Pariton sukupolvi

Yhä useampi kolmekymppinen elää ilman puolisoa. Miksi y-sukupolvi on valinnut sinkkuuden?
----------

HUONO tuuri. Näin vantaalainen Janne Aalto, 37, perustelee sitä, että hänellä ei ole parisuhdetta. ”Ne, joihin ihastun, eivät ihastu minuun. Ja toisinpäin.” Aalto kertoo olleensa lapsena koulukiusattu ja siksi ujo. Hän ei viihdy väkijoukoissa tai festareilla, eikä hän usko, että kuppiloistakaan löytyisi ketään sopivaa. Eikä aina ole ollut aikaakaan nähdä uusia ihmisiä.

”Joskus olen saattanut tehdä päivässä 15 tuntia töitä. Ei siinä ole ehtinyt ketään tapaamaan”, Aalto kertoo. Hänellä on ollut muutama lyhyt parisuhde, mutta ne eivät olleet sellaisia, joissa Aalto olisi ollut valmis jatkamaan. ”Molempiin suhteisiin mentiin siksi, että muille ei kelpaa ja tämä nyt tykkää. Eli täysin väärästä syystä.”

AALTO kuuluu vuosina 1980–1995 syntyneiden y-sukupolveen. He ovat nyt 25–40-vuotiaita. Jos katsotaan perinteisten lasien läpi, heidän pitäisi olla perustamassa perheitä. Mutta monet eivät ole. Syntyvyyskäyrät ovat laskeneet, ja sopivan puolison puuttuminen on yksi keskeisistä syistä lapsettomuuteen. Syyksi y-sukupolven parisuhteettomuuteen on esitetty niin deittisovellus Tinderiä, haluttomuutta sitoutua kuin sukupolven lapsuudessa kokemaa lamaa. Aalto ajattelee, että varsinkin kaupunkialueella on niin valtava määrä tarjontaa, että se on yksi syy monien sinkkuuteen.

”Napinpainalluksen päässä on tuhansia, jotka ovat kaikki potentiaalisia kumppaneita”, Aalto kertoo. Myös se vaikuttaa, että ihmiset eivät tapaa kasvotusten ja he ovat kiinni hektisessä elämänrytmissä. Ja koska tarjontaa näyttää olevan paljon, Aallon mielestä ei tarvitse tyytyä vain ihan kivaan kumppaniin. ”Ei täydellinenkään tarvitse olla, mutta sellainen, että häneen todella tykästyy.”

Nämä ovat ymmärrettäviä syitä, kun puhutaan yksilöiden valinnoista. Yksi on kiireinen, toinen etsii sitä oikeaa, kolmas tahtoo keskittyä parisuhteen sijaan muuhun. Mutta koko sukupolven parisuhdekäyttäytymisessä on havaittavissa historiallinen muutos. Puolisottomia kolmekymppisiä on nykyisin enemmän kuin avoliitossa olevia, puhumattakaan avioliittoon astelleista. Eivät kai kaikki kolmekymppiset voi olla deittiuupuneita, laman traumatisoimia tai sitoutumiskammoisia?

JOTAIN jännittävää tapahtuu, mutta väestötutkijakaan ei ole aivan varma, mitä. Syntyvyyttä tutkivan Nefer-akatemiahankkeen johtaja Marika Jalovaara on tutkinut parisuhteiden dynamiikkaa 1990-luvulta saakka. Alkuvuodesta hän teki rekisteriaineistojen pohjalta mielenkiintoisen havainnon. Jalovaara huomasi, että puolisottomien määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa kolmekymppisten ikäryhmässä. Laskelman mukaan 30–34-vuotiaista suomalaismiehistä ilman puolisoa oli 42 prosenttia ja 28–32-vuotiaista naisista 36 prosenttia. Sinkkuuskäyrä lähti nousuun 2000-luvun lopulla. Vielä vuonna 2008 vastaavissa ikäryhmissä puolisottomien miesten osuus oli noin 35 prosenttia ja naisten noin 30 prosenttia, eli selvästi nykyistä pienempi. Sitä ennen puolisottomuus oli pysynyt samoissa lukemissa 1990-luvulta saakka.

Oikeastaan mitään tyhjentävää selitystä ilmiölle ei juuri nyt ole. Sellaisten aika on myöhemmin, kun nähdään, kuinka kolmekymppisille lopulta kävi. ”Selvää on, että nykyisten kolmekymppisten elämä kulkee toista rataa kuin nykyisten nelikymppisten”, Jalovaara sanoo. Hänen mukaansa osa puolisottomuusilmiöstä on pitkän kehityksen tulosta. Avioliitossa olevien osuus on romahtanut. Avoliittoja solmitaan yhä paljon, mutta ne ovat Jalovaaran mukaan usein lyhytikäisiä ja niistä palataan nopeastikin sinkuksi. Samalla kaikki on lykkääntynyt: parisuhteeseen sitoutuminen, avioliitto ja lasten saaminen tapahtuvat yhä myöhemmällä iällä. Mutta lykkääminen on vain osasyy, eikä loputtomiin voi lykätä. ”Monesti murehditaan, että eiväthän korkeasti koulutetut naiset ja matalimmin koulutetut miehet löydä toisiaan. Miksi hyvin erilaisten pitäisikään löytää toisiaan?”

ENSIMMÄISEKSI on hyvä teilata muutama harhaluulo. Perusteluja puolisottomuudelle on haettu niin asuinpaikkakuntien sukupuolijakaumista kuin kouluttautumisestakin. On sanottu, että miehet jäävät maaseudulle ja naiset lähtevät kaupunkeihin. Paljon riittää myös puhetta korkeakoulutetuista naisista, joille ei kelpaa matalammin koulutettu mies. Jalovaaran mukaan nämä väitteet ovat vailla kunnollista pohjaa. Ensinnäkin syrjäseutujen miehiä on niin vähän, että heidän poistamisensa aineistosta ei keikauta lukemia mihinkään suuntaan. Toisekseen kuntarajat saavat tilanteen näyttämään rajummalta kuin se on. Jalovaara ottaa esimerkiksi kotikaupunkinsa Turun. ”Aina vitsaillaan, että Turussa on enemmän sinkkunaisia kuin miehiä. Kerran aloin laskea näitä suhteita. Tarkoituksenani oli todistaa, että vaikka Turku olisi naisvaltainen, ympäryskunnat ovat miesvaltaisia. Kyllähän ympäryskuntien miehet löytävät rajan yli kaupunkiin.”

Totuus ei lopulta ollut edes näin mediaseksikäs. ”Itse asiassa Turunkin puolisoton väestö on miesvaltaista lukuun ottamatta 19–22-vuotiaiden ikäryhmää ja yli viisikymppisiä.” Entä sitten ne korkeakoulutetut naiset? Itseasiassa puolisottomuus ei ole ensisijaisesti heidän ongelmansa. Tilastot näyttävät, että puolisottomuus on yleisempää pelkän peruskoulun käyneillä sekä keskiasteen koulutuksen saaneilla. Tämä pätee sekä miehiin että naisiin. Kärjistäen voisi sanoa, että korkeakoulutetut löytävät toisensa, matalammin koulutetut eivät. Matalammin koulutetuissa on toki enemmän miehiä, mutta silti tilanne luo puolisottomuutta pääasiassa matalammin koulutetuille naisille, ei korkeakoulutetuille naisille. Tutkimusten mukaan korkeasti koulutetut naiset solmivat liittoja joko yhtä korkeasti koulutettujen tai astetta matalammin koulutettujen miesten kanssa. On myös tutkittu, että koulutustaustan samankaltaisuus on yksi parisuhteita koossa pitävä osatekijä. ”Monesti murehditaan, että eiväthän korkeasti koulutetut naiset ja matalimmin koulutetut miehet löydä toisiaan. Miksi hyvin erilaisten pitäisikään löytää toisiaan? Parisuhdemarkkinat eivät toimi niin.” 

”On aikaisempaa sallitumpaa elää yksin.”

YKSILÖKESKEISIÄ ja uniikkeja lumihiutaleita. Tällaisia kuvailuja Y-sukupolvesta on esitetty viime vuosina Voiko yksilökeskeisyys vaikuttaa siihen, haluaako parisuhteen? Jalovaaran mukaan sillä voi hyvinkin olla näppinsä pelissä. Ennen parisuhde ja perhe olivat elämän kulmakiviä ja harrastukset lisämauste. Nyt ihmiset valitsevat selvemmin itselleen elämäntavan. He miettivät, haluavatko perheen sijaan elämältään jotain muuta, kuten matkailua, vapautta tai harrastuksia. ”Yksilön onnellisuus ja hyvinvointi ovat yhä tärkeämpiä asioita. Perhe ja parisuhde ovat tärkeitä myös, mutta jos parisuhteen ja yksilön etu ovat pahasti ristiriidassa ja pitää valita, niin yksilön etu voittaa”, Jalovaara sanoo. Onnellisuuden tavoittelulla on myös hyvä puolensa. Onnettomiin suhteisiin ei enää jäädä vain siksi, että ylläpidettäisiin rakennelmaa. Lisäksi y-sukupolvi on katsellut hyvin erilaista sinkkuelämää kuin vanhempansa. Vanhanpiianvero poistui jo vuonna 1975, ennen yhdenkään y-sukupolven edustajan syntymää. Avioerojen määrä lähti nousuun 1980-luvulla, ja samalla avioliitto haurastui. Sinkkuelämää-sarja pamahti televisioihin 1990-luvun lopussa. Arjen sinkkuelämästä tuli hyväksytympää. Voiko se olla osasyy puolisottomuuden yleistymiseen?

Voi, sanoo tutkija Anu Kinnunen. Hän tekee parhaillaan väitöskirjaa sinkkujen hyvinvoinnista. ”Parisuhteen normatiivisuus on hieman löysännyt otettaan. On aikaisempaa sallitumpaa elää yksin”, Kinnunen sanoo. Nykyään on myös normaalia löytää kumppani myöhemmällä iällä, eikä hynttyitä tarvitse iskeä yhteen heti kaksikymppisenä. Kumppanilta vaaditut ominaisuudet saattavat kuitenkin yhä olla varsin tarkat. ”Parisuhdenormiin sisältyy myös se, millainen kumppanin pitäisi olla. Haetaan puolisoa, joka vastaa esimerkiksi omaa etnistä taustaa, sosiaalista viiteryhmää tai koulutustasoa”, Kinnunen luettelee.

Ulkopuolisen silmiin saattaa näyttää siltä, että puolisottomalle ei tunnu kelpaavan kukaan. Kinnusen mielestä jokaisella on täysi oikeus pohtia sitä, kenen kanssa haluaa olla. Jos elämä on harmonista ja hyvää yksinkin, miksi väkisin ottaisi kumppanin elämäänsä vain parisuhteen vuoksi? ”Kaikki saavat olla juuri niin nirsoja kuin haluavat”, Kinnunen sanoo. Eivätkä kaikki halua parisuhdetta. Sinkuissa on sekä tyytymättömiä ja onnettomia että tyytyväisiä ja onnellisia. Kinnusen mukaan sinkkujen hyvinvointi on sidoksissa siihen, mitä he toivovat. ”Hyvinvoinnin kannalta on keskeistä se, toivooko parisuhdetta vai ei. Jos toivoo, eikä saa sitä, se vaikuttaa hyvinvointiin. Toteutumaton toive korreloi huonon olon kanssa.”

Joillekin sinkkuus on taakka, joka on seurausta sosiaalisten kontaktien puutteesta. Ystävyyssuhteet eivät ole muutenkaan välttämättä kovin vahvoja, ja taustalla voi olla esimerkiksi koulukiusaamista ja syrjäytymistä. ”Varsinkin yhteiskunnan alimmissa notkelmissa on sinkkutihentymä. Jos elämässä menee muutenkin heikosti, kumppanin löytäminen voi olla vaikeaa”, Kinnunen sanoo. Mutta on myös sinkkuja, joilla on vilkas sosiaalinen elämä ja onni osanansa. Kinnusen mukaan miehillä sinkkuna elämiseen tuo onnellisuutta työ ja liikunta, naisilla ystävyyssuhteet. Ehkä y-sukupolvi onkin onnistunut löytämään arvon myös itsenäisyydestä ja yksinelämisestä.

”Ylipäätään pitäisi päästä eroon sellaisesta oletusarvosta, että aina ollaan lähtökohtaisesti etsimässä puolisoa”, Kinnunen sanoo. ”Periaatteessa kuka tahansa voi saada puolison. Mutta rakkaussuhteet ovat samaan aikaan hyvin yksinkertainen ja monimutkainen asia.”
YKSITYINEN ON lopulta myös yhteiskunnallista. Vajoavaan syntyvyyteen haetaan kiivaasti ratkaisuja. Samaan aikaan puolisottomuutta pidetään lähinnä yksilön asiana. ”Kun mainitsee puolisottomuuden, nostetaan helposti kädet pystyyn ja todetaan, että ei siihen voi vaikuttaa. Enintään hihitellään, että pitäisikö valtion järjestää pikatreffejä”, Jalovaara sanoo.

Toki puolisottomuuteen vaikuttaminen ei ole niin helppoa kuin esimerkiksi lapsiperheiden tukeminen. On kuitenkin asioita, jotka saattaisivat edesauttaa puolison löytämistä ja sitoutumista. Jalovaaran mukaan tilastoissa toistuu yksi selkeä yhteiskunnallinen tekijä, joka vaikuttaa kaikkiin parisuhteisiin: työ. ”Olen parikymmentä vuotta analysoinut tekijöitä, jotka ovat yhteydessä parisuhteiden solmimiseen, purkautumiseen ja lastensaantiin. Työttömyys vaikeuttaa perheen perustamista joka vaiheessa.” Vaikka romanssin alkuhuumassa omalla tai toisen työtilanteella ei olisi väliä, vakiintumista ja yhteistä tulevaisuutta pohtiville pareille sillä on Jalovaaran mukaan merkitystä. ”Tutkimusten valossa pitkäaikaistyöttömillä on pienempi todennäköisyys muuttaa yhteen ja avioitua. Samalla heillä eron riski on iso”, Jalovaara sanoo.

On siis ilmeistä, että työllä ja parisuhteella on yhteys. Mutta eikö työlle omistautuminen jopa haittaa parisuhteiden muodostumista? Jalovaara näkee asian toisin. Työ luo varmuutta tulevaisuuden suunnitteluun. ”Esimerkiksi perheen muodostuksessa se, että töitä ei ole, on isompi kompastuskivi kuin työn tekeminen.” Paljon on silti sellaista, jota ei voi selittää tilastoilla ja tutkimuksilla. Jotkut tuntuvat löytävän parisuhteen helposti heti, kun haluavat, toiset etsivät puolisoa, mutta sopivaa ei osu kohdalle.

”Tutkimukset sekä kysynnän ja tarjonnan mallit valaisevat ilmiötä. Mutta se, mitä yksilölle tapahtuu tosielämässä, on mystinen asia. Siihen en osaa tutkijana sanoa mitään”, Marika Jalovaara sanoo. ”Periaatteessa kuka tahansa voi saada puolison. Mutta rakkaussuhteet ovat samaan aikaan hyvin yksinkertainen ja monimutkainen asia”, Jalovaara sanoo.