”Ihmisillä on taipumusta ajatella, että ennen oli paremmin”, nuorisopsykiatrian erikoislääkäri ja dosentti Kim Kronström aloittaa.

Aina ajatus ei kuitenkaan päde, ei ainakaan nuorten elämässä. Kronströmin mukaan heidän arjessaan valtavan moni asia on mennyt parempaan suuntaan. 

Alkoholin ja tupakan käyttö on vähentynyt. Sosiaaliset taidot ovat kehittyneet, vähemmistöjen oikeudet parantuneet ja kodeissa ja niiden ulkopuolella on aiempaa turvallisempaa.

Siitä huolimatta nuorten masennus- ja ahdistusoireiden määrä on kymmenessä vuodessa lähes kaksinkertaistunut. Mielenterveyspalvelut ovat ruuhkautuneet ja Kelan kuntoutuspsykoterapiassa käyvien määrä moninkertaistunut.

Miksi? 

Vastoin kuin monet julkisessa keskustelussa, Kronström ei usko, että yhteiskunta tai mielenterveyspalvelut olisivat yhtäkkiä muuttuneet dramaattisesti huonommiksi.

”Nuorisopsykiatrialla on nyt kahdeksan kertaa enemmän käyntejä kuin vuonna 1994 keskellä syvintä lamaa. Se ei selity sillä, että 1994 oli niin helppo elää nuoruutta”, Kronström sanoo. 

”Nykyään on totta kai yksilöitä, joilla on hirveitä kokemuksia, mutta on myös paljon ihmisiä, joilla ei ole ja jotka voivat silti huonosti.”

Hänestä kriisin takana on paljon yksilön ongelmia suurempi muutos.

Kronström on seurannut mielenterveyskriisiä työnsä vuoksi läheltä. Hän on työskennellyt aiemmin esimerkiksi opiskelijoiden mielenterveyspalveluissa, lastensuojelulaitoksissa ja päihdehuollossa ja toiminut Turun yliopistollisen keskussairaalan nuorisopsykiatrian ylilääkärinä.

Nykyään hän pitää psykiatrin ja psykoterapeutin vastaanottoa Turussa, työskentelee etänä Pohjanmaan nuorisopsykiatrialle, tekee tutkimusta ja kouluttaa.

Kaksi vuotta sitten Kronström kuuli integratiivisen psykoterapian seminaarissa teorian, joka avasi hänelle uudenlaisen näkökulman nuorten ahdistukseen.

1960-luvulla kirjoitetussa teoriassa amerikkalaissosiologi Philip Rieff kuvasi, millainen on ihmisen ideaaliluonne länsimaisen yhteiskunnan eri vaiheissa. Ensin ihanne oli uskonnollinen ihminen, jolle jumala ja kirkko antoi lohtua, toivoa ja suunnan elämälle. Valistusajan ja teollisen vallankumouksen myötä tilalle tuli taloudellinen ihminen, joka uskoi työn merkitykseen ja tieteen kehitykseen.

”Oman isäni sukupolvelle päiväunet olivat synti. Ei ollut niin väliä, mitä tehdään, kunhan tehdään.”

Viimeinen Rieffin kuvaama vaihe oli psykologinen ihminen. Hän ei enää usko suurempaan tarkoitukseen tai siihen, että elintason nousu riittää elämän päämääräksi.

”Sen kuuleminen oli hyvin pysähdyttävä hetki. Vaikka teoria on kirjoitettu 1960-luvulla, se jäsentää minulle hyvin sitä, mitä viime vuosikymmeninä on tapahtunut. Keskitymme aiempaa enemmän itseemme, tunteisiimme ja identiteettiimme.”

Arvot ovat siis muuttuneet, Kronström tiivistää.

Saavutukset työelämässä eivät enää ole nuorten tärkein päämäärä. He haluavat löytää oman juttunsa, toteuttaa itseään ja olla onnellisia. Hyvän uran tavoittelu on myös aiempaa vaikeampaa, koska työelämän vaatimukset muuttuvat jatkuvasti eikä koulutus enää takaa automaattisesti menestystä. On vaikea ennustaa, millaisille taidoille tulevaisuudessa on kysyntää.

Arvojen murros näkyy Kronströmin mukaan esimerkiksi siinä, että isojen uskomusten ja auktoriteettien merkitys on romahtanut. 

Vielä 20 vuotta sitten 72 prosenttia suomalaisista ajatteli, että yksi elämän tärkeistä tavoitteista on tehdä vanhemmat ylpeiksi, käy ilmi World Values Survey -tutkimuksesta. Nyt niin ajattelee enää 26 prosenttia.

Saman tutkimuksen mukaan yhä harvemmat suomalaiset näkevät työelämän suurien uhrauksien arvoisena. Vielä 1990-luvun lopulla yli puolet suomalaisista piti tärkeänä, että lapset oppivat kovan työn arvon. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin niin ajatteli enää joka kymmenes.

Auktoriteettien romahtaminen ei ole huono asia, mutta voi tehdä elämästä vaikeasti hallittavampaa, Kronström sanoo. Kun protestanttinen työmoraali ei enää ohjaa valintoja, huomio kiinnittyy enemmän siihen, onko onnellinen, onko elämä merkityksellistä ja mikä riittää.

Selkeät rajat ja uskomukset antoivat mahdollisuuden kapinoida niitä vastaan.

”Kapina voi olla voima, jolla muutetaan maailmaa ja haetaan identiteettiä. Elämme nyt maailmassa, jossa ei olekaan enää niin paljon asioita, joita vastaan kapinoida. Monet vanhemmat ovat aika mukavia ja opettajat kivoja. Nuoret voivat tehdä monessa asiassa niin kuin haluavat.”

Nykyään myös vaihtoehtoja on kaikissa asioissa huomattavasti aiempaa enemmän. Kronström kuvaa muutosta niin, että siinä missä ennen oli muutama tie, joista valita, nyt on umpimetsää, jossa risteilee valtavasti polkuja. Mille tahansa niistä lähtee, voi ahdistua siitä, onko reitti oikea.

Kronström valmistui lääkäriksi vuonna 1999. Hän erikoistui nuorisopsykiatriaan, koska viihtyi nuorten kanssa ja koki halua auttaa, muita ja vähän myös itseään.

”Minulla oli nuorempana masennusta ja ahdistusta ja mietin, mitä elämällä pitäisi tehdä. Terapiasta oli silloin paljon hyötyä.”

Kronströmin nuoruudessa 1980- ja 1990-luvulla yhtenäiskulttuuri eli ja voi hyvin. Kaverit asuivat lähellä ja heidän kanssaan oltiin paljon ulkona. Koko koulu meni sekaisin, kun Dingo hajosi tai Levyraadissa soitettiin Final Countdown.

”Oli yksi tyyli ja ne, jotka kapinoivat sitä vastaan. Kun haluttiin mennä Hennes & Mauritzille, lähdettiin Turusta Tukholmaan.”

Omaa nuoruuttaan miettiessään Kronström nostaa esiin yhden ison muutoksen.  Merkityksellisyyden kokemus tai tunne siitä, että omalla toiminnalla on väliä, suojaa ahdistukselta ja masennukselta. Hän uskoo, että sen saavuttaminen on tänä päivänä vaikeampaa kuin ennen. Vanhat arvot eivät enää puhuttele nuoria, ja ilmastonmuutoksen kaltaiset suuret kriisit lannistavat.

”Moni juttu on nyt saavutettu, ja moneen on menetetty usko. Esimerkiksi tieteeseen, auktoriteetteihin, uskontoon ja rahaan.”

Mielenterveyskriisi onkin osa yhteiskunnan muutosta, Kim Kronström ajattelee. Hänestä arvojen murros on väistämätön kehityssuunta, joka koskee meitä kaikkia.

”Se ei ole hyvä tai paha. Se on vähän kuin sähkö – olemassa, eikä sitä oikein saa pois. Siinä on hyviä ja huonoja puolia.”

Nuorten ahdistusta pitää tietenkin hoitaa ja mielenterveyspalveluita tarjota. Hänestä yksilöiden ongelmien ratkominen ei kuitenkaan ratkaise kaikkea eikä kaikki ole yksilön vastuulla.

”Eivät kaikki suomalaiset voi käydä terapiassa. Täytyy olla muitakin keinoja: tunnetaitoja, yhteisöllisyyttä ja puhetta arvoista.”

Monet Kronströmin kohtaamat nuoret kokevat, että vika on heissä ja että vain he myöhästyvät kilpajuoksusta kohti hyvää elämää.

Hänestä olisi tärkeää puhua avoimesti pettymyksistä ja sanoittaa arvojen murrosta esimerkiksi kouluissa. Kertoa nuorille suoraan, että joskus ahdistaa, joskus itkettää ja joskus on vaikea päättää, mitä elämältään haluaa.

”Ne ovat fiksuja ja normaaleja ajatuksia. Kun annetaan niille tilaa, kerrotaan, että kukaan ei ole yksin niiden kanssa.”