Voiko joku oikeasti asua täällä?

Kysymys juolahtaa mieleen, kun värjöttelee parinkymmenen asteen pakkasessa Sonja Siikasen ja Tinksu Wessmanin kotiovella.

Jos paikalliselta kysyy, olemme täl puol jokke. Tarkalleen ottaen Aurajoen rannassa, yhdellä Turun pääkaduista. Tänne päästäkseen on täytynyt löytää terrakotan värinen rakennus, pujahtaa porttikongista ja hiipiä sisäpihalle.

Siellä se on: omakotitalo kaupungin ytimessä. Koska kelloa ei ole, täytyy koputtaa.

Kohta ovi aukeaa, tosin vasta ryskytyksen voimasta. Saranat ovat kylmästä kangistuneet, Siikanen kertoo.

Täällä hän ja hänen puolisonsa Wessman ovat asuneet yli vuoden päivät. Heillä ei kuitenkaan olisi varaa (eikä haluakaan) ostaa taloa itselleen.

Alun perin, 1760-luvulla, tässä seisoi lääninkamreeri D. Gadolinin taitekattoinen asuintalo. Se, kuten monet muutkin kaupungin rakennukset, tuhoutui Turun suuressa palossa.

Nykyinen, Suomen Talousseuran pystyttämä empire-talo kohosi raunioille 1830-luvulla. Rakennussuunnitelmissa hyödynnettiin tulipalossa pystyyn jääneitä seinärakenteita, ja kyseessä on suojeltu rakennus.

Sisäpihalla oleva Siikasen ja Wessmanin asuintalo, suojeltu sekin, on peräisin samalta ajalta.

Kun he yrittivät ilmoittaa uutta osoitettaan viranomaisille, lyhyt vastaus oli, ettei sellaista ole olemassakaan. Se oli nimittäin papereissa yhä merkittynä vaunuvajaksi, jona sitä on entisaikaan käytetty.

Asuttavia neliöitä kolmiossa on yhteensä 89. Lisäksi on takapiha, joka on nimellisesti taloyhtiön mutta melkein kuin oma, Siikanen sanoo. 

Viime juhannuksena siellä pidettiin piknik ystäville, ja avoimelle ikkunalaudalle ladottiin tarjoilut keittiöstä pihalle elintarvikekioskin tapaan.

Toisin kuin ensiksi kuvittelisi, keittiön nurkassa oleva ovi ei paljasta ruokakaappia. Siitä pääsee kivisiä, matalia portaita kylmään maakellariin.

Se mitä luultavimmin on paljon vanhempi kuin itse rakennus, he arvelevat. Kenties jopa keskiajalta. Aivan talon tuntumassa sijaitsee arkeologian ja nykytaiteen museo Aboa Vetus Ars Nova, jossa keskiaikainen kaupunki on kaivettu esiin.

”Kellari ei ainakaan vähennä talon arvoa, päinvastoin. Siitäkin huolimatta, että pidämme siellä lähinnä kauramaitoa”, Wessman naurahtaa kaataessaan maitoa kahvimukiin.

Maitoa, Rainbow’n valmistamaa, on pitänyt hamstrata, sillä tuotemerkki on lopettamassa. Ainakin tölkeille on tilaa, kun ei kellaria muutoin juuri käytetä, Wessman heittää.

”On siellä sentään ystävämme daalian mukulat talvisäilössä”, hän muistaa samassa.

Uunissa paistuu omaan juureen leivottu leipä, jota Teneriffalta palaavat ystävät ovat pyytäneet.

Siikanen ja Wessman ovat seurustelleet kuusi vuotta, joista neljä he ovat tehneet myös töitä valokuvaajina yhdessä. 

He tapasivat, kun Siikanen kuvasi Wessmania projektiinsa. Kohta he jo törmäsivät toisiinsa uudestaan tupaantuliaisissa.

Ei mennyt kauaa, kun pari päätyi saman katon alle – osaksi käytännön syistä. Siikasen vuokrakodissa oli alkamassa putkiremontti.

”Tinksu romanttisesti ehdotti, että mitä jos muutettaisi yhteen. Ja niin tehtiin”, Siikanen muistelee.

Nopeasti koti alkoi kuitenkin tuntua ahtaalta. Haaveissa siinsi asunto, johon mahtuisi kotistudio. Paikka, jossa pystyisi järjestämään vaikkapa intiimejä boudoir-kuvauksia, joiden tarkoitus on voimaantua tai saada positiivinen muutos omaan kehonkuvaan. Yleensä ainakin osa kuvista otetaan alusvaatteissa tai alasti, mutta se ei ole pakollista, Siikanen kertoo.

Sitten Wessmanin Facebook-seinälle pamahti ilmoitus. Suomen Talousseura kertoi vuokraavansa rapattua omakotitaloa reippaasti alle markkinahinnan, vähän yli tuhannella eurolla kuussa. Kuvaavaa on, että Helsingissä hinnalla saisi kantakaupungista yksiön, ehkä pienen kaksion.

Treffipäivänä Wessman houkutteli Siikasen katsomaan kohdetta. Se oli siltä vilkaisulta selvä. Vaikka asunnosta oli useampia kiinnostuneita, pariskuntaa lykästi.

Molemmat ovat aina asuneet vuokralla. Asunnon ostaminen ei ole koskaan houkutellut, paitsi joskus Siikasta. Hänellä on haave maalata kotinsa pinnat tummiksi, mutta vuokra-asunnossa ei niin vain maalata.

Se tuskin on tarpeeksi painava syy marssia pankkiin lainaa hakemaan, hän hymähtää.

Vuokralaisuudessa heitä kiehtoo edullisuus. Se, ettei ole lainaa, lainan päälle vastiketta ja vielä sähkölaskua. Kaikki asumismenot, heidän tapauksessa sekä sähkö että vesi, mahtuvat yhteen vuokraan, Wessman sanoo.

Toinen vetotekijä on rajaton vapaus.

”Jos haluaisi, voisi pakata elämänsä, pistää sen varastoon ja lähteä vaikka Berliiniin valokuvaamaan”, Wessman miettii.

Siikanen lisää listalle huolettomuuden. Jos putki halkeaa pakkasella tai pesukone poksahtaa, ei tarvitse kantaa huolta tai kaivaa kuvetta.

Parhaimmillaan vuokranantajat tuovat uuden koneen kaupasta seuraavana päivänä, kuten Siikaselle ja Wessmanille kävi edellisessä asunnossaan. Ja koska halvemmat olivat loppuneet, ottivat kalliimman, Siikanen muistelee.

”Kyllä ne kauhutarinatkin painavat vaakakupissa”, hän jatkaa.

”Yhdet ystävät ostivat talon, joka paljastui kuntotarkastuksista huolimatta homeiseksi. Nyt he eivät pääse siitä, saati velastaan, eroon.”

Kun pari muutti nykyiseen kotiinsa, moni tuttava kuvitteli heidän ostaneen sen. Miksi he olisivat muuten olleet siitä niin innoissaan? Ikään kuin koti olisi koti vain, jos siitä on pankkikirja olemassa, Siikanen miettii.

Wessman, joka on Siikasta 16 vuotta vanhempi, ei ole varsinkaan voinut olla altistumatta tarinalle omistusasumisen ihanuudesta. 

”Varsinkin heteropiireissä toistuu se kaava, että pitäisi valmistua, alkaa seurustella, muuttaa kimppaan, mennä kihloihin, kohta naimisiin, hankkia koira ja auto, ekaksi semmoinen pieni”, hän kuvailee.

”Pian täytyy tehdä lapsia ja siirtyä isompaan asuntoon. Kruununjalokivi on täällä Turussa omakotitalo Ruskolta.”

”Tai Nummesta”, Siikanen ehättää jatkamaan vitsiä.

”Niin, jos on hipsteri”, Wessman naurahtaa.

Sitten Wessman vakavoituu. Varallisuuden kasvattamiseen asunto on suhteellisen epävakaa sijoitus, hän sanoo.

”Toki voi lyödä rahoiksi, jos on oikein perillä markkinoiden kehityksestä. Mutta harva kai hankkii kotia alueen tulevaisuus silmissään.”

Ratkaisevin syy vuokralla asumiseen on kuitenkin se, ettei kumpikaan halua joustaa kriteereistään. Muuttaa lähiöön ja tavalliseen asuntoon vain siksi, että sieltä olisi varaa ostaa koti.

Tällä tavoin he voivat asua unelmiensa kodissa – ja siinä sivussa elää kituuttelematta. Puskuria on kuitenkin jäätävä, sanoo Siikanen, joka on lähtöisin vaatimattomista oloista. 

Sukanvarteen todellakin jää: puolessatoista vuodessa he saivat kerättyä kasaan 25 000 euroa häitään varten, joita juhlittiin lokakuussa Ranskassa. Eikä missä tahansa vaan keskiaikaisessa linnassa. Kuinkas muutenkaan, pari tokaisee itseironiseen sävyyn.

Koska koti on samalla studio, ei tarvitse vuokrata töitä varten ulkopuolista tilaa. Ehkä yhteys kuvattaviinkin syntyy luontevammin, kun heidät päästää omaan kotiinsa, Siikanen arvelee.

Oikeastaan olohuone ei ole olohuone sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Samettisohvalla ei löhötä kaksistaan vaan järjestetään kuvauksia. Sohvapöytänä toimiva matka-arkku (Wessmanin Varma-isoisoäidin peruja) on enemmän kuvaajan koroke kuin kynttilöitä tai karkkikippoja varten.

”Ollaan aika maltillisia sähkönkuluttajia, ellei juurileivän paistamista lasketa”, Siikanen sanoo.

”Harvoin meillä on valot päällä, ja joitain lamppuja puuttuukin, kun viihdytään niin pimeässä. Ei ole telkkaria eikä pelikonsoleita”, Wessman täydentää.

Keittiön ikkunasta näkee jokirantaan, mutta silti asunnossa unohtaa olevansa keskellä kaupunkia. 

Osaltaan siksi, että paksut tiiliseinät vaimentavat kaupungin jylyä. Vaikka eipä sillä, naapurikapakan mölyiltä ei voi välttyä, ei varsinkaan, kun opiskelijat juhlivat, Siikanen ja Wessman sanovat. 

Koko talo myös tärisee voimalla, kun linja-auto hurauttaa Hämeenkadulla. Se johtuu siitä, että Turku on rakennettu savivaipan päälle, Wessman kertoo.

Pienoinen hälinä on pelkkää plussaa, hän ajattelee, ja Siikanen on samaa mieltä. 

”En ole valmis vaihtamaan mihinkään sitä, että pääsee muutamassa minuutissa niin moneen paikkaan”, Wessman sanoo.

Ytimessä asuminen tekee mahdolliseksi senkin, ettei pariskunta tarvitse autoa liikkuvasta työstään huolimatta. Junat ja linjurit kuljettavat, jos eivät jalat.

Kaksikosta Wessman on paljasjalkainen turkulainen. Se on iso osa hänen identiteettiään, muttei ”liian vakavamielisesti”.

”Paitsi, jos joku dissaa Turkua”, Siikanen heittää väliin, ja Wessman myöntyy väitteeseen mukisematta.

Wessmania Turussa on pidellyt kaupungin kompakti koko ja se, että hänen jälkikasvunsa asuu lähellä. 

Siikanen on puolestaan kotoisin Lahdesta.

”Kuten moni muukin, minäkin halusin sieltä pois.”

Tie vei silloisen tyttöystävän perässä Turkuun, eivätkä elämänmuutokset saaneet häntä jättämään kaupunkia. Ei, vaikka Siikanen on tottunut muuttaja: hän on aikuisiällään vaihtanut kotia 11 kertaa.

Ehkä tässä viihtyisi vähän pidempään, hän ja Wessman ennustavat.

Lähteenä on käytetty myös Turun museokeskuksen MIP-informaatioportaalia.