Tapani Ristola esittelee lakastuvaa luomunurmea hiukan kuohuksissaan. Ristolalla ei ole tuotantoeläimiä, mutta silti hänen pellollaan laiduntaa usein sorkkaeläinten lauma.

Kuusipeurat söivät ja talloivat koko kesän Ristolan ja lähinaapureiden viljelyksiä Nastolassa. 

Lähellä sijaitsevan Toivonojan kartanon omistajat Jorma ja Liisa Ollila ovat kasvattaneet peuroja tarhassa kartanon mailla ja vapauttaneet niitä ympäristöön. 

Peurojen tekemät tuhot kiukuttavat monia kyläläisiä. He ovat myös ymmällään. 

Kuusipeura eli täpläkauris on söpö eläin. Se on täysikasvuisenakin pilkullinen kuin Disney-elokuvan bambi. 

Kuusipeura on kuitenkin Suomessa vieraslaji. Se ei siis ole tullut maahan omin sorkin vaan ihmisen tuomana. Pieniä istutettuja kantoja on elänyt eri puolilla Etelä-Suomea 1930-luvulta alkaen.

Suomalaisille on viime vuosina opetettu, että vieraslajien päästäminen luontoon on lailla kielletty. Kurtturuusut ja lupiinit pitäisi nyt nyhtää maasta, koska ne valtaavat  elintilan muilta lajeilta ja muuttavat ympäristöä. Supikoiria ja minkkejä yritetään hävittää lintuvesiltä munia ja poikasia syömästä. Nämä lajit on määritelty asetuksella haitallisiksi lajeiksi, joita pyritään hävittämään.

Vieraslajilaissa  on kuitenkin pari poikkeusta. Yksi ovat riistaeläimet. 

Ollilan naapureillekin on selvinnyt, että peurojen vapauttaminen heidän mailleen on täysin laillista. 

”Ajattelin, että ei voi olla näin. Että annetaan pilata toisten omaisuus ja tuotantopanokset”, Ristola ihmettelee.

Hän soitti keväällä poliisille, kun kaksi kuusipeuralaumaa iski perä perää hänen peltoonsa. Kylältä on tehty peuroista myös rikosilmoitus. On valitettu aluehallintovirastoon ja pyydetty neuvoja maataloussihteeriltä.

Pienen selvittelyn jälkeen kaikki viranomaiset ovat kertoneet, ettei asialle mahda mitään.

Asia nousi tällä viikolla valtakunnan julkisuuteen Ilta-Sanomissa, kun maakuntalehti Etelä-Suomen Sanomat uutisoi, että osa kyläläisistä on vastalauseena kieltänyt Ollilaa metsästämästä maillaan. Epäselvää on, päteekö kielto, kun maanomistajat kerran ovat vuokranneet metsästysoikeuden metsästysseuralle ilman erityisehtoja.

Konflikti kertoo laajemmasta ristiriidasta Suomen riistapolitiikan, maatalouselinkeinojen ja vieraslajien torjunnan välillä. 

Ollilat ovat ilmoittaneet HS:lle, etteivät he anna haastattelua peuraharrastuksestaan. Olemme silti ajaneet Nastolaan katsomaan, mistä on kyse.

Tapani Ristola lähtee oppaaksi metsään. Hän lupaa näyttää, missä tarha sijaitsee.

Ristolalla on yhden miehen yritys, joka tarjoaa asennus- ja huoltopalveluita teollisuudelle. Lisäksi hänellä on 20 hehtaaria luomupeltoa vuoroviljelyssä ja 34 hehtaaria metsää, osa vasta istutettua taimikkoa. 

Kun Ristola alkusyksystä meni puimaan kauraa, pellosta paljastui runsaasti lakoontuneita länttejä. Ne olivat peurojen makuupainanteita.

Hirvestä jää iso lämpäre, kauriista pienempi, metri kertaa metrin laikku, Ristola sanoo.

”Ja niitä oli ympäriinsä.”

Maahan painuneista korsista on enää mahdotonta saada jyviä talteen. 

Ristolan pelloista apilanurmi on lähempänä kartanon maita. Siellä peurashow alkoi heti keväällä. Ristola laski, että pellolla oli enimmillään 24 peuraa. 

Kuusipeuran pyyntilupia paikallisilla metsästysseuroilla on tälle kaudelle vain kolme. Hakuaika umpeutui keväällä ennen kuin peuraongelman laajuus paljastui. Metsästysseurat hakivat kesällä kahtatoista poikkeuslupaa, mutta luvista vastaava Riistakeskus hylkäsi hakemuksen. Uusi hakemus on nyt sisällä.

Ristola sanoo odottavansa kauhulla, millainen määrä eläimiä on ensi kesänä.

Nokian menestyksen myötä vaurastuneesta entisestä pääjohtajasta Jorma Ollilasta on sukeutunut monien Suomen rikkaimpien miesten tavoin innokas metsästäjä ja riistanhoitaja.

Hän kuuluu myös Suomen luonnon- ja riistanhoitosäätiön hallitukseen, jossa hänen kanssaan istuvat esimerkiksi talousvaikuttajat Björn Wahlroos ja Jukka Härmälä. Säätiö perustettiin vuonna 2006, ja se ryhtyi ensi töikseen elvyttämään peltopyykantaa.

Riistan tarhaamisessa kartanonherroilla on pitkä perinne, joka on saanut uutta puhtia myös kaupallisesta metsästyksestä. 

Ollila ilmoitti vuonna 2017 aluehallintovirastoon rakentaneensa tarhan 400 peltopyylle. Peurojen tarhaamisen hän aloitti vuonna 2016 hankkimalla toisesta tarhasta 16 kuusipeuraa. Merikarvialta tilattiin kokenut riistanhoitaja aitaamaan eläimille kymmenen hehtaarin laajuinen alue.

Parin vuoden päästä viisi eläintä pääsi tarhasta karkuun, kun myrskyssä kaatunut puu kaatoi aidan. Keväällä 2021 tarhassa oli 28 peuraa, joista 13 päästettiin vapauteen.

Näin Ollila kertoi viime heinäkuussa kriisipalaverissa, joka pidettiin lähialueen maanomistajien ja metsästysseurojen edustajien kesken Uudenkylän hirvimiesten Hirviliiterissä. Kokouksesta tehtiin muistio, johon on kirjattu keskeiset tiedot.

Peurat ovat ilmeisesti vasoneet vapaudessa. Metsästysseuran arvion mukaan Nastolassa tepastelee vapaalla jalalla 30–40 kuusipeuraa. Ollilat ovat jatkaneet eläinten ruokkimista myös tarhan ulkopuolella. 

”En tiedä, kuinka paljon me ruokitaan Ollilan elukoita”, Ristola sanoo. Hän tulkitsee, etteivät muiden maanomistajien ongelmat kiinnosta Ollilaa.

”Tavoite kuulemma on, että täytetään Etelä-Suomi näillä hienoilla eläimillä.” 

Niin Ristola muistaa Jorma Ollilan sanoneen Hirviliiterin palaverissa. Niin sanoi myös Liisa Ollila elokuussa Etelä-Suomen Sanomille sähköpostiviestissään, jolla hän vastasi lehden kommenttipyyntöön:

”Tarkoituksena on luoda lajille terve kanta Etelä-Suomen maastoihin.”

Läsnäolijoiden mukaan Ollila kertoi Hirviliiterissä saaneensa esimerkin peurojen tarhaamiseen Koneen hallituksen puheenjohtajalta ja Sanoman suuromistajalta Antti Herliniltä. 

Koska Ollila ei halua puhua toimittajille, kysytään tarhauksen ideasta Herliniltä. Hän on kasvattanut kuusipeuroja maatilallaan Kirkkonummella.

Herlin sanoo puhelimessa, että Länsi-Uudellamaalla Olliloiden tavoite alkaa olla totta. Kirkkonummella, Siuntiossa, Lohjalla ja Raaseporissa elää villi kuusipeurakanta.

Itse Herlin arvioi vapauttaneensa luontoon kaikkiaan satakunta kuusipeuraa. Hän on nyt lopettanut tarhauksen, koska eläimistä on syntynyt vapaana elävä populaatio, joka on levinnyt laajalle Porkkalanniemellä. Herlinin arvion mukaan yksilöitä on jo satoja.

”Kuusipeura on hieno lisä suomalaiseen riistaeläinkantaan”, Herlin sanoo. 

Hän arvelee, että kuusipeuroista on iloa muillekin kuin metsästäjille. Ne ovat aktiivisia päiväsaikaan ja siksi ihmisten näkyvillä maisemassa.

”Olen saanut viestiä, että kuusipeura on hienon näköinen pellolla, niityllä ja metsissä.”

Alueen maanviljelijätkään eivät ole hänelle valittaneet. Seudulla on paljon enemmän valkohäntäpeuroja, joita yritetään vähentää. Herlin arvelee, että kuusipeurat ovat pienempi kiusa, jos ovat kiusa ollenkaan.

Herlin kokee olevansa itsekin maanviljelijä. Thorsvikin kartano kasvattaa viljaa ja Hereford-karjaa. 

”Tavalla tai toisella on aina pystytty saattamaan yhteen hyödyt ja haitat.”

Tärkeää hänen mukaansa olisi, että eri lajien yksilöitä on yhteensä luontoon sopiva määrä.

Hän huomauttaa myös, ettei kuusipeura ole Suomessa uusi eläin, vaikka se jonkin määritelmän mukaan vieraslaji onkin. Sitä on ollut maassa melkein sata vuotta.

”Ei se ihan vieraalta tunnu.”

Nastolassa matkalla metsän poikki vastaan tulee Olliloiden lähinaapurin peltotilkku. Sen suojaksi on vedetty piikkilanka-aita. Ristola arvioi, että peurat hyppäävät aidan yli kevyesti.

Viljelijöiden ainoaksi konstiksi on jäänyt eläinten pelottelu. Sekään ei ole helppoa.

Kun Ristola oli niittämässä apilaa, viisi pilkullista peuraa pomppasi metsänreunasta traktorin eteen. Ne eivät pelänneet konetta eivätkä sen ääntä. Päinvastoin.

”Meinasi tulla peurakolari pellolla. Ne ovat sellaisia hölmöjä. Luulivat, että tuon safkaa.”

Peurat käyvät aterioimassa myös puutarhoissa. Ne söivät omenat Ristolan puista, mutta se ei häntä haitannut, koska omenoita vaivasi muumiotauti. Ulostetta sen sijaan kertyi häiriöksi asti.

Alamme olla perillä.

Kuusimetsän sammalpohjassa risteilee kapeita polkuja. Ne johtavat runsaat kaksi metriä korkealle verkkoaidalle. Aidan molemmin puolin on avoimet kaistaleet, joista on kaadettu puut. Yhtään eläintä ei näy.

Kierrämme aidan viertä, kunnes tulemme tarhan portille. Ristola kertoo, että kesällä portti lenkotti auki. Maassa näkyi sisään ja ulos kulkeneiden peurojen jälkiä.

Nyt portti on kiinni. Aitauksessa näkyy heinäkasa ja ruokintalaitteen näköinen pönttö. Taaempana toinen portti johtaa peremmälle tarhaan.

Toinen naapuri, nuori isäntä Heikki Nieminen kertoo, että viime syksynä kuusipeuroja näkyi vain muutama. Keväällä, kun kylvöt oli tehty ja oras nousi, eläimet saapuivat syömään. 

Niemisen mielestä yksi tai kaksi peuraa ei haittaisi, mutta ne tulivat laumoina koko kesän ajan, joskus montakin kertaa päivässä.

”Kaurapeltoon tuli ihan polut.”

Nyt Nieminen on kylvänyt syysviljan ja peurat ovat tulleet sitäkin maistamaan.

Niemisen talon takana aukeaa pelto, jonka kulmasta on parikymmentä metriä Olliloiden peura-aidalle. Toivonojan kartanon myi vuonna 2000 Olliloille Heikki Niemisen äiti Katriina Nieminen perheensä kanssa.

Katriina Nieminen sanoo olevansa tyytyväinen siitä, että kartano on kunnostettu.

”Ei kukaan tavallinen ihminen olisi pystynyt laittamaan paikkaa niin hienoon kuntoon.”

Naapuruudessa on kuitenkin ollut toivomisen varaa. Niemiset kokevat, että Ollilat ovat halunneet pysytellä erillään muista asukkaista eivätkä ole hoitaneet asioita keskustelemalla, kuten kylässä on tapana. Heidän mukaansa Ollilat eivät esimerkiksi ilmoittaneet peurojen vapauttamisesta muille maanomistajille mitenkään.

”Ollilan Liisa sanoi Etelä-Suomen Sanomissa, että kautta aikojen täällä on pyörinyt peuroja. Ikäni olen asunut, mutta enpä ole aiemmin kuusipeuroja nähnyt. Ennen bambeja oli vain satukirjoissa”, Katriina Nieminen sanoo.

Suomessa on eläintenpitäjä- ja pitopaikkarekisterin mukaan 36 tarhaa, jotka kasvattavat kuusipeuroja. Niistä 13 on ilmoittanut harjoittavansa riistanhoidollista tarhausta. Se tarkoittaa, että eläimiä lisätään tarhassa nimenomaan luontoon laskettaviksi.

Tarhaamiseen ei tarvita lupaa, mutta eläintenpidosta täytyy tehdä ilmoitus aluehallintovirastoon. Luontoon laskemisesta ei tarvitse edes ilmoittaa.

Onko yksityishenkilöillä ja yrittäjillä siis täysi vapaus levittää kuusipeuraa Suomeen?

”Niin, kyllä käytännössä on”, vastaa Riistakeskuksen julkisten hallintotehtävien päällikkö Sauli Härkönen.

Vastaus lyö monet maallikot ällikällä – etenkin, kun valkohäntäpeuran esimerkki on tehnyt selväksi, mitä uuden peuralajin runsastumisesta voi seurata.

Innokkaan ruokkimisen ja leudontuneiden talvien myötä kanta on räjähtänyt Etelä-Suomessa yli sataantuhanteen yksilöön.

Lounais-Suomen tihentymäalueilla valkohäntäpeurat syövät puhtaaksi ihmisten puutarhat, tuhoavat viljelyksiä, järsivät taimikoita ja muuttavat luonnonkasvillisuutta. Joiltakin alueilta peurat ovat kalunneet pois kaiken mustikan, hävittäneet kukkakasvit ja muuttaneet kasviston heinävaltaiseksi.

Lisäksi ne levittävät punkkeja, jotka tartuttavat ihmisiin borrelioosia ja puutiaisaivokuumetta. Peurakolareitakin sattuu jo seitsemän kertaa niin paljon kuin hirvikolareita.

Kuusipeurat ovat enemmän ruohonsyöjiä kuin valkohännät ja Suomen muut hirvieläimet. Siksi ne pysyttelevät mielellään maatalousympäristössä. Metsien varvut ja puuntaimet kelpaavat hätäravintona talvella.

Nastolassakin eläimet napsivat viime talvena latvoja taimikoista. 

Kuusipeurat tottuvat helposti ihmisiin eivätkä hevin lähde tutuilta paikoilta, jos ruokaa riittää. Vahinkoja pahentaa, että ne ovat laumaeläimiä. 

Koska eläimiä on vielä vähän, korvattuja vahinkojakin on toistaiseksi vähän. Kunnollista kannanseurantaa ei ole, mutta vuonna 2020 Suomessa oli metsästäjien arvion mukaan runsaat kaksi tuhatta yksilöä, sanoo hirvieläinten metsävaikutuksiin perehtynyt Luonnonvarakeskuksen (Luke) erikoistutkija Juho Matala.

Määrä on kuitenkin viime vuosina kasvanut ripeästi. Vuosituhannen vaihteesta vuoteen 2015 kanta-arvio pyöri 400–700 yksilössä.

Kasvun takana ovat leudot talvet, tarhaus ja ruokinta, Matala sanoo. Kuusipeura ei selviä lumisista talvista ilman ihmisen apua. 

Valkohäntäpeura oli viime kesänä esillä haitallisten vieraslajien listalle. Matalan näkemys on, että molemmat peuralajit täyttäisivät haitallisuuden kriteerit. 

Riistakeskus vastusti luokitusta jyrkästi sillä perusteella, että valkohäntäpeura on arvokas riistalaji eivätkä metsästäjät suostu hävittämään sitä.

Kuusipeuroja voi yhä myös tuoda maahan Riistakeskuksen luvalla.

Sauli Härkönen sanoo, että lupien antamisessa käytetään harkintaa. Viime vuosina lupia ei ole hänen mukaansa edes haettu.

Mutta kyllä on. 

Tietopyynnöllä selviää, että kaksi toimijaa haki vuonna 2020 lupaa yhteensä 30 kuusipeuran tuontiin Ruotsista ja Tšekistä. 

Hakijat vakuuttivat, että he pitävät tuontieläimet tarhassa Kustavissa ja Paraisilla. Niiden jälkeläisiä sen sijaan oli tarkoitus päästää luontoon. Luvat myönnettiin. 

Asian tarkistettuaan Härkönen sanoo, että luvat annettiin saaristo-olosuhteisiin. Lähtökohta kuitenkin on, että tuontiin suhtaudutaan kielteisesti.

Härkösen mukaan ei kannata olla huolissaan siitä, että kävisi kuten valkohäntäpeuran kanssa eli kannan kasvu riistäytyisi käsistä. Hyvinvoiva valkohäntä tekee kerralla kaksi vasaa, mutta kuusipeura vain yhden.

Matala huomauttaa, että Ruotsissa kuusipeurojen määrä on silti paisunut samaan luokkaan kuin valkohäntäpeurojen määrä Suomessa. Ruotsin kuusipeurat elävät tosin etelämmässä. Suomen talvista selvitäkseen kuusipeurat tarvitsevat ruokintaa. 

Ruokkimisintoa suomalaiset metsästäjät ovatkin jo osoittaneet. Valkohäntäpeuroille on Luken tutkimuksen mukaan syötetty vuodessa 17 miljoonaa kiloa ruokaa, joka on ihmisen kasvattamaa. Se yksistään riittää elättämään 50 000 peuraa syksystä kevääseen.

Viime vuosiin asti Riistakeskus kannusti valkohäntäpeurojen ruokintaan.

Onko vierasperäisten riistalajien levittäminen maahan paitsi sallittua myös riistahallinnon tavoite?

Strategiapapereiden ja riistahallinnon lukuisten selvitysten perusteella niin voisi ajatella. 

Suomen riistahallinto uudistettiin perusteellisesti vuonna 2011. Siihen asti metsästysasioita hoitelivat maa- ja metsätalousministeriön ohjauksessa Metsästäjäin keskusjärjestö ja riistanhoitopiirit. Ne yhdistettiin Suomen riistakeskukseksi.

Sen jälkeen niin sanotulle julkiselle riistakonsernille laadittiin maa- ja metsätalousministeriön johdolla uudenlainen strategia. 

Jos metsästys oli aiemmin käsitetty harrastukseksi, nyt alettiin puhua ”riistataloudesta” ja sen rahallisista hyödyistä yhteiskunnalle.

Uudistuksissa mukana ollut virkamies sanoo, että hyvinvointia tuottavaa riistataloutta on helpompi puolustaa kuin pelkkää metsästystä.

Koko julkisen riistakonsernin päämääräksi asetettiin riistatalouden vahvistaminen.

Julkiseen riistakonserniin kuuluvat nykyisin maa- ja metsätalousministeriön luonnonvaraosaston lisäksi Suomen riistakeskus ja riistanhoitoyhdistykset, Luonnonvarakeskus, Metsähallitus ja Ruokavirasto.

Samaan aikaan ministeriö käynnisti tutkimus- ja kehittämishankkeen, jonka tavoitteena oli kehittää metsästykseen ja riistaan liittyviä palveluita ja tuotteita.

Siitä pitäen riistakonsernissa on tehty ja teetetty paksu tukku erilaisia selvityksiä, joissa lasketaan metsästyksen rahallista arvoa ja hahmotellaan keinoja kaupallisen metsästyksen lisäämiseksi sekä riistalihan kaupallistamiseksi.

Heti ensimmäisen Riistatalous elinkeinona -selvityksen ensimmäisessä kappaleessa vuonna 2012 summattiin, että riistalajien tiheyksiä on syytä pyrkiä vahvistamaan.

Selkeä ja informatiivinen paperi sisältää kehityshankkeen ohjausryhmän toimenpide-esitykset.

Ryhmä toivoi muun muassa strategista linjausta siitä, pitäisikö tulokaslajien populaatioiden syntymistä maahan tukea.

Ohjausryhmään kuului myös Luonnon- ja riistanhoitosäätiön edustaja, vuorineuvos Jukka Härmälä. Kun toimenpide-ehdotusten toteuttamisesta sovittiin, säätiön tehtäväksi annettiin kehittää ja koordinoida medialle suunnattuja tilaisuuksia, joissa riistalihaa nostetaan esiin ympäristöystävällisenä luonnontuotteena.

Kaupalliseen metsästykseen liittyy intensiivinen riistan ruokinta ja tarhattujen eläinten vapauttaminen metsästettäväksi, selvityksessä todettiin.

Etenkin keskieurooppalaisten metsästysturistien houkuttelu on todettu kaikissa myöhemmissäkin suunnitelmissa vaikeaksi, ellei asiakkaille taata varmaa saalista ja trofeita kotiin vietäviksi. Trofeilla tarkoitetaan metsästysmuistoja, kaadettujen eläinten sarvia ja taljoja.

Nimettömänä puhuva riistahallinnon virkamies kuvaa ulkomaisen asiakkaan todennäköisen pettymyksen:

”He ovat nähneet kuvia isoista hirvisonneista ja komeista sarvista. Jos he seisovat pari päivää sateessa suomalaisessa metsässä ja kuulevat tintin tinttimiset mutta eivät edes näe hirveä, niin vaatimukset eivät täyty.”

Myös 2018 tehty valtioneuvoston selvitys toteaa, että riistakantoja pitää vahvistaa vastaamaan yrittäjien tarpeita, mikäli metsästysmatkailua halutaan tukea.

Kymmenen vuotta vanha riistatalouden vahvistamiseen pyrkivä strategia on yhä voimassa. Erämatkailun kehittäminen valtion alueilla on jopa määrätty Metsähallituksen yhdeksi tulostavoitteeksi. Tavoitteen toteutumista mitataan muun muassa metsästäjien ja kalastajien asiakastyytyväisyydellä.

Suomessa on runsaat kaksisataa yritystä, jotka saavat toimeentuloa metsästyspalveluiden järjestämisestä. Kokonaismäärä ei ole juuri lisääntynyt kymmenessä vuodessa, mutta Riistakeskuksen mukaan metsästysmatkailu on muuttunut useille yrittäjille pääasialliseksi tulonlähteeksi.

Riistakeskus kertoo nettisivuillaan, että kaupallinen metsästys on nousussa kotimaisen kysynnän voimin. 

”Halutaan ostaa valmis paketti ja osallistua jahtiin, jossa saaliin saaminen on todennäköisempää”, sivuilla todetaan. 

Kun suomalainen siirtyy metsästämään maksavana asiakkaana, saaliin varmuus on hänellekin entistä tärkeämpää. 

Siksi fasaaneja kasvatetaan peräti kahdessasadassa tarhassa ja peltopyitä noin kolmessakymmenessä. Ne ovat Suomen tarhatuimpia riistaeläimiä. Fasaanikin on vieraslaji.

Näillä perusteilla maahan tarvittaisiin myös lisää peuroja. 

Tavoite on törmännyt ennen kaikkea maa- ja metsätalouden edunvalvontaan. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK on vaatinut hirvieläinkantojen hillitsemistä ja erityisesti valkohäntäpeurojen vähentämistä.

Riistakeskuksen Härkönen sanoo, että kaupallinen metsästys loisi uusia toimeentulomahdollisuuksia maaseudulle. Niitä on selvitetty Riistakeskuksessa erityisesti valkohäntäpeuran osalta.

”Mutta ainahan tavoite täytyy suhteuttaa siihen, millä kustannuksella, mitkä ovat hyödyt ja haitat.”

Kuusipeuraan ei ole Härkösen mukaan kiinnitetty paljon huomiota, eikä sille ole asetettu kantatavoitetta. Tieto Nastolan konfliktista on kuitenkin kantautunut Riistakeskuksen johtoportaaseen.

”Ja kun sinäkin olet ottanut sen artikkelin aiheeksi, niin keskustelu varmaan tiivistyy.”

Maa- ja metsätalousministeriön ykkösvirkamies, kansliapäällikkö Jaana Husu-Kallio lupasi vuonna 2016 erämessujen avajaispuheessaan, että ministeriö kehittää erätaloutta entistä pontevammin ja edistää liiketoimintamahdollisuuksia yhdessä yrittäjien kanssa. 

Nyt Husu-Kallio ei asetu puhelimen päässä jämerästi tavoitteen taakse. Hän sanoo, että riistakonsernin strategiaa päivitetään parhaillaan. Sitä pitäisi kansliapäällikön mukaan muokata tasa-arvoisemmaksi. 

Tärkeää ei hänen mukaansa ole, että metsästetään enemmän, vaan että metsästetään yhteiskunnan kannalta riittävästi.

”Metsästys on ukkoutunut”, Husu-Kallio sanoo. Mukaan pitäisi saada naisia ja nuoria, jotta metsästäjiä riittäisi harventamaan valkohäntäpeuroja ja huolehtimaan liikenteessä loukkaantuneista eläimistä.

Valkohäntäpeurojen verottamisessa kaupallisella metsästyksellä olisi Husu-Kallion mielestä rooli.

”Selvityksiä on tehty, mutta kaupallinen metsästys on vain pieni osa sitä, mitä suomalainen metsästys on perinteisesti ollut ja tulee jatkossakin olemaan.”

Hirvieläinten riistanhoidollisen tarhauksen Husu-Kallio torjuu kokonaan. Hän sanoo, että hirviä, valkohäntäpeuroja ja metsäkauriita on tarpeeksi.

”Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että yhtään ylimääräistä peuralajia ei enää laajennettuna tarvita.”

Keskeinen kysymys hänen mukaansa on, mitä kaikkea Suomen luontoon kuuluu.

Husu-Kallio arvelee, että seuraava eteen tuleva kysymys voi olla saksanhirvi eli isokauris, joka on pääriistalaji Keski-Euroopassa.

Helsingin Sanomat on osa Sanoma-konsernia. Antti Herlin on Sanoman suuromistaja.

Lue lisää: ”Aivan järjetöntä hommaa” – Suomeen tuotiin Amerikasta vieraslaji, jolle metsästäjät kantavat ruokaa miljoonia kiloja vuosittain

Lue lisää: Vesilintuja houkutellaan ammuttaviksi kaatamalla vesistöihin miljoonia kiloja viljaa – kannat taantuvat ja tautiriskikin toteutui jo