima palaa, selviää, onko jalkojen alla jotain kiinteää, joka kantaa. 

Osa saattaa laskeutua jäälle, joka uhkaa sulaa alta. Keväästä voi tulla vaikea.