Tulipalo on pitänyt hätäkeskuspäivystäjä Salla Pakkasen kiireisenä tänä aamuna.

”Olin puhelimessa ja annoin ohjeita, kunnes jo melkein huusin, että nyt otat ne lapset ja juokset ulos sieltä palavasta talosta”, hän kertoo.

Kun langan päässä on hätä, Pakkasen ammattitaitoa tarvitaan. Silmät loistavat, kun hän puhuu muiden auttamisesta.

”Istuminen tappaa”, Pakkanen sanoo. 

Siksi hän seisoo suurimman osan työajastaan. Sillä tavalla pysyy vireänä 12 tunnin vuoroissa kolmivuorotyössä, jota ylipäivystäjä Pakkanen painaa Keravan hätäkeskuksessa.

Skarppina on pakko pysyä. Isojakin päätöksiä pitää tehdä sekunneissa, sillä ihmiset voivat olla hengenvaarassa. 

Tavallisen keravalaisen asuinlähiön keskellä on rakennus, jota ympäröi jykevä metalliaita. Salla Pakkanen avaa kulkuluvallaan kierreportin ja ohjaa ovesta sisään.

Rakennuksen sisältä pääsee luiskaan, joka johtaa 25 metrin syvyyteen maan alle hätäkeskuksen tiloihin. Kävely luiskaa pitkin on pitkä.

”Tässä testataan kuntoa yövuoron jälkeen”, Pakkanen sanoo.

Maanalainen toimistotila näyttää tyypilliseltä konttorilta: kokoushuoneita, sosiaalitilat, lepohuone, pukuhuoneita. Kiviseinällä roikkuu tasavallan presidentti Sauli Niinistön kuva.

Ainoa epätyypillinen paikka täällä on päivystyssali, jossa hätäpuheluihin vastataan ympäri vuorokauden.

Saliin ei ulkopuolisia päästetä, sillä tietosuoja-asioista ollaan täällä hyvin tarkkoja. Riskiä siitä, että hätäpuhelut kaikuisivat ulkopuolisiin korviin ei haluta ottaa.

Hätäkeskuksessa on koulutussali, joka on Pakkasen mukaan hyvin samanlainen kuin se oikea päivystyssali. Tila on avara, korkea ja täynnä pöytiä, joilla on tietokoneita ja näyttöjä. Täällä Pakkanen kertoo nyt vaativasta työstään, josta ei juuri koskaan saa kiitosta.

Työvuoro on alkanut tänään kello 6.45. Vuoron aluksi Pakkanen pukeutuu virkavaatteisiin.

”Vaatteet vaihtamalla saan työmoodin päälle”, hän sanoo.

Sitten Pakkanen tarkistaa päivystyssalin pöytäkartan. Se kertoo, mitä hänellä on tänään luvassa: onko koko vuoro hätälinjaan vastaamista, vai onko hänellä tehtävänseuraamista, vuoromestarin töitä tai hallinnollisia hommia.

Pohjois-Karjalasta kotoisin olevalla Pakkasella oli nuorempana selkeä suunnitelma: armeijaan ja sitä kautta poliisiksi. Huonot polvet estivät urahaaveet.

”Kun ei pysty juoksemaan, ei voi poliisiksi ryhtyä.”

Kaveri vinkkasi hätäkeskuspäivystäjän työstä. Samalla asiallahan siinäkin ollaan, pelastetaan ihmisiä.

Pakkanen haki puolentoista vuoden mittaiselle kurssille Kuopioon, valmistui, muutti pääkaupunkiseudulle ja tuli tänne töihin. Nyt edessä on yhdestoista vuosi hätäkeskuksessa.

”Se oli taskupuhelu”, Pakkanen vastaa, kun häneltä kysyy aivan ensimmäisestä puhelusta.

”Hätäkeskus – nödcentralen. Hei. Kerro osoite, mistä soitat. Onko hän hereillä nyt? Ei ole? Hengittääkö normaalisti? Ei?”

Pyydettäessä Pakkanen demonstroi, miten hän ohjeistaa esimerkiksi puhelussa, jossa henkilö on eloton. Pakkasen ääni on koko ajan rauhallinen ja määrätietoinen.

”Selvä. Laita hänet selin makuulle, apu on hälytetty. Onko ovikoodia? Hyvä. Kokeile nyt, hengittääkö hän, laita käsi suun ja nenän eteen. Ei hengitä, selvä, meidän täytyy aloittaa nyt elvytys, tahti on tämä: yksi, kaksi, kolme, neljä, yksi, kaksi, kolme, neljä. Laske ääneen, jotta minä kuulen… hyvin menee, se on raskasta hommaa, mutta jaksat hienosti. Jatka tätä niin kauan, kunnes ensihoito antaa luvan lopettaa.”

Tällainen tehtävä menisi ensihoitokategoriaan ja kiireellisyysluokkaan A.

Kategorioita ovat ensihoitotehtävä, poliisitehtävä, pelastustehtävä ja sosiaalitoimen tehtävä. Joskus kyse on moniviranomaistehtävästä, jossa useita kategorioita yhdistyy.

Kussakin tehtävässä on kiireellisyysluokka. Esimerkiksi ensihoidossa luokat ovat A, B, C ja D niin, että A on kaikista kiireellisin.

Pakkasen mielestä ensihoidon puhelut ovat hankalimpia sen suhteen, miten kiireellisestä tapauksesta on kysymys.

”Esimerkiksi kiputilanteet ovat haastavia. Kipu on aina yksilöllistä, joten on vaikeaa arvioida, vaatiiko se ensihoidon hälyttämistä. Täytyy luottaa itseensä, joskus ihan järkyttävän paljon, koska jonkinlainen päätös on pakko tehdä.”

Kiireelliset tehtävät hoidetaan aina, mutta jos kiireettömät puhelut tai turhat puhelut tukkivat linjaa, voi avun hälyttäminen viivästyä sitä oikeasti tarvitsevalle.

Koska hätäkeskuspäivystäjän – tai vaikka lääkärin tai poliisin – virheet voivat johtaa vakaviin seurauksiin, niistä uutisoidaan mielellään, Pakkasen mielestä yleensä negatiiviseen sävyyn.

Poliiseista ja lääkäreistä puhutaan usein myös ihailevaan sävyyn. Hätäkeskuspäivystäjän työ sen sijaan on varjossa: pelkkä ääni puhelimen toisessa päässä.

Pakkanen ajatteli uransa alussa, että harmi, kun niin harvoin tulee kiitosta tai positiivista huomiota. Nykyään hän ei mieti asiaa juurikaan.

”Täytyy yrittää ottaa kiitos siitä, että on tehnyt työn hyvin.”

Hätäkeskustyössä kampaillaan saman ongelman kanssa kuin sairaaloiden päivystyksissä: miten kaikki saisivat riittävästi apua rajatuilla resursseilla?

Joskus soittajalle pitää sanoa, että apua ei ole tulossa, koska asiakas pääsee päivystäjän mielestä omin avuin hoitoon.

”Yleensä siihen reagoidaan ihan hyvin, kun sen sanoo selkeästi ja kiertelemättä.”

Alalla on kova työvoimapula. HS kertoi viime vuonna, kuinka Keravan hätäkeskusta vaivaa ”raastava” pako alalta.

Syyksi työvoimapulaan Pakkanen veikkaa kuormittavuutta. Kovimmissa työvuoroissa Pakkanen ottaa puheluita vastaan toistasataa kappaletta 12 tunnin aikana. Yhteensä Keravan hätäkeskukseen tulee joka vuosi melkein miljoona puhelua.

”Ensimmäinen vuosi oli minullekin tosi kova, kun moni tehtävä jäi päähän kummittelemaan vapaa-ajallekin. Edelleen jotkut tehtävät mietityttävät vapaa-ajalla, mutta 95-prosenttisesti työ unohtuu, kun astun ovesta ulos.”

Kuormittavuuteen auttaa hyvä työporukka, Pakkanen sanoo. Kollegat auttavat ja tukevat, ja jos joutuu tosi raskaaseen tehtävään, se on mahdollista aina purkaa ammattilaisen kanssa.

Vaikka työ on kiireistä, päivystyssalissa ei Pakkasen mukaan ole erityisen hektinen ilmapiiri.

”Aika rauhallista siellä on, ja läppäkin lentää.”

Millaista on hätäkeskuspäivystäjän huumori?

”Aika mustaa. Ja ei, en kerro esimerkkejä, ne jäävät sinne saliin”, Pakkanen sanoo ja nauraa.

Koska hätäkeskuslinja on nykyään valtakunnallinen, yleensä ihmiset pääsevät linjaan melko nopeasti. Jos Kerava on ruuhkautunut, puhelu siirretään automaattisesti Turkuun ja niin edespäin.

Silti puhelujonoja tulee joskus. Esimerkiksi myrskytilanteissa hän on vastannut puhelimeen minkä on ehtinyt ja nähnyt näytöltä, kuinka jonossa on siitä huolimatta toistasataa puhelua.

”Eihän se todellakaan kivalta tunnu.”

KURJInta työssä ei ole Pakkasen mielestä vuorotyö tai vaikeat päätökset, vaan puhelut, joita ei numeroon 112 pitäisi lainkaan soittaa.

Niitä on Pakkasen mukaan puheluista melkein puolet, ja ne voivat viivästyttää todellisessa hädässä olevien avunsaantia.

Soitetaan siitä, että passi pitäisi uusia, tai siitä, että ajokortti on hävinnyt. Tiedustellaan, onko sairaalan päivystyksessä jonoa ja soitetaan, jos on kuumetta, että pitäisikö mennä lääkäriin.

Kerran asiakas soitti autosta, kun oli ajanut lokin ohi.

”Hän sanoi, että ’lokki katsoi minua syvälle silmiin, ja vaikutti, että sillä oli joku hätä’”, Pakkanen sanoo.

Jos terveysneuvonnassa ei vastata tai jos ei pääse lääkäriin, seuraavaksi ihmiset soittavat hätäkeskukseen. Siksi sairaanhoitajien lakon aikana hätäkeskus oli Pakkasen mukaan helisemässä.

Moni soittaa ihan vaan siksi, että on yksinäinen.

Mielenterveysongelmista johtuvat puhelut ovat Pakkasen mukaan lisääntyneet viime vuosina roimasti.

”On todella harmillista, että hoitoon pääsy on ilmeisesti niin vaikeaa, että moni päätyy soittamaan hätäkeskukseen.”

Pakkasen kokemuksen mukaan turhat puhelut ovat lisääntyneet, ja se turhauttaa häntä paljon.

”Yleensä pokka pitää ja sanon asiallisesti, että tämä asia ei kuulu tänne. Mutta jotkut soittavat uudelleen ja uudelleen. Silloin pitää sanoa kovaa. Ihmiset ovat soitelleet korvavaikusta ja vaikka mistä. You name it, olen kuullut sen.”

Kynnys hätäpuheluun on alentunut, eivätkä ihmiset tajua – tai sitten he eivät välitä – että heidän puhelunsa saattaa johtaa oikeasti hädässä olevan kuolemaan.

Taskupuhelut ovat onneksi vähentyneet älypuhelinten myötä, eikä lasten soittelemia ilkivaltapuheluitakaan – niitä, joissa he kertovat, että on vessahätä – ole enää yhtä paljon kuin ennen.

Kynnys soittamiseen on hyvä pitää matalana, Pakkanen sanoo. Näin oikeat tilanteet eivät jää huomaamatta. Jos vaikka rintaa puristaa ja kylmä hiki puskee, kannattaa soittaa ennemmin kuin myöhemmin, että mahdollinen sydänkohtaus ei vie henkeä.

”Mutta moni sanoo puhelun alussa, että ’tämä ei varmaan teille kuulu, mutta…’ Jos ajattelee noin, se on suurella todennäköisyydellä puhelu, joka ei meille kuulu, ja silloin ei kannata soittaa.”

Sitten on puheluja, jotka eivät unohdu.

Eräänä yönä Pakkanen oli tehnyt 12 tunnin yövuoronsa melkein loppuun. Tuli viimeinen puhelu. Kävi ilmi, että lapsella oli hätä.

Pakkanen terävöityi, väsymys kaikkosi.

Hän antoi soittajalle elvytysohjeita, mutta lapsi ei reagoinut elvytykseen.

Kun ensihoitoyksikkö pääsi paikalle, puhelu päättyi. Pian Pakkanen kuuli, kun ensihoitaja puhui radioon. Tämä sanoi, että mitään ei ollut tehtävissä.

Kaikista annetuista ohjeista sekä paikalle hälytetystä avusta huolimatta lapsi kuoli.

”Se otti koville. Otti ihan perkeleen koville”, Pakkanen sanoo. Hän on itsekin äiti.

Toinen tapaus, jota Pakkanen ei koskaan unohda, liittyi perhesurmaan. Surmaaja oli ajanut perheensä tahallaan päin linja-autoa.

Puhelu piti saada mielestä nopeasti, sillä vuoro oli kesken. Seuraava puhelu odotti jo, ja Pakkanen otti sen:

”Hätäkeskus – nödcentralen.”