Pohjoismaisen hyvinvointivaltion yksi suurimmista vahvuuksista on ollut yhtenäisyys.

Suomessa se on tarkoittanut kohtalaisen yhtenevää kuvaa siitä, miten yhteiskuntaa tulee kehittää, mikä Suomelle on hyväksi ja mitä me tulevaisuudelta odotamme. Suomalaisten on ollut helppo sanoa ”me”.

Tämä kulminoitui muun muassa peruskoulun rakentajien ideassa: Suomi on niin pieni maa, että meidän on haettava kaikki kykymme ja käytettävä yhtenäisyyden voima tarkkaan.

Toki taloudelliset, koulutukselliset ja maantieteelliset erot ovat aina jakaneet kansaa, mutta luottamus järjestelmään, instituutioihin ja toiseen suomalaiseen – meihin – on ollut vahvaa.

Nyt tämä yhtenäisyys on vaarassa. 

Suomea repii ensiksikin hallitusohjelma, joka pannessaan velkaantumista kuriin heikentää monien tukien varassa elävien elinoloja. Hyvätuloiset hyötyvät solidaarisuusveron alarajan korotuksesta ja verotuksen keventymisestä. Samaan aikaan muun muassa asumistuki heikkenee. Jos käy niin, että työmarkkinoiden patistelu ei johda toivottuun tulokseen ja työllisyysaste lähtee taantuman myötä laskuun, lopputulos on vain massiivinen tulonsiirto köyhiltä rikkaille.

Suomea repii myös työmarkkinatilanne: pitkä neuvottelun ja sopimisen kulttuuri vaihdetaan nopeasti asetelmaan, jossa työnantajat saavat heille mieluisan hallituksen voimin kauan vaatimiaan isoja uudistuksia työmarkkinoille. Nyt tuntuu olevan kiire. Edelliset hallitukset eivät ajaneet työnantajien toivomuksia eteenpäin, eikä seuraavasta hallituspohjasta tiedä. Ammattiliitot katsovat, että tänä syksynä ne käyvät kamppailua eloonjäämisestään, eivät työehdoista ja palkoista. Työnantajilla on vähän liiankin alastomana halu ottaa voitto lukemin 6–0.

Suomea repii myös talouden uusjako, jossa vihreä siirtymä antaa runsaalla kädellä rahaa ja tulevaisuuden mahdollisuuksia länteen ja jättää idän osattomaksi. Vihreä siirtymä tuo investointeja tuotantoon, josta tulevaisuuden leipä Suomessa otetaan. Tuulivoimaa ja ilmastoa rasittamatonta teollisuutta syntyy länteen, ja nämä keskittymät keräävät synergiaetujen voimin ympärilleen aina vain lisää hyvää. Lisäksi iäkkäiden osuus väestöstä kasvaa idässä nopeammin kuin lännessä.

Yksi sote-uudistuksen päämääristä oli, että kunnat selviäisivät vastuistaan paremmin, kun niiltä siirretään sosiaali- ja terveydenhuollon menot hyvinvointialueille. Näin ei näytä käyvän.

Vetovoimaiset kunnat saavat muuttovoittoa, ja kaikkein vetovoimaisimmat kuorivat Tampereen tapaan kerman päältä: tulijat ovat nuoria, koulutettuja ja valmiita maksamaan heti veroja, joilla kuntaa voidaan kehittää. 

Pienten kuntien olot kurjistuvat, kun koronaviruspandemian vuoksi jaettu apu loppuu. Siellä kuntapolitiikkakin on usein nurkkakuntaista: naapurikuntien kanssa tehdään yhteistyötä vain pakon edessä.

Eläkkeitä on korotettu kovan inflaation mukaisesti reippaasti, mutta isojen asuntolainojen ja nousseiden lainakorkojen ikeessä elävät lapsiperheet ovat tiukoilla. Palkat ovat nousseet eläkkeitä hitaammin.

Suomi ratisee liitoksissaan. Kansalaisille muutokset voivat näyttäytyä nykyisen hallituksen päätöksinä, mutta taustalla vaikuttavat talouden ja yhteiskunnan pitkäkestoiset trendit. Suomalaiset päättäjät ovat kyenneet aikansa näitä muutoksia puskuroimaan, mutta kääntää he eivät niitä voi. Jos päätöksiä lykätään, ne tulevat vastaan entistä kovemmalla rytinällä. Siinä kohdassa nyt ollaan.

Olisikin aivan liian helppoa syyttää kaikesta tämänhetkisiä päättäjiä: hallitusta, työnantajia ja kuntapäättäjiä. Vastuuta kantavat myös sote-uudistuksen tumpeloineet ja talouden tasapainottamisessa epäonnistuneet edelliset hallitukset. Myös työmarkkinoilla ja kuntademokratiassa on kaivauduttu vanhoihin puolustusasemiin.

Joustava ei repeä. Suomi ei ole joustava, kehittyvä.

Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.