Muistatko lapsuudestasi tilanteita, joissa vanhempasi pyysivät toisiltaan anteeksi? Tai hetkiä, joissa vanhempasi pyysi sinulta anteeksi?

Ei ole mikään ihme, jos vastauksesi on ei. 

”Monien nykyaikuisten lapsuudenkodissa ei ole ollut tapana pyytää anteeksi arkisia riitoja”, kertoo psykologi ja psykoterapeutti Mikael Saarinen Terveystalosta.

Etenkin muutama vuosikymmen sitten oli tavallista, että tiukan paikan tullen vanhemmat purivat hammasta yhteen avoimen keskustelu sijaan. Tai sitten hankala tilanne selvitettiin myöhemmin, kun ylimääräisiä korvia ei ole ollut kuulemassa. Tällöin lapsi on ehkä aistinut kireän tilanteen tai nähnyt riidan, mutta ei sen ratkaisua.

”Anteeksi pyytäminen voi olla aikuisena vaikeaa, jos lapsuudessa on nähnyt vain riitoja, muttei sitä, miten asioita sovitaan”, Saarinen sanoo.

Saarisen mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa on ylipäätään perinteisesti ihannoitu yksin pärjäämistä, sitkeyttä ja sisua.

”On ihailtu jäämiehiä ja rallikuskeja, eivät siihen ole juuri anteeksi pyytämiset kuuluneet”, Saarinen sanoo.

Toisaalta viimeaikaisessakaan yhteiskunnallisessa keskustelussa ei aina näy aitoja anteeksipyyntöjä.

”Siis sellaisia, joissa pyydettäisiin rehdisti anteeksi omia sanoja tai tekoa sen sijaan, että vain annetaan ymmärtää, että joku ehkä tulkitsi väärin ja pahoitti siksi mielensä.”

Lapset tekevät jatkuvasti havaintoja aikuisten käyttäytymisestä. Samalla he omaksuvat aikuisten käytöksestä toimintatapoja itselleen.

”Aikuisuuden tunnetaitojen pohja luodaan lapsena. Ihmisen on hyvä jo lapsena oppia ratkomaan erimielisyyksiä. Anteeksi pyytäminen ja -antaminen ovat tärkeitä asioita myös lapsen turvallisuudentunteen kehittymisen kannalta.”

Anteeksipyynnöillä onkin suuri merkitys psykologisen turvallisuuden kannalta. Psykologiseen turvallisuuteen kuuluu, että on lupa tehdä toisinaan virheitä ja saada ne anteeksi.

”Kun saa lapsuudessaan vahvan itsetunnon ja ikään kuin käyttöohjeet anteeksi-sanan käyttämiselle, saa myös hyvät eväät erilaisiin vuorovaikutustilanteisiin.”

Jos taas ei ole lapsena tottunut anteeksipyyntöihin, voi olla vaikeaa pyytää itse aikuisena anteeksi. Sanat saattavat tarttua kurkkuun kriittisellä hetkellä. Tai ihminen voi vetäytyä kuoreensa juuri silloin, kun hankala tilanne pitäisi saada selvitetyksi.

Toisaalta joskus lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa siten, että ihminen pyytelee aikuisena liikaakin anteeksi.

Jos lapsuuskodissa on ollut esimerkiksi päihdeongelmia tai väkivaltaa, voi se johtaa siihen, että lapsi oppii käyttäytymään konflikteja vältellen. Silloin hänestä voi kasvaa ihminen, joka pahoittelee kaikkea.

”Moni tuntee ihmisen, joka pyytää jatkuvasti anteeksi ilman syytä ja hakee siten toisilta hyväksyntää. Muut kokevat tällaisen käytöksen usein rasittavana ja ehkä välttelevät anteeksipyytäjän seuraa”, Saarinen sanoo.

Anteeksi pyytämisen taitoa voi opetella myöhemminkin, vaikka siihen ei olisi saanut lapsuudesta hyvää mallia. 

Saarisen mukaan aito anteeksipyyntö edellyttää myötäelämistä. Siis sitä, että osaa ja haluaa asettua toisen asemaan, eikä ryhdy selittelemään omaa käytöstään.

”Anteeksipyyntö on teko, johon liittyy halu helpottaa toisen oloa.”

Saarinen muistuttaa, että yhtä tärkeää kuin pyytää anteeksi, on osata ottaa anteeksipyyntö vastaan. Tämäkin on taito, jonka oppiminen jo lapsena auttaa ihmissuhteissa.

Anteeksipyyntöä ei pitäisi kuitata olan kohautuksella tai hiljaisuudella. Jos näin toimii, voi tilanne tulehtua pahemmaksi kuin se oli ennen kuin toinen oli vielä pyytänyt anteeksi.

”Toisinaan esimerkiksi parisuhteissa toinen voi mitätöidä toisen anteeksipyynnön sanomalla, ettet kuitenkaan tarkoita mitä sanot tai et kuitenkaan muuta tapojasi”, Saarinen sanoo.

Joskus anteeksipyynnön tulee kuitanneeksi myös sanomalla, että ”ei se mitään tai mitäs tuosta”.

Saarisen mukaan tällainen on omien tunteiden mitätöimistä. Parempi olisi sanoa vain ”saat anteeksi” ja aidosti tarkoittaa sitä.

Oikaisu 20.12. kello 12.00: Jutun lopussa olleesta faktalaatikosta puuttui yksi askel anteeksipyyntöön. Askel on lisätty juttuun.